UG-zine

UG-zine on varsin tuore tuttavuus. Visto-lehteä tehnyt Tuukka on kaverinsa Rikun kanssa polkaissut käyntiin uuden pienlehden, jonka ensimmäistä numeroa tehtiin koko kevät ja se saatiin julkaistuksi kesällä. UG on Suomen zinekartalla erikoisessa paikassa. Se käsittelee sekä punkkia että metallia, underground-keskeisesti. Sillä on siis hyvät mahdollisuudet tavoittaa molempien alakulttuurien ystävät, mutta samanaikaisesti “vastapuolen” jutut saattavat joiltakin lukijoita jäädä kokonaan lukematta. Punkkarit eivät lue kaupallisiin lehtiin kirjoittavien elitistihevareiden analyysejä eivätkä metallistit lue lätinää punkkareiden itsetarkoituksellisesta mekkalasta. Valitettava ilmiö, jota yhä ilmenee erottaen kaksi toisiaan lähellä olevaa alakulttuuria, vaikka yhtä hyvin voisi olla “mukana” kummassakin. Tästä kirjoituksesta piti alunperin tulla perinteinen zine-arvio, mutta kommentoitavien pointtien suuresta määrästä johtuen tästä tulikin enemmänkin kohdettaan kommentoiva ja haastava vastine.

Lehteen on kirjoitettu monia mielenkiintoisia juttuja. Haastateltaviksi bändeiksi on valikoitunut hardcore punk-ympyröistä tutut Kyklooppien Sukupuutto ja Ydinaseeton Pohjola, portugalilainen black metal-bändi Black Cilice sekä brittilegenda Sacrilege. Nämä kaikki olivat ihan kiinnostavia juttuja, mutta UG erottuu mielestäni muilla jutuillaan. Lehden omaa pirtaa edustavat kuitenkin erilaista lähestymistapaa edustavat haastattelut. Teemu Bergman (Kakka-Hätä 77, Nazi Death Camp, Vaasankatu SS, The Heartburns, jne.) –juttu, joka luovii jossain kolumnin ja haastattelun välillä. Jutussa mies käsittelee ilmiöitä, joihin on törmännyt saatuaan valtakunnallista näkyvyyttä. Sami Hynninen (Reverend Bizarre, The Puritan, Opium Warlords…) on saanut haastattelussaan vastata kysymyksiin lähinnä haastatteluiden tekemisestä ja levyjen arvioimisesta. Sekä Bergman että Hynninen ovat henkilöitä, joita haastatellaan melko paljon, mutta lähes jokaisen haastattelun yhteydessä kysellään heidän kulloistenkin bändiensä uusimmista musiikillisista saavutuksista ja edustetun genren määritelmiä. Haastatteluissa tulee esille juurikin niitä pointteja, joiden takia en ole kovin usein haastatteluita tehnyt, varsinkaan niistä bändeistä joita näkyy muutenkin jo joka julkaisun sivuilla. Tähänkin mennessä olen haastatellut Toiseen Vaihtoehtoon kahta bändiä, ja nekin ovat olleet demobändejä. Musiikkilehdistöä sivalletaan parilla muullakin kirjoituksella, joista toisen on kirjoittanut Infernon päätoimittaja Matti Riekki. Tuukan kirjoitus valtavirtamusiikkimedian kritisoiminen on täysin perusteltua, sillä olen itse ainakin pettynyt esimerkiksi joihinkin Soundin toimittajien elitistiseen linjaan, mikä on Bergmaniakin tupannut harmittamaan. Toisaalta Riekin edustama Inferno on itsekin mainosten kyllästämä ja varmasti mainosrahoilla pyörivä lehti, mutta pisteitä pitää Infernolle antaa tilan antamisesta myös pienemmillekin bändeille. Demobändejä harvemmin näkee valtavirtalehtien kansikuvapoikina, mutta Infernossa olen nähnyt levyjen korkeita pisteytyksiä, vaikka tuotosta olisinkin ensin sanallisesti haukuttu. Eihän se arvioiden kirjoittaminen todellakaan aina helppoa puuhaa ole, myönnetään, mutta eikö silti olisi hyvä jos pisteet olisivat linjassa kirjoitetun tekstin kanssa? Jotkin levyt tuntuvat saavan hyviä pisteitä vain siksi, että niiden kuuluukin saada niitä, mutta voihan olla että kritisoitavia pointteja vaan on enemmän ja niihin kuluu enemmän sanoja kuin kehumiseen, vaikka musiikki olisikin hyvää. Tosin esimerkiksi juurikin Infernossa on merkkirajoituksia, joiden vuoksi sanottava on tiivistettävä jotenkin, mutta aina se ei kaikista päistä onnistu. Ja ennen kuin kukaan pääsee sanomaan, niin käytän itsekin pisteytystä, tosin en PPL:ssä.

Toinen kiinnostava huomionkohde ovat levykeräilyä koskevat artikkelit. Vinyylin korostamista erityisesti mp3-tiedostoihin nähden on harrastettu jo tätä artikkelia aiemminkin, mutta kovin usein ei kuulekaan “vinyyli ei ole kaikkein eettisin formaatti”-argumenttia. Suosin itsekin vinyyliä ja hankin ennemmin vinyylipainoksen levystä, mutta mistä kulkee se raja, jolloin sisältö jää materialismin jalkoihin? Aihetta käsittelevät Tuukan lisäksi myös Andy Beresky (Black Pyramid), Marcel Wieghaus (Blind Date Records). Mielestäni paras kirjoitus oli jälkimmäisellä, lähinnä varmaan siksi että se on lähimpänä omia mielipiteitäni. Minäkään en nosta esteettisiä arvoja sisällön yläpuolelle, vaan pidän itse musiikkia tärkeimpänä tekijänä. Eikä mies myöskään valita liikaa. Samaistuin myös Bereskyn mietteisiin, erityisesti mitä musiikin hankkimiseen kavereiden kautta tulee. Mies myös tarkastelee asiaa laajimmilta sektorilta, ja kommentoi musiikkimaailman muutoksia Myspacen, netin ja bändien lisääntyvän määrän huomioiden.

Sitten on haastateltu amerikkalaisen Hydro-Phonic Recordsin puuhamiestä Travis Witherelliä. Haastattelu kannattaa lukea siksikin, että saa edes jonkinlaisen käsityksen vinyylilevyjen asemasta Yhdysvalloissa. Miehellä on tosin hieman absurdeja kommentteja, joihin haluan kiinnittää huomiota, vaikken juuri ikinä kiinnitä huomiota haastateltavien yksittäisiin kommentteihin. Esimerkiksi musiikki on täysin toissijasta, taiteellinen arvo (=materialismi?) ja levyjen myyminen (=kapitalismi?) kiilaavat edelle, vaikka lafkan suojissa olevat artistit edustavat nimenomaan sitä genreä, joka on enemmänkin albumikeskeistä yksittäisten biisien sijaan. Selasin lafkan Myspace-sivua, ja voi hemmetti jos vinyylit olisivatkin täällä tuon hintaisia! Viisitoista taalaa kun käännetään euroiksi, niin hinnat olisivat täkäläisittäin jopa käsittämättömän halpoja. Mukaan tietenkin vielä postikulut, mutta nekin menevät kokonaan asiakkaan maksettaviksi. Mutta suomalaisilla hinnoilla ei todellakaan osteta kaikkia sateenkaaren värejä toistavia värivinyylejä, varsinkaan jos painosmäärät pysyvät parhaimmillaan muutamassa kymmenessä. Kolmella kympillä saa Iron Maidenin tupla-vinyylin, jonka mukana ei käsittääkseni tule muita krumeluureja, samalla kolmella kympillä saa ostettua lähes mitä vain Hydro-Phonicin katalogista. Ja sitten kun öljyn hinta on amerikkalaisille kaksinkertaistunut, niin noidenkin valmistaminen on sitten kallistunut… Kulutusjuhlat ovat ohi?

Levyjen (joita on arvioitu vain kuusi!) lisäksi on arvioitu zinejäkin, muun muassa Make it Look Like an Accidentia ja Huutoa. MILLAA ei näemmä pudonnut, mutta näissä arvioissa on sitä samaa problematiikkaa, mitä lehdessä kritisoitiin jo aiemmin. Näissäkin arvioissa on saatu enemmän tekstiä aikaiseksi puutteista, mutta sävy on rakentava ja kannustava.

Lehden suurin ongelma on se, että se yrittää vaikuttaa liian moneen asiaan. Underground on jo kulttuurisena ilmiönä sen verran laaja, ettei siitä voida koskaan kirjoittaa tarpeeksi tyhjentävästi. Tästä huolimatta lehdessä lähdetään rönsyilemään jo liian pitkälle, erityisesti joissakin Rikun teksteissä. Esimerkiksi “Mitä homot haluavat?” on kyllä aiheena kiinnostava, mutta nyt asian pintapuolinen käsittely, osoitteleva – jopa elitistinen – luonne sekä “me vastaan ne”-tyylinen asettelu lähinnä vain ärsytti. Ajatuksia se kyllä herätti, ei siinä, mutta aiheesta olisi voitu kirjoittaa paremminkin. Timo Vihavaisen Länsimaiden tuho-kirjan referointi taas vaikutti turhalta ja liian pitkälle menevästä analysoinnista. On sitten myös eri asia, onko tämänkaltaisen analyysin julkaisupaikaksi UG oikea paikka. Se voisi saada paremmin näkyvyyttä jossain muualla, mutta tässä yhteydessä se tuntuu vain liian pitkäksi venytetyltä sivuntäytteeltä. Lähes kahdelle aukeamalle venytetty analyysi käyttää kaiken lisäksi vielä lähes-tieteellistä asiatyyliä, mikä käy näin suurissa annoksissa jo lukemisen helppouden päälle. Samalla kuitenkin kritisoidaan muiden zinejen “ei-lukijaystävällistä” tyyliä ja puhekielimäisyyttä. Myönnettäköön, että osa zineihin päätyneistä teksteistä ovat kieliopillisesti aivan karmeaa luettavaa, mutta tässä tapauksessa tulisi vielä miettiä kenelle UG on kohdistettu, koska sivistyssanojen viljely ei mahdu kaikkien käsitykseen lukijaystävällisyydestä. Taitto sentään on selkeää, mutta hieman tylsää. Kuvitusta olisi voinut käyttää rohkeammin, sillä nytkin lehdessä on runsaasti sivuja vailla kuvia, jolloin lukukokemus on raskas.

UG ei tosin olekaan olemassa sitä varten, että se viihdyttäisi lukijoitaan. Tuukka ja Riku ovat saaneet tehtyä lehden, joka kestää lukemista ja herättää vielä ajatuksiakin. Suosittelen tutustumaan siihen, lehti kun ei ole sisältöönsä nähden hinnallakaan pilattu. Esimerkiksi täältä löytyy tilaustietoja.


Warning: count(): Parameter must be an array or an object that implements Countable in /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/class-wp-comment-query.php on line 399

Yksi vastaus artikkeliin ”UG-zine

  1. Päivitysilmoitus: UG #2 | Piparnakkelin pandaluola

Vastaa