Sain ruinattua duunista vapaata, ja kyseinen helmikuun 24. päivälle – perjantaille osunut – vapaapäivä kului hyvin pitkälti Porista Helsinkiin ajamiseen. Syy oli melko yksinkertainen; lähdin metsästämään horisontissa siintävää majakkaa, toisin sanoen Semifinalia. Ja toinen tärkeä syy oli tietenkin David Lee Rothin ensimmäisen soololevyn antaminen eräälle vanhalle ystävälle keikkoja ennen. Kyseisestä eleestä olisi voinut luulla minun olleen matkalla Semifinalin seinän toisella puolella olleelle Tavastialle, jossa puolestaan esiintyi Reckless Love.
Uutta levyä julkaiseva Lighthouse Project on pitkin kevättä järjestämässä klubeja, joissa esiintyy joitakin muitakin – totta kai Lighthouse Projectin kanssa jotain yhtyeen kanssa yhteisiä piirteitä omaavia yhtyeitä. Sellaiseksi oli valikoitunut myös metallista hardcorea soittava, Lighthouse Projectin kanssa yhdessä keikallakin soittanut Left Cold. Left Coldin edellisen kerran näkemisestä olikin kulunut hieman aikaa. Taitaa ajoittua kesälle, kun näin yhtyeen viimeksi soittavan. Left Coldiltahan on tulossa seiskatuumainenkin, ja kiekko on jo painossakin. Sitä sieltä odotellessa…
Hero Dishonest on nähty vuosien aikana monta kertaa, ettei se tällä kertaa nyt erityisen paljon kiinnostanut. En kylläkään silti jättänyt saastasankareita katsomatta. Keikkahan oli kyllä hyvinkin vireä, ja sen katseli oikein mielellään. Ei tämä henkipattoporukka ruosteessa missään tapauksessa ole.
Lighthouse Project sitten… no, yhtyeenhän olen nähnyt soittamassa jo melko monta kertaa, mutta oikeastaan kaikki setit ovat keskittyneet uudempaan materiaaliin. Itse asiassa pääsin yhtyeeseen sisällekin joskus Giftin ja Atonementin välissä. Nythän Lighthouse Projectin setti keskittyi nimenomaan siihen vanhempaan materiaaliin, jota kuulee nykyään harvemmin. Soitettavaksi päätyi siis ensimmäisen demon (2005), Navigate By Heartin (2006) ja Giftin (2007) biisejä, kuten vaikkapa Giant in My Room. Huh, mikä biisi! Yhtye teki varsin onnistuneen – vaikkakin ilmeisesti väliaikaisen – paluun alkuaikojensa tunnelmiin myös keikan yleisen intensiivisyyden osalta. Nyt sorrun ihan itse itselleni suodun luvan turvin toteamaan, että “yleisön ihmiset tunsivat sanat ja lauloivat mukana”. Noita juippeja joille Lighthouse Project on merkinnyt – ja toki merkitsee edelleen – paljon oli kyllä melkoisesti, ja osa siitä porukasta oli meikäläisen tavoin matkannut vähän pitemmältäkin.
Encoreja ei tullut. Taisi loppua happi, sanottava tai molemmat, mutta biisejä olisi toki vielä ollut. Mutta eihän sitä kaikkea kerralla… setti taisi kestää arviolta puolisen tuntia? Kestikö se sitäkään? Onko minuuteilla mitään väliä? Mutta mikä tärkeintä; kannattiko näin lyhyen keikan takia ajaa pitemmältä? No, kannatti.
Jep, kamera räiskyi samaan tahtiin kuin innokkaiden LHP-fanien pienet mielet.