The Crown jos mikä oli/on ruotsalaisia bändejä, jotka ovat vaikuttaneet metallimusiikkiin ratkaisevasti sitten Göteborg-hyökyaallon. Yhtyeen neljäs albumi ja samalla toinen The Crown-nimellä julkaistu studiolevy (kaksi ensimmäistä plättyä julkaistiin siis Crown of Thorns-nimellä) on Deathrace King, mitä pidetään sen uran parhaimpana levytyksenä. Deathrace Kingilla palaset loksahtivat paikoilleen, ja bändi oli löytänyt oman soundinsa.
Deathrace King on sellaisen bändin levytys, joka on ottanut vaikutteita runsaasti sekä death- että thrash metallista, ehkä hieman myös black metallista. Kutsuttakoon tätä fuusiota sitten death/thrashiksi. Tässä vaiheessa pitää muistaa, ettei death/thrashia tehty vuonna 2000 läheskään yhtä paljon kuin mitä sitä tehdään nykyään. Tai vuonna 2005. Deathrace King pysytteleekin yhtenä genrensä pioneerilevyistä ja metallin modernina klassikkona. Klassikot saattavat kuulostaa todella paljon oman aikansa tuotteilta ja sitä kautta vanhentuneilta, ja toisaalta Deathrace Kingikään ei ole täysin kestänyt ajan hampaissa kulumista. Soundipuoli on tosin vain yksi ulottuvuus, sillä mielestäni Deathrace Kingistä tekee klassikon nimenomaan sen loistavat biisit ja edelleen melko uniikki ote. On melko turvallista sanoa näin, kun Deathrace Kingin julkaisusta on kulunut jo toistakymmentä vuotta.
The Crown hyödynsi avoimesti myös rock-vaikutteita biiseissään, mitä soisi kuultavan alan levyiltä useamminkin. Eniten Deathrace King viehättääkin rockaavuutensa ansiosta. Rockin munakkuudesta on saatu sopivasti polttoainetta The Crownin vihaisille biiseille. Liian usein metallibändit yrittävät olla epätoivoisesti metallia, unohtaen samalla että vienoista rokkivaikutteistakin voi saada aikaiseksi todella hyvää musiikkia. Ja vielä puhtaasti metalliksi luokiteltavaa muzakkia. Sitä paitsi Deathrace Kingin biisit ovat tarttuvia kuin yersinia pestis! Toiset enemmän, toiset taas hiukan vähemmän, eli mikään maailman tasaisinkaan levytys Deathrace King ei sentään pääse olemaan.
Deathrace King on soundeiltaan jopa karu nykyisiin levyihin verrattuna, joiden soundit ovat turboahdetut. Voisi melkein sanoa, että Deathrace Kingillä ei ole mitään epäolennaista; ei biiseissä eikä soundeissakaan. Deathrace King etenee nimenomaan biisien ehdoilla, ei niinkään täydellisen tuotannon puitteissa, vaikka albumin soundeja ei nyt paskoiksikaan voi missään nimessä sanoa. Deathrace King potkii itse asiassa joka tasolla enemmän kuin suurin osa sitä apinoivista levyistä. Suositeltava. Jumaliste, mikä intensiteetti! Kepeästi parhaimpia genrensä levyjä, mitä meikäläisen soittoon on päätynyt!
Kohokohdat: Executioner: Slayer of the Light, Back from the Grave, Rebel Angel, Total Satan