Usko on monitulkintainen asia, ja joissakin yhteyksissä Martikainen on tuonut omankin kantansa siitä esille. Tulkintoja voidaan kuitenkin vetää jo Usko –soololevynsä kannesta, jossa Martikainen raijaa puista mökkiä (jossa on sisällä velmu ukko) selässään pitkin poikin lumihankea. Ja siinä tarpoo nimenomaan Martikainen, eli usko ei oletettavasti liikuta moista hökötystä senttiäkään. Tosin usko voi olla Martikaista tuossa epätoivoisessa hommassa se eteenpäin vievä voima. Mene ja tiedä mitä kannella on haettu, jos sillä on haettu yhtään mitään.
Pieni suuri mies Jarkko Martikainen on jo vuosikaudet keskittynyt soolomatskuunsa, ja Usko (2011) onkin jo ukkelin viides sooloalbumi. Eräänlaiseksi vekkulilyriikan kantaisäksi ja kamarifolkin uudeksi ruhtinaaksi ryhtynyt Martikainen ruotii Uskolla erinäisiä asioita, joita voidaan uskoon liittää. Martikainen luottaa pääasiassa omaan ääneensä, oivaltaviin sanoituksiinsa ja kitaraansa. Tosin kyllähän ukon levyillä on aina ollut muitakin soittimia, mutta soundi on pysynyt hillittynä ja melko minimaalisena. Uskoa voisi sanoa soinniltaan rikkaaksi, mutta olemukseltaan rauhalliseksi ja maanläheiseksi albumiksi. Usko on kylläkin edeltäjiään jotenkin rivakampi ja kantri-henkisempi, vaikka mitään dramaattista muutosta Usko ei Martikaisen tuotantoon tuo. Ehken ollut kiinnittänyt asiaan aiemmin huomiota, mutta Martikainen kuulostaa välillä hyvinkin samanlaiselta kuin Austin Lucas ja Chuck Ragan omilla soololevyillään.
En sanoisi Uskon olevan parasta mitä Martikainen on koskaan minkään bändin riveissä levyttänyt, mutta soolopuolella menee Uskon perusteella todella vahvasti. Esimerkiksi Jos mulla menisi todella huonosti on mielestäni jotakuinkin parasta, mitä Martikainen on soololevyillään tehnyt. Ehkäpä Usko on Martikaisen paras soololevy. Liekö kyseessä silkka uskonasia vaiko fakta, jääköön nyt tahallisen epäselväksi.
Kohokohdat: Jatkakaa soutamista, Huominen on kaukana, Tyhjän päällä, Jos mulla menisi todella huonosti