Metallimaailman viime vuoden mielenkiintoisin mediatemppu ja julkaisutapa nähtiin loppuvuodesta, kun Miasman numeron 4/2010 (syyskuu) mukana tuli Scorngrainin uusin albumi Utopia.Paranoia.Perversions! Nykyään levyjen julkaisu digitaalisessa muodossa on melko yleistä, muttei ainakaan vielä ihan arkipäiväistä. Uudesta levystä tehtiin fyysinen painos, mutta se laitettiin ilmaiseksi lehden mukana, mikä on sitten jo asteen verran harvinaisempi tapa julkaista metallimusiikkia.
Yleensä en diggaa industrial metallista. Industrial on kyllä mainio genre, mutta sen naittaminen metallin kanssa on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta synnyttänyt vain kusipäisiä kakaroita. Scorngrain saa kunnian olla kenties ensimmäinen suomalainen induhevibändi, joka ei ole kyllästyttänyt meikäläistä sen pahemmin. Mutta toisaalta Scorngrainin edellinen albumi 0,05% (2006) oli ihan hyvä, mutten laittanut sitä juuri koskaan soimaan joten möin sen Lierolle.
Plätyn kansitaide voi ensisilmäyksellä näyttää aivan helvetin suttuiselta ja jopa rumalta. Se ei tosiaan ole komeimpia näkemiäni kansitaiteita, mutta toisaalta tuon cyberdemonin räpylöistä voi löytää vertauksia vaikka minne. Ja onhan se hyvä, että levyllä on maalatut kannet. Ne alkavat olemaan tässä maailmassa harvinaistuvia, mutta niinkin modernia ja teollista musiikkia tekevänä yhtyeenä Scorngrain ei ole ensimmäinen artisti, jolta voisin moista kantta odottaa.
0,05%:n julkaisusta ehti tosiaan vierähtää nelisen vuotta. Scorngrainille ensin levyn teko tarjosi haasteita, sitten vielä sen julkaiseminen jotain kautta. Kenties vastoinkäymisten vuoksi uutukainen kuulostaakin bändin kenties vahvimmalta työltä tähän mennessä. Scorngranilla on kyky soittaa ihan pätevää, modernia thrash metallia ja iskeä mukaan koneita ilman, että kokonaisuus vaikuttaisi teennäiseltä. Albumin kirkkaasta ja selkeästä soundimaailmasta on toki orgaanisuus kaukana, ja välillä konesuhinoiden viljely menee hieman yliampuvaksi. Pääsääntöisesti viisikko säilyttää tiukan kontrollin teknomopostaan, jolloin albumi etenee tasapainoisesti, eikä siitä voida sanoa onko sen alkupää, keskivaihe vai loppupuoli parempi. Tosin albumin luomista tunnetiloista tuli enemmänkin mieleen dystopia kuin utopia.
Levy on saatavilla helpoiten Miasman kautta. Jos kyseinen lehti ei miellytä (mitä sinänsä ihmettelen, kyseessä kun on tämän hetken laadukkain äärimusiikkilehti), niin toinen vaihtoehto on etsiä käsiin kaveri, joka sitä lukee. Lehden mukana tuli nimittäin kuponki, jolla voi tilata plätyn kotiinsa. Vinyylijulkaisunkin mahdollisuutta on väläytelty, mutta sen kohtalo taitaa olla tällä hetkellä auki, vaikka kiekon julkaisusta on nyt kulunut jo puoli vuotta.
Damn Good Coffeen näkemys plätystä.
Kenelle: Huuruisen indumetallin diggaajavuohille.
Miksi: Scorngrain suoriutuu hommastaan ilmeisen hyvin, kun sen onnistuu samaan indumetallin ylenkatsojaltakin (=Pipperkunkkeli) kehuja.
Kohokohdat: Satan Is My Co-pilot, Bloodrush, Dead Man’s March, Fade and Vanish
Ilman muuta erinomaisen viihdyttävä levy. Tuli kuunneltua sitä autossa todella pitkään ja siellä se toimikin mitä parhaiten, mutta siihen sisältyi turvallisuusriskinsä sillä levy saa hakkaamaan rattia musiikin tahdissa ja kaasujalankin hakatessa tahtia kulkupeli alkaa nykiä. Parhaita industrialmetal kokonaisuuksia. 0,05% on tosiaan ihan okei, mutta liian tasapaksua, että jaksaisi kuunnella edes loppuun asti.
Olen kuunnellut tämän itsekin kerran autossa, tosin Scorngrainia huomattavasti vaarallisempaa oli kuunnelle Hero Dishonestia, jonka takia poistuin moottoritieltä epähuomiossa väärästä liittymästäkin. Tosiaan, onhan käsissä kenties parhaimpia indumetallilevyjä mitä olen vähään aikaan kuullut.