Peacevillehan tunnetaan nykyään ainakin semisuurena metallilafkana, mutta lafkan juuret ovat crust punkin julkaisemisessa. Birminghamilainen Doom on tuossa kuvassa suuressa osassa, sillä Peacevillen ensijulkaisu A Vile Peacella (1987) oli pari Doomin esittämää biisiä, ja Doomin ensialbumi War Crimes (Inhuman Beings) (1988) oli kataloginumerolle VILE 4.
Crustia ei kovinkaan moni bändi soittanut vielä 80-luvun lopussa. Amebix oli jo hajonnut julkaistuaan speed metallisemman Monolithin vuonna 1987, eikä Antisectkaan ollut enää toiminnassa. Uusia pioneeraja kuitenkin syntyi, mukaan lukien Doom. Yhtyeen ensialbumi War Crimes (Inhuman Beings):ia pidetäänkin tärkeänä lenkkinä crustin kehittymisessä. Albumilla on kaikki ne crustin piirteet, mitä pioneericrustilevyllä tulee ollakin. Biisit ovat (sen ajan standardien mukaisesti) nopeita, vaikka nämä nopeusennätykset oli jo Napalm Death rikkonut. Crustin lisäksi alkuaikojen Doomiin liitetään myös grindcore-termi, joka pitää paikkansa kyllä jossain määrin. Eihän Doom ole läheskään yhtä intensiivistä kuin Napalm Death, joten olisikin korrektimpaa puhua Napalm Deathin, Dischargen ja Amebixin ristisiitoksesta.
Biisit ovat synkkiä, apokalyptisia visioita (levyn puoletkin ovat nimiltään Gloom Side ja Shroom Side) huokuvia ja ennen kaikkea raakoja. Kitarasoundi on rapea, rummut takovat nopeasti ja vokalisti murisee, mutta sadistisimman suorituksen tekeekin yllättäen basisti. Tämän pörinäbasso on levyn brutaalein elementti, ja tuota tuomiokellomaista, pahaenteistä murskasoundia aiheuttaakin tämä nelikielinen (?) ystävämme.
Confusion-intron jälkeen pörähtävä Life Lock on aivan järjettömän kova biisi, joten onkin harmi ettei sitä ole nauhoitettu enää myöhemmin uudestaan. Biisejä on jopa kaksikymmentäyksi, joten kukaan ei varmaan ylläty jos totean levyn hieman toistavan itseään? Kokonaisuudesta erottuvat After the Bomb, Slave To Convention ja Drowning In the Mainstream. Life Lockin kanssa tasapuolista vääntöä levyn parhaimmasta biisistä käy jumalainen Sick Joke, joka sentään nauhoitettiin myöhemmin uudestaan. Natural Abuse vielä kolisee, samoin Beat the Boss, mutta sen jälkeen soitetaan yhdeksän laulua, jotka eivät iske enää samalla tavalla kuin Life Lock tai Sick Joke.
Pääsääntöisesti War Crimes (Inhuman Beings) pysyttelee kirkkaasti plussan puolella. Tätä melko tasapaksuksi sortuvaa crustia ei tee kuitenkaan mieli kuunnella montaa levyllistä putkeen, sillä jo tässä vajaassa neljässäkymmenessä minuutissa on työsarkaa. Mutta tänään tätä taatusti jaksaisi kuunnella vaikka pitempäänkin.
Kohokohdat: Life Lock, After the Bomb, Slave To Convention, Drowning In the Mainstream. Sick Joke