Anne Muhonen – Ada

Kirjastoreissut ovat  onnistuneita silloin kun hakemansa lisäksi löytää jotakin, joka on pitänyt hankkia luettavaksi jostain jo aiemminkin, mutta syystä tai toisesta jäänyt väliin. Anne Muhosen tekemä sarjakuva-albumi Ada kuuluu juurikin tähän kastiin. Tämän olemassaolon olen tiedostanut siitä asti kun näin pienen ilmoituksen Infernon (vai oliko se Hamarassa? EI MUISTA!) sivulla jo vuonna 2003, eli niihin aikoihin kun omakustanne tuli pihalle. Omakustanne on jo ajat sitten loppuunmyyty, mutta Robustos on julkaissut tämän uudestaan vuonna 2006. Robustosta on kiittäminen että minäkin sain tämän luettavaksi… better late than never.

Aloitan märmätyksellä. Muhosen piirrosjälki on tässä vaiheessa melko karua ja se paikoin muistuttaa niistä töistä mitä olen nähnyt yläasteen kuvisluokan seinällä ja se on myös jotenkin persoonatonta. Onneksi Muhosen jälki on sittemmin kehittynyt tuntuvasti ja omanlaisekseen. Toiseksi valitan tarinasta, mutta vain perusasetelmasta. Nainen, eli Ada, bongaa poikaystävänsä, jolla on epäilyttävän veikeä perusvirne, sängystä jonkin lepakon kanssa. Erohan siitä tulee, sydän ottaa osumaa, enkelikasvoinen kiltti kaveripoika toimii kynnysmattona, identiteetti määritellään uusiksi ja elämä on paskaa, mutta lopuksi haistatetaan exälle paskat ja kasvetaan vahvaksi ihmiseksi.  Kolmanneksi valitan siitä, että lopussa oleva bändi on Kotiteollisuus, tosin KT ei vielä vuonna 2003 ollut lapsiperheiden ykkössuosikki Ellan ja Aleksin ohella ja Hynynen kirjoitti hyviä kolumneja Infernoon.

Jatkan kehuilla. Vaikka tarina onkin ennalta-arvattava, on siinä joitakin juttuja jotka erottavat sen muista samanlaisista tarinoista. Vaikka henkilöhahmot on jo muutamaan kertaan nähty, niiden musiikkimaku on muuttunut raskaammaksi ja ulkonäkö karvaisemmaksi. Olennaisessa osassa ovat myös Hybrid Childrenin (5 biisiä), Sentencedin (2 biisiä), Kotiteollisuuden (2 biisiä) ja muutaman muun bändin lyriikanpätkän, jotka tuovat oman kivan (mutta luonteensa puolesta angstisen) ja persoonallisen lisänsä Adaan. Näihin liittyykin se neljäs aihe mistä valittaa, tosin valituksen suuntaan itseeni. Pari blogikirjoitusta sitten herutin Sentencedin Shadegrown-biisiä perse märkänä, mutta en sitten tunnistanut sitä kun ensimmäistä kertaa luin alpparin. Nyt hävettää, saatana! Muitakin yksityiskohtia albumissa oli jonkin verran, itselleni jäivät mieleen Infernon mainostaminen Adan paidan kautta ja Sentencedin radiohaastattelu.

Ja onhan tässä käsiteltynä niitä vaikeita aiheita: ero, masennus, yksinäisyys, identiteettikriisi ja minäkuvan vääristyminen sekä itsensä löytäminen. Ei oikeastaan hullumpi lukukokemus, vaikka aluksi jättikin kylmäksi. Tuskin muuten erehdyn pahasti jos arvaan Muhosta Hydrid Childrenin suureksikin faniksi?

“Riittääkö nää vaikka Keravalle asti? Vai riittääkö nää tuomaan meille ikuisen onnen? Vai…”

“Ainakin nää näköjään riitti kusettamaan mua!”

4 vastausta artikkeliin ”Anne Muhonen – Ada

  1. Oli jännä lukea Adat peräjälkeen, kun piirrostyyli koheni ihan silmissä. Vaikea hahmottaa, että tyyli on tietenkin kehittynyt ajan myötä. Neljä albumia vie aikaa tehdä. Mietin kuin mikäkin idiootti, että miksi se ei piirtänyt hyvin alusta asti. Joskus vain jäätää yläkerrassa.

  2. Jos ei löydy, niin kirjastotädin vinkkinä kokeile kaukolainausta. Saattaa maksaa euron tai pari enemmän, kuin normaali varausmaksu, mutta yleensä jos jotain näppeihinsä haluaa, ei pieni kustannus haittaa. Toinen toimiva juttu on hankintaehdotukset (et uskoisi miten moni ei ole sellaisesta kuullutkaan, oletan vain nykyään ettei siitä sitten kukaan tiedä), mutta se vaatii tieten sen, että hankittava teos on vielä saatavilla.

Vastaa