Helmikuun 14. päivä pöllähti taas, ja johan alkoi sydämiä taas näkymään joka paikkassa. Päässäni on kylläkin myllännyt ystävänpäivä jatkuvalla, päivittäisellä syötöllä – kiitos työpaikalla jauhavan Radio Porin. Nyt kaikkien levyalepäivien ja vastaavien jatkoksi joku neropatti laski liikkeelle ajatuksen kansallisesta keikkapäivästä. Hyvä ajatus, mutta epäilyksiä herättävä, onhan tiistai suurin piirtein huonoin mahdollinen keikkapäivä, ellei sitten soittoaikoja saa järkeistettyä aikaisemmiksi.
Porissa tätä päivää vietettiin Bar Kinossa. Olin ihan varma, ettei Kinossa olisi illan aikana juuri ketään, mutta onneksi sain huomata olevani (jälleen kerran) väärässä. Jengiä oli ihan kivasti paikalla jo yhdeksältä Roadside Storyn aloittaessa settiään. Johtui varmasti keikan ilmaisuudesta, mutta väki oli kiltisti ja väkijuomia pahemmin juomatta. Saati bailannut. Itsellänikin oli seuraavana aamuna työpäivä.
Roadside Story oli parempi, kuin mitä Lampaalle arvioimani demon perusteella osasin arvata. Mukava yllättyä positiivisesti, vaikka mikään maailman tiukin livebändi ei ollutkaan lavalla. Laulunarina pääsi edelleen hieman häiritsemään, mutta kitaristilaulaja osaa kyllä kitaraa rääkätä. Eihän kaikessa voi aina onnistua. Mutta ei edes niin lieviä Guns n’ Roses –vaikutteita tuli korostettua varmaan aika montakin kertaa keikan aikana, mutta huomio vietiin niistä hetkeksi pois, kun viimeiseksi vedoksi iskettiin Misfitsien Attitude.
Toisena esiintynyt Le Dommage oli itselleni entuudestaan tyystin tuntematon, mutta erosi illan muista bändeistä erilaisella ulosannillaan, joka oli enemmänkin kallellaan Seattlen soundien suuntaan kuin Los Angelesin. Basistin päällä oli A Perfect Circlen paita, ja mielestäni se kuvastikin hyvin sitä mistä bändi on vaikutteensa napannut – tai ainakin niin voisi kuvitella niiden hatarien muistikuvien perusteella, mitä minulla A Perfect Circlestä oli. Melankolista, mutta hieman tylsää katsoa ja kuunnella. Setissä oli kyllä joitakin hyviäkin hetkiä, mutta vilkuilin keikan aikana kelloa useammin kuin kerran.
Lopuksi vielä Rust n’ Rage, joka soitti illan ainoa encoren. Tämä oli muuten jo toinen kerta kun näin Rust n’ Ragen keikalla, ja liekö sattumaa että tämä oli samalla toinen kerta, kun Rust n’ Ragen livenä nähdessäni on tiistai. Eipä se bändiä tuntunut juuri haittaavan, vaikka yleisö ei ihan samalla palolla mukana ollutkaan. Tyypeillä näkyy olevan oikeasti hauskaa lavalla, ja ilmeisesti yhtyeen maine hyvänä livebändinä on alkanut kiiriä. Niin, ja onhan tässä metallisessa, alkuaikojen Mötley Crüe –henkisessä glamissa hohtonsa ja ihan sisältöäkin. Itseluottamustakin näkyy riittävän siihen malliin, että covereita ei setissä juuri tarvinnut kuunnella. Suosittelen tarkistamaan yhtyeen keikkakunnon.
Porissa tämä keikkapäivä olikin yllättävän hyvä menestys, ainakin jos ainoastaan osallistujamäärää tiiraili. Toivotaan, että muissa kaupungeissa meni yhtä hyvin ja että tästä voisi tulla jokavuotinen käytäntö. Kreisibailaamiseen ei kyllä sijaa nyt löytynyt, vaan keikan jälkeen piti mennä kiltisti peiton alle akkuja lataamaan.
Ja niin, otin muutamat kuvat, kuten arvata saattaakin.