Pori, helmikuu 2012. Ajan Porin linja-autoasemalla noukkimaan kyytiin Validi Sekmentti-(pro)moottoria ja Turusta Poriin saapunutta, amerikkalaista perkussionisti Eli Keszleriä. Saikulle päästyään mies laittaa rumpusettinsä kuntoon, ja paria tuntia myöhemmin tuo nuori mieshenkilö hämmentää porukkaa opiskelijatalo Saikulla. Keikan jälkeen teen riskisijoituksen ja ostan miehen LP:n Cold Pin kahdella kympillä. Kieltämättä levyn hinta tuntui suolaiselta, kun Keszlerhän metelöi oman mukavuusalueeni ulkopuolella, ja vaikka miehen keikka räjäyttikin jotain pääni sisällä, epäilin Keszlerin free jazzin toimivuutta vielä kotioloissa.
Nyt tuosta on kulunut yli puoli vuotta, ja Cold Pin on vieraillut soittimessa suunnilleen kerran kuukaudessa. Cold Pin on jotenkin siitä outo levy, että sitä tulee kuunneltua aina silloin kun free jazz ei voisi vähempää kiinnostaa… mikä kertonee jotain omasta suhteestani free jazziin, jota ei välillä juurikaan jaksa mutta joka on hetkittäin maailman parasta musiikkia. No, tämän levyn Keszler on tehnyt todennäköisesti vahvasti improvisoimalla, ja sattumanvaraisuus on pysynyt mukana. Tämä levy itse asiassa muistuttaa kovasti ukkelin keikkaakin. Suurin ero tässä onkin siihen keikkaan, ettei kuunnellessa voi nähdä Eliä itse vääntelehtimässä soittonsa tahdissa. Tai sitten voi sulkea silmänsä ja kuvitella olevansa kyseisellä keikalla.
Äänimaailmaltaan Cold Pin on melko riisuttu, vaikka Keszler tunnetaankin multi-instrumentalistina. Ukko on tälle levylle tallentanut lähinnä vain perkussiolla aiheuttamaan kolinaa ja pauketta. Mitään melodioitahan ei tässä juuri ole, mutta eipä niitä tämänkaltaisilta tapauksilta muutenkaan kannata erityisemmin etsiskellä. Erittäin hauska levytyshän tämä on; villi ja spontaani, mutta kuitenkin sellainen ettei kovinkaan usein jaksa kuunnella. Liian armotonta kolistelua.