Perjantai 13. päivä ei perinteisesti lupaa mitään erityisen hyvää. En ole taikauskoinen, mutta laitan silti tuona epäonnenpäivänä sattuneet sattumukset aina tuon päivän piikkiin. Tosin nyt ei tapahtunut yhtään mitään erikoista, muuta kuin että avarammaksi ja rokkibaarimmaksi remontoitu Monttu (jossa en ollut käynytkään sitten marraskuun) oli osoitteeni muutaman tunnin ajan. Desert Sound Night oli illan agendassa. Oli kiitettävän monen muunkin ohjelmassa, sillä keikalla oli ihan mukavissa määrin ihmisiä jopa katsomassa keikkoja.
Electric Psychedelic Pussycat Swingers Club – jonka nimeä en sittenkään osaa ihan vielä ulkoa sen pituuden takia – aloitti pörinät. Basistin hattu jäi kotiin, mutta kitaristilla sentään oli HOAXista tuttu desperado-imago. Keikan alussa allekirjoittanutta väsytti pitkän viikon ja pitkän päivän yhteisvaikutuksesta aivan tolkuttomasti, mutta jokin Electric Psychedelic Pussycat Swingers Clubin esiintymisessä kiihotti. Tällä en viittaa soittajien ulkonäköön, vaan musiikin mukaansatempaavuuteen. Yhtyeen instrumentaalinen psykedeliarockihan on sangen hypnoottista: Aavikon pörinää ja visioita, joissa taivas väreilee kaikissa mahdollisissa värityskirjan väreissä. Eiköhän se nyt heittämällä ollut bändin paras veto, jonka olen tähän mennessä nähnyt. Neljäs kerta toden sanoi.
Smokebender – joka paikkasi perunutta perin sabbatiaanisella nimellä kulkevaa Supetzaria – oli vähän kevyempi tapaus, se kun soitti perinteisempää stoneria ja oli illan ainoa tapaus, josta minulla ei ole lainkaan aiempia kokemuksia ja sitä kautta kirjoituksia tällä saitilla. Ihan mukiinmenevän hyvältähän tuokin rytinä kuulosti, vaikkei se tosiaan ollutkaan ihan sitä mitä tapaan kuunnella aina kotona iltaisin. Ei tuosta performanssista jäänyt kylläkään kovin montaa biisiä päähän soimaan, vaikka itse keikkatilanteessa ne hommansa hyvin hoitivatkin. Mutta jos jotain keikasta jäi mieleen, niin laulajalla ainakin oli hillitön ja hekumallinen draivi päällä ja rumpalilla puolestaan oli tolkuttomat päällikköpuikot!
Viimeksi kun näin Acid Elephantin, ei bändi onnistunut esiintymisellään täysin vetämään mukaansa. Nyt se kyllä sen teki, ja vakuuttavasti tekikin. Mukava huomata, että yhtye on kehittynyt parempaan suuntaan koko ajan. Pääasiassa instrumentaaliseen laahaukseen sointinsa perustaneet happonorsut murjoivat hyvin vakuuttavasti ja keikka oli todella pitkä, mutta ei se missään vaiheessa alkanut niin pahasti jumittamaan että se olisi itseä häirinnyt. Tosin keikan jälkeen väsytti entistä armottomammin, joten melkein heti keikan jälkeen piti alkaa lampsia kohti kotia. Eipä tästä illasta muuta, kuin että kukaan ei ilmeisesti vastannut taukomusiikista, mikä sitten näkyi Jukka Pojan ja Erinin soitattamisena.
Parit selventävät (?) kuvat muuten psykedeelisestä illasta. Ja parit psykedeelisetkin.