Hunter S. Thompson – Screwjack

Angloamerikkalaisen kulttuuri-imperialismin äpärälapsi, kaiken tutun ja turvallisen perheviihteen vastakohta, journalisti Hunter S. Thompson on varsin tärkeä hahmo. Thompson oli mies, jonka luoma tyyli on sen verran jäljittelemätön, että tämän selkeät apinointiyritykset ovat osoittautuneet turhiksi. Suomessakin gonzojournalismia on kokeiltu, mutta esimerkiksi Nalle Österman yritykset ovat olleet hyviä vain yrityksinä. Thompson oli myös mies, joka innosti minuakin kokeilemaan gonzojournalismia. Tosin joka kerralla sitä yrittäessäni yritykseni ovat kariutuneet joko omaa saamattomuuttani tai kirjoitettavan tekstin saadessa liian selkeän muodon.

Sammakko-kustannuksen julkaisema ja Seppo Lahtisen suomentama Screwjack (alkuteos Screw-Jack, 1991) koostuu kolmesta Thompsonin kynäilemästä novellista. Kaikki ovat laskettavissa journalismiksi, vaikka mistään ei selviä mistä Thompsonin pitäisi edes kirjoittaa. Fear and Loathing in Las Vegas (Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa, 1971)-kirjassaan tällä on sentään selkeä tarkoitus raportoida moottoripyöräurheilusta, Helvetin enkeleissä taas enkeleistä itsestään. Novelleista pisin, Mescalito, käsittelee Thompsonin ensimmäistä meskaliinikokeilua vuonna 1969. Novelli on tyyliltään samanlainen kuinFear and Loathing in Las Vegas, jossa Thompsonin oma alter ego Raoul Duke veteli muiden aineiden lomassa sitäkin. Runoilijan kuolema taas kertoo väkivaltatapauksessa white trash-trailerileirissä. Screwjack puolestaaan kertoo ensin Thompsonin toisen minän, Raoul Duken kirjeessä tämän vähintään erikoisesta suhteesta kissaansa, mutta sitten tarina eteneekin Thompsonin omista silmistä katsottuna. Gonzoa.

Jutut säteilevät rivien välissä myös Thompsonin oman pääkopan rojujen järjestystä, ja sieltä voi poimia jopa viitteitä jopa tämän omaan, makaaberiin tapaan päättää päivänsä. Omalla kohdallani Screwjackin lukeminen oli psykedeelinen kokemus, enkä tehostanut lukukokemusta muilla päihteillä kuin kofeiinilla. Luin kirjan kahden aamupäivän aikana aamiaispöydässä. Sunnuntain käytin Thompsonin meskaliinihöyryisen tekstin selventämiseen, maanantaina luin kaksi muuta. Runoilijan kuolemassa mies tekee itsemurhan osittain Packers-joukkueen häviön vuoksi, vaikka se taisi olla tuolle ihmisraukalle vain jäävuoren huippu. Jätin lukemisen jälkeen kirjan pöydälle muhimaan myöhempää arviointia varten. Vilkaisen kelloa ja huomaan kellon olevan 8:23. Minulla oli siis reilu tunti aikaa käytettävissäni, ennen kuin jouduin astumaan maanantaiseen oravanpyörään. Suunnistin koneelle, tsekkasin ensin Facebookin. Penkkiurheiluhullut kaverini meuhkasivat, kuinka juurikin novellissa sivuutettu Green Bay Packers on voittanut Super Bowlin. Päätin jättää kahvinjuonnin siihen, sen aamun osalta. Sitten lampsin palaveriin, jossa juteltiin muun muassa gonzojournalismista.

Ehtaa Thompsonia siis, muttei ehkä parasta mitä hän on kirjoittanut. Suurin miinus tulee lähinnä vain siitä, että kirjassa ei ole Ralph Steadmanin psykedeelistä kuvitusta.

Kenelle: Hunter S. Thompsonin huuruisia hengentöitä aiemminkin lukeneille.
Miksi: Novellit lukee läpi nopeasti. Ehkä turhankin nopeasti.
Paras novelli: Runoilijan kuolema