Jyrki Nissinen – Yli 10 000 koiran koiranäyttely

Suomen punkein sarjakuvataitelija Jyrki Nissinen handlaa sekä lyhyet että pitkät sarjakuvat. Jälkimmäisiä mies ei ole toisaalta ehtinyt väsäämään kovin montaa, tähän mennessä vain vuonna 2005 tulleen Kiimaiset maantiesuolan imeskelijät-tarinan ja 2008 tulleen Yli 10 000 koiran koiranäyttely-sarjakuvaromaanin. Yli 10 000 koiran koiranäyttely on traaginen rakkaustarina, jossa apaattinen akvaarioasentaja Bart Karviainen kohtaa Anna Automaattitakka-nimisen koirafanin ja on valmis tekemään mitä vain tämän saadakseen. Jopa hankkimaan kaksi koiraa, Bailaajan ja Diplomaatin. Karviainen päätyy “koiriensa” kanssa jopa koiranäyttelyyn asti, mutta eihän traagisessa tarinassa koskaan ole onnellista loppua… eli lopussa kaikki menee päin helvettiä. Miten, se jää sitten lukijan nähtäväksi. En ala sen suuremmin spoilaamaan.

“No, me ammuskellaan Henkun kanssa koiria. Joskus ne on vaan niiin ihania, että niitä on pakko vähän ampua!”

Tarina on yksinkertainen ja etenee samalla tavalla kuin moni muukin samanlainen, mutta Nissinen tekee homman omalla tavallaan. Juonenkäänteet ovat hyvinkin nissismäisiä, samoin henkilöiden keskenään käymät dialogit. Nissinen viljelee myös kielioppivirheitä siellä sun täällä, tietääkseni ihan tahallaan. Piirrosjälki on omaperäistä, sillä Nissinen käyttää hyvin paksua viivaa, jonka takia tyyli on pakostakin yksinkertainen, mutta kuitenkin yksityiskohtainen. Tarinan alkupuolella Nissisen jälki on jonkin aikaa miehelle epätyypillisesti hyvinkin yksityiskohtaista, mutta yksityiskohdat esimerkiksi Annan kasvoilla (sivut 20-28) karisevat ruutu ruudulta, jolloin ollaan taas yksinkertaisessa jäljessä. Tyyli rönsyilee välillä, esimerkiksi sivulla 48 joka näyttää ihan Piparnakkelin omasta yläasteen aikaisesta kouluvihosta repäistyltä. Ja yhdestä puhekuplasta (sivu 55) puuttuu tekstit kokonaan. Nissinen on ripotellut kuviinsa joitakin lehtileikkeitäkin, joita ei välttämättä edes huomaa.

“Tekisi mieli viiltää siltä kurkku auki tällä metalliviivoittimella!”

Ruuduissa vilahtelee kaikenlaista tuttua, välillä jopa liiankin tuttua. Henkilöt jauhavat arkipäiväisten askareidensa ohella tarinaan liittyviä juttuja. Itsellenikin on hyvinkin tuttua jutella kaverin kanssa pimeässä kämpässä, katsoa samalla telkkaria, syödä roiskeläppäpizzaa ja ryystää halvinta mahdollista mehua. Samoin vanhoihin kuvioihin kangistumiseen hermostuminen. Näin punkkia kuuntelevana ihmisenä huomasin esimerkiksi Doom-paidan koiranäyttely-yleisössä ja joitakin muitakin bändejä näkee. Bart Karviaisen olemus on jo itsessään melko häiritsevä, samoin lopussa ilmestyvän Jukon.

“Kaikki nämä eläinkisat ja eläintarhat on melko tylsiä paikkoja. Paitsi tietysti apinat. Ne vaan runkkaa, nussii ja tappelee. Jos nussiminen vaihdetaan dokaamiseen, tulee ihan oma elämä mieleen.”

Nissinen viljelee myös rivojakin juttuja, kuten messurakentajan tatuointi, kuvaus Bartin ja Annan intiimistä hetkestä ja Karviaisen pomon nimi. Peniksiä näkyy muuten aika paljon sitten, mutta nämä pervoilut eivät kuitenkaan nouse albumin kantavaksi voimaksi. Nissinen ei siis pervoile pervoilun vuoksi vaan ujuttaa rivoudet kiinteäksi osaksi kerrontaansa.

“Kunhan tulin vaan fiilistelemään koiria.”

Nissisen tarinoissa on aiemminkin nähty koiria, mutta ne eivät ole olleet yhtä merkityksellisessä roolissa ennen kuin vasta nyt. Ei koiria toki joka puolella näy, mutta välillä ne valloittavat tarinan jolloin ihmishahmot jäävät toissijaisiksi. Bart Karviaisen alati kissamaiset piirteet tosin ovat hieman ristiriidassa koirateeman kanssa. Nissinen työsti albumia tietääkseni melko pitkään, mutta teos on siihen nähdyn vaivan arvoinen. Tämä on mahdollisesti paras Nissisen tekemä tarina. Suosittelen kaikille, jotka pitävät pimeistä jutuista sarjakuvissaan ja joita karkea piirrostyyli ei haittaa.

“Museosta saa myös koiran syöpäkasvaimen muotoisia lihapiirakoita.”


Warning: count(): Parameter must be an array or an object that implements Countable in /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/class-wp-comment-query.php on line 399

Vastaa