Yngwie Malmsteen’s Rising Force – Unleash the Fury

Maailmassa on paljon kitaravirtuooseja. Yleensä näiden puolijumalien albumeita ei jaksa kuunnella päämäärättömän tilutuksen runsauden ja biisien puutteen vuoksi. Ruotsalaislähtöisellä Yngwie J. Malmsteenilla sentään oli hyviä biisejäkin, vaikka nekin oli kuorrutettu liialla kikkailulla. Tosin ne hyvät biisit jäivät 80-luvulle, vaikka mies on kurittanut kermankeltaista The Duck –kitaraansa (ja sen kopioita, alkuperäinen kun on kuulemma aika kulahtaneessa kunnossa) näihin päiviin asti. No, tämähän kaikki jo tiesivätkin, kuten varmaan myös sen että vuonna 2005 ilmestynyt Unleash the Fury on yksi miehen tuoreimmista studioplätyistä.

Rising Force-nimi kannessa viitannee siihen, että nyt rokataan. Kyllä, Unleash the Fury kuulostaa samalta kuin miehen tuotanto 80-luvullakin. Ynkän uudemmilla levyillä laulava Doogie White on suoraa jatkoa Joe Lynn Turnerille ja Mark Boalsille, eli hyvin autenttisiin tunnelmiin päästään. Materiaalia on gargantuaalisesti: 18 biisiä ja cd-levyn kapasiteetti täyteen, eli 74 minuuttia. Mutta kuka jaksaa kuunnella albumin samalla pitäen varauksettoman ihastuksensa alusta loppuun asti, kun Ynkkä soittaa jämäriffejä ja klassisesta musiikista pöllittyjä sooloja 74 minuuttia? Itse en ainakaan jaksa. Ynkän vanhoja levyjä pystyi vielä kuuntelemaankin, kun niihin ei mahdutettu kaikkea materiaalia, mitä Ynkkä vain sai soitettua. Tällä levyllä on sentään niitä rockereita ja voimaballadeita enemmän, vaikka on tässäkin pari instrumentaalirieskaa mukana. Kuunnelkaa Revolution, The Bogeyman tai Cherokee Warrior, niin tajuatte mitä on homman nimi.

80-luvun haamut vaivaavat miestä. Musiikki on sitä samaa mitä silloinkin, mutta jo albumin nimi viittaa surullisenkuuluisaan insidenttiin, joka liittyi Ynkän lentomatkaan Tokioon 80-luvun lopussa. Mutta toisaalta Ynkkähän tekee sitä mitä itse haluaa, joten saa nähdä koska tämä egosentrinen pörrötukka äänittää albumillisen oikeita pieruja. Jos niin käy, niin on ilmeistä että Ynkkä kaipaa kipeästi riihikuivaa hulppean kartanonsa ja urheiluautojensa ylläpitämiseksi, joten siksi kait näitäkin levyjä edelleen julkaistaan. Mutta kyllähän minä Ynkkää kuuntelen mieluummin kuin Joe Satriania.

Kenelle: Niille, joiden pää oikeasti kestää 74 minuuttia Ynkkää ilman vakavia mielenterveysongelmia.
Miksi: Tiluttelu on elämän suola.
Kohokohdat: Miten voin nostaa biisejä esille, jos niitä ei tämän esarinvenytyksen seasta millään löydä?


Warning: count(): Parameter must be an array or an object that implements Countable in /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/class-wp-comment-query.php on line 399

Vastaa