Nyt ulostuu uusi satsillinen miekkalähetystä. Tai oikeastaan vasaralähetystä, sillä tämä göteborgilaisbändi on aina luottanut nuijaansa voiveitsiä enemmän. Siksipä arvionsa saa Hammerfallin edellinen täyspitkä, kahden vuoden takainen No Sacrifice, No Victory.
Olen viettänyt jonkin verran elämästäni Hammerfallia kuunnellessa. Glory to the Brave (1997) oli jopa oikeasti hyvä, mutta olen kuunnellut jonkin verran bändin neloslevy Crimson Thunderia (2002), mutta se kaikki juustoisuus alkoi tympimään jo levyn tehokuuntelunkin aikana. Hammerfall paiskoi seitsemännellä studiolevyllään edelleen World of Warcraft-heviä, joka on puhtoisempaa kuin Hector-maskotin haarniska. Taistelua varten on varustauduttu kulkusia myöten, mutta veri ei roisku ja elokuvaversiona No Sacrifice, No Victory ansaitsisi PG-ikärajan.
Bändi on itse ilmoittanut No Sacrifice, No Victoryn olevan henkisesti lähempänä bändin 90-luvun tuotoksia. Itse tosin kuulen tässä enemmän Crimson Thunderia. Jo aloituskappale By Any Means Necessary on kuin uusi versio Riders of the Stormista. Kakkosbiisinä Crimson Thunderilla oli optimistinen, hittihakuinen Hearts on Fire –Hammerfall-anthem. Sekin on tavallaan tehty uudestaan, sillä Life Is Now on juurikin sellainen B-luokan hevihitti, joita minä jopa inhoan. Kappale on kuin Hammerfallin Taivas lyö tulta. Loppuun isketty The Knack-cover My Sharona olisi voinut jäädä levyttämättä ja on jopa vielä irvokkaampi kuin Life Is Now. Oikeastaan Legion on levyn ensimmäinen biisi, joka säväyttää edes jollain tavalla. Sekään ei tosin ole mikään maailman paras kappale, mutta tällä levyllä se erottuu positiivisella tavalla joukosta.
Sitten joulukirkon mieleen tuova Between Two Worlds. Tämä on taas niitä kappaleita, joilla Hammerfall näyttää käyttäneensä levynteossa myös koti-Casioita. Taas, tosin nämä urut eivät kuulosta yhtä halvoilta kuin Crimson Thunderin vastaavat. Bändin itsensä rippaamista ja pari kammottavaa kappaletta eivät kuitenkaan No Sacrifice, No Victorysta sen huonompaa levyä. Sen tekee riittävän tehokkaasti bändin omat, mielenkiinnottomat kappaleet. Oma suosikkini oli Something For The Ages, osittain siksi ettei sillä kuulla ärsyttävän Joacim Cansin tai kenenkään muunkaan laulua. Tosin Stratovarius-soolot ja Sonata Arctica-kiipparit hieman häiritsivät siinäkin kappaleessa. Hammerfallin sankarihevi on vaaratonta, liian puhtoista ja liian helpolla itsensä päästävää, että olisin nauttinut levystä.
Kenelle: Kevythevisotureille.
Miksi: Meno on muuten melko ponnetonta, mutta pari hyvää kappaletta löytyy.
Kohokohdat: Legion, Something For The Ages