Tampereelle muuttoni meni jotenkin sumuisesti. Tavallaan en edes tajunnut sitä ennen kuin olin valmistautumassa matkaamaan Messukylästä (josta tätäkin tekstiä parhaillaan kirjoitetaan) Tampereen keskustaan, Ravintola Telakalle. Ehkäpä sillä, että koko alkuviikko meni enemmän tai vähemmän kiireisesti tavaroiden siirtelyn ja siivoamisen takia oli jotain tekemistä asian kanssa. Sen vuoksi uhkasi koko Häiriöjatsit-tapahtuma Peter Brötzmanneineen jäädä välistä, joka olikin sitten ensimmäinen keikkakokemukseni tamperelaisena. Siinä iltakahdeksan jälkeen asettelin polkupyöränrämäni muiden samanlaisten joukkoon, lukitsin sen, moikkasin porilaisia kavereita joille olin käynyt ostamassa ennakkoliput jo aiemmin päivällä, menin sisälle ja tilasin itselleni juotavaa. Koin, että olin ansainnut Hoegaardenini sen kaiken muuttohäslingin jälkeen. Ja mainittakoon, että tämä tissutteluni jatkui jopa yhden Franziskanerin ja Crombacherin verran. Humaltua sain musiikista.
Eipä sillä, että kaikkien ihmisten mielestä free jazzia voitasiin edes pitää musiikkina. Melodiaahan ei juuri ole, ja se miellyttää tämmöistä kaikenlaista muutakin meteliä kuuntelevaa hörhöä suuresti. Pystybassolla ja saksofonilla tuutannut Muscle Kings of Mexico aloitti illan, jonka seurasin tavoistani poiketen mutta muuta illan yleisöä mukaillen istuen. Joskus sitä pitää joitakin keikkoja katsoa pöydältä käsin, ja tämä oli niitä. Otin hörpyn Hoegaardenistani ja seurasin, kuinka kaksi muskelimehikaanokuningasta osoittivat pitävänsä Peter Brötzmannia vähintään puolijumalanaan.
Pekko Käppi ja Nuutti Vapaavuori saivat ottaa seuraavaksi tilat haltuunsa. En kylläkään sitä pystynyt seuraamaan kuin vain hetken kun olin lupautunut piipahtamaan toisaalla Sohossa (Angel Witching Hours!), mutta onhan Käpillä helkutin siistin näköinen jouhikko.
Palasin pelipaikoille juuri, kun Käppi ja Vapaavuori lopettivat keikkansa. Minua siis tervehti joukko ulos tupangille pakenevia ihmisiä. Samaan aikaan freejazzin legenda Peter Brötzmann oli valmistautumassa keikkaansa, ja epämääräisen tuokion kuluttua tuo kunnioitusta herättävä mies olikin jo luomassa ääniä klarinetistaan. Soolona. Hieman myöhemmin saksofonistaan. Parhaimpina hetkinä ukkeli pääsi ekstaattisille tasoille, ja tuon oudon törinän kuuntelu muuttui entistä mielenkiintoisemmaksi Black Motor –miesten ja Brötzmannin kävellessä yhdessä lavalle. Improilu jatkui juuri sopivan pitkään, eikä aika tuntunut etenevän liian hitaasti tai liian nopeasti.
Keikkojen välissä tuli toki haukattua vähän happeakin. Hieman tupakanhajuisena kylläkin, vaikken itse edes polta. Siinä oli kyllä jokseenkin huvittavaa seurata, kun tyypillisiä Tammerfest-kävijöitä pyrki Telakalle sisälle, mutta kauhistuivat ovella kymmenen euron sisäänpääsystä. Varmasti myös sisältä kuuluvista torventörähdyksistä. “Onko täällä jotain ohjelmaakin?” oli tyypillinen kysymys. No, ehkäpä tätä väkeä eksyi Telakalle melko helposti aukion toisella puolella olevan Pakkahuoneen Jätkäjätkät-keikan ansiosta.
No, nostan hattua Peter Brötzmannille. Äijä on yli 70-vuotias ja silti jaksaa töräytellä meidän tavallisen kuolevaisten iloksi.
Oikea muoto on Telakalle. Niin ja tervetuloa Tampereelle!
Jaaniin, enhän mää enää asu Tampereella
Heh, kyllä tuo aiemmin on oikein kirjoitettu. Typopeikko puraisi. Mutta kiitos, ja kyllähän ukkeli näillä seuduin kuitenkin pyörii?