Accept – Russian Roulette

Heavy metal weekend! Pandaluolassa pidetään nyt kunnon karnevaalit, eli Accept-viikonloppu. Täysistä Accept-karnevaaleista ei kuitenkaan ole kysymys, sillä keskitän huomioni nyt Acceptin vähemmän tunnettuun materiaaliin. Sitähän löytyy jo bändin alkuvaiheiltakin, mutta nyt pureudutaan kymmenen vuotta kestäneeseen ajanjaksoon, joka lähti liikkeelle Metal Heart –klassikon (1985) julkaisemisen jälkeen ja päättyi Predator-albumiin vuonna 1996. Aloitan siis Russian Rouletesta. Se ilmestyi vuonna 1986, noin vuosi Metal Heartin julkaisemisen jälkeen. Omasta mielestäni yliarvostettu Metal Heart lukeutuu metallimusiikin klassikkolevyjen mammuttimaiseen läjään, ja viimeistään sillä Accept keräsi huomiota. Sillähän on joitakin klassisia hevibiisejä, joista muutamia jaksetaan edelleen hoilata ties minä cover- ja karaoke-versioina. Paineet sen seuraajan onnistumista kohtaan olivat siis kohtuullisen korkealla.

Bändi ei ollut täysin tyytyväinen Dieter Dierksin toteuttamaan, steriiliin ja kaupalliseen tuotantoon Metal Heartilla. Russian Rouletten bändi päätti tuottaa itse, ja siten siitä tuli kahta edeltäjäänsä brutaalimpi levy, palaten hieman Restless and Wild –albumin (1982) maisemiin. Kitarat murisevat aiempaa nälkäisemmin ja Stefan Kaufmannin rumputyöskentely on primitiivisempää. Udo Dirkschneiderin vokaalit ovat jokseenkin samanlaiset, mitä sitä hyvin toimivaa turhaan korjailemaan? Sanoituspuolella siirryttiin hevikliseiden viljelystä kohti synkempiä teemoja: sotaa ja tuhoa.

Itse biisimateriaali on Metal Heartin perusheviralleja primitiivisempää, alkaen muhkeasta aloitusralli TV Warista, joka on kuin uudempi versio Fast as a Shark –klassikosta. Mainittakoon nyt, että Fast as a Shark oli ensimmäinen kuulemani Accept-kappale, ja voi helvetti kun se kolisi kertalaakista. TV War ei ehkä tehnyt samaa, tyrmäävää vaikutusta mutta aloittaa silti levyn vakuuttavasti. Keskitempoisella Monstermanilla meno ei lainkaan huonone, vaikka se ei olekaan samaa kaliiberia TV Warin kanssa. Monsterman tuntuu väistämättä väliinputoajalta, kun kolmas kappale Russian Roulette jyrähtää intronsa jälkeen käyntiin. Kappale jyrää kuin ukkosmyrsky, mutta It’s Hard to Find a Way –kappaleen jälkeen albumin sävy hieman hidastuu. Aiming High ei innosta, mutta hidas ja pitkä Heaven is Hell olisi yksi albumin parhaimpia biisejä, ellei alkaisi laahaamaan loppua kohden pahasti. Walking in the Shadow on vielä hyvä kappale, mutta huonoja eivät ole albumin viimeisetkään kappaleet. Stand Tight muistuttaa, miten hyvää materiaalia Accept kykeni tekemään jopa keskinkertaisillaan.

Sanoisin, että Russian Roulette on aliarvostettu albumi, jota ei yleensä mainita samassa lauseessa Balls to the Wallin tai Metal Heartin kanssa. Välistä unohdan itsekin sen olemassaolon, mutta aina silloin tällöin se eksyy soittimeeni muistuttamaan minua siitä, miten järjettömän kova bändi Accept on. Ihan Balls to the Wallin veroinen Russian Roulette ei kuitenkaan ole. Levy muuten jäi sekä Jörg Fischerin että Udo Dirkschneiderin viimeisiksi albumeiksi Acceptin riveissä. Fischer lähti bändistä lopullisesti, mutta Udo Dirkschneider palasi vielä ruotuun yhden surkuhupaisan episodin jälkeen.


Warning: count(): Parameter must be an array or an object that implements Countable in /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/class-wp-comment-query.php on line 399

Vastaa