Keskellä paskapakkasia olikin äkkiä piipahdettava Tampereella. Lateri/Lazze täytti 50 vuotta ja Riistetyt 30 vuotta, vaikka yhtye ei olekaan soittanut ihan koko aikana. Ja erinäiset lähteet mainitsevat yhtyeen tulleen perustetuksi jo vuonna 1981 (ja sitten oli vielä Cadgers-aikakausi), mutta kyse on pikkujutuista ja pilkun viilaamisesta. Aihetta juhlaan oli.
Porista kun tultiin, niin silloin vielä tyhjä Vastavirta oli luonnollisesti ensimmäisten pysähdysten joukossa. Maksoimme itsemme sisälle, ja lähdimme vielä keskustassa käymään. O’ Haras’:ssa oli sattumoisin Puskaeskimoklubin visiitti Tampereelle, joka tarkoitti Inuit Kuntin, Fresh Plasticsin ja Riftin keikkoja. Aikataulu oli kuitenkin tiukka, ja ehdimme nähdä vain Riftin. Hieman jäi varsinkin Inuit Kuntin missaaminen kaivelemaan, ja toki Fresh Plastics olisi kiinnostanut. No, joskus toiste sitten, joten terveisiä vain Merihakaan. Mutta mitä Riftiin tulee, niin sen takia kannatti kyllä tulla pienen O’ Harasin kellariin ja maksaa huikeat 0 euroa sisälle. Emopohjaisesti punkkiaan tulkitseva Rift on vielä tuore ilmestys, mutta sen äijät alkavat olemaan alan patinoituneita veteraaneja. Ja tällä emolla ei ole sitten juurikaan tekemistä minkään My Chemical Romancen tai tietynmallisten kampausten kanssa. Riftin seiskatuumaisen ostan, kun se ilmestyy tosin seurueestamme taisin olla ainoa, joka oli keikasta ihan fiiliksissä.
Kun saavuimme takaisin Vastavirralle, oli paikka jo tupaten täynnä ja Antiklimax lavalla. Itse asiassa Antiklimax soitti jo viimeistä biisiään, joten tämä päällekkäin meneminen jäi harmittamaan. Varsinkin, kun sen kuullun minuutin perusteella Antiklimax soitti helvetin hyvin. Yhtyeen kesäisestä Puntalakeikasta kirjoitin “levynostopuuhiin ei syntynyt pakottavaa tarvetta”, mutta olin jo etukäteen asettanut yhdeksi tämän reissun tavoitteista Antiklimaxin kasetin ostamisen. Tavoitteeseen päästiin ja nyt nauha soi iloisesti tämän raportinkirjoittamisen taustamusiikkina.
Lapinpolthajista olen ollut innostunut jo heti ensimmäisen seiskatuumaisen julkaisusta lähtien, joka oli sekin pakko pyöräyttää pitkästä aikaa läpi tätä kirjoittaessa. Tätä ennen olen nähnyt Lapinpolthajat kaksi kertaa aiemmin; Puntalassa 2009 ja Tragedyn lämppärinä Klubilla viime keväänä. Sanoisin, että tämä keikka oli heittämällä kovin tähän mennessä näkemäni. Miksikö? No, kaikki palaset vain tuntuivat loksahtelevan kohdilleen. Se vain toimi.
Riistetyt on kuitenkin itselleni tärkeimpiä hardcore-bändejä. Yhtye oli ensimmäisten hardcore-bändien joukossa Terveiden Käsien ja Rattuksen ohella, joita tuli kuunneltua jo ns. “tosissaan”. Riistettyihin en tosin päässyt ihan salamana sisälle, kun Riistetyt tuntuivat soittavan väkivaltaisemmin ja raaemmin kuin muut mainitsemani bändit, vaikka yhtyeen soitanta onkin nykyään melko erilaista kuin Valtion vankina –LP:n (1983) aikoihin. Juhlan kunniaksi Riistetyt soittivatkin todella pitkän keikan hardcore-bändiksi. Kesto lähenteli tuntia, ja loppua kohden itseä alkoi kyllä jo hieman puuduttamaan, kun Riistetyt veti kunnon maratonikeikan. Settilista tosin olikin sen mukainen, ja ohjelmistossa olivat ainakin Mieletöntä väkivaltaa, Skitsofrenia, Haluun kuolemaa, Protest and Survive (The Varukers), ja uudempiakin biisejä kuten Kuolonhymnejä –platan aloitusraita Sota kuoleman valtakunnasta. Niin, ja Bella Ciao.
Vaikka Lateri sai synttärilahjaksi ainakin kävelysauvat ja pullon Sorbusta, ei näyttänyt edes rumpusetin päälle kaatuminen juurikaan vaikuttaa miehen esiintymiseen. Ehkä pari neuvoa-antavaa oli otettu, mutta oletan Riistettyjen jatkavan soittamista vielä hyvän aikaa. Itse diggasin kyllä menosta, varsinkin kun edellisestä näkemästäni Riistetyt-keikasta on kulunut jo pari vuotta. Siinä välissä ehti vaihtua rumpalikin.
Paluumatkalle päästiin yömyöhään. Pitkäksi ja rasittavaksi sekin osoittautui, vaikka Ylen puhekanavalta kuunneltu, ilmeisesti uusintana esitetty tappelu levynmyynnin vähenemisestä piti kivasti virkeänä.