Dad – Explicit Parental Advisory

Tämä teksti on julkaistu vastikään julkaistussa uudessa Ajatuksen Valossakin, jossa on tämän lisäksi pari muutakin bändiesittelyjuttua, siinä missä seiskassa niitä ei ollutkaan jo edesmenneiden Varjo- ja Suruaika-juttujen lisäksi.

Jos Kummeliin on uskominen, niin isät ovat siloposkeja ja siveyden sipuleita, mutta nostan tämän ihmisryhmän itse sinne parhaaseen a-ryhmään. Hatunnosto faijoille, joille on omistettu tämä kasettikin, mitä kaltaiseni lapsettomat vätykset voivat myös kuunnella vaivatta.

Dad ei tarkoita tässä tapauksessa Disneyland After Darkia, vaan ihan isää. Iskää. Pappaa. Isukkia. Faijaa. ”Old mania”. Soittajakolmikon kaikki jäsenet ovat isejä, eli tämä on periaatteessa faijaversio Bendoverista, ilman turhaa äijäilyä. Tässä bändissähän vaikuttaa miehistöä Nazcasta, Kätyreistä, Hartaudesta ja Annukasta. Eli kolme faijaa vetelee roisia punk rockia. Dadin nauhalla on yleisesti ottaen mukavan monipuolista kamaa ajoittaisella melodisuudella ja hardcore-tatsilla vedettynä ja silloin tällöin kuulen myös Hüsker Düta… tai kuulin ainakin sinä iltana, kun olin juuri ennen Dadin kasettia kuunnellut ”New Day Risingin”. Ja nauhan väkivaltaisin, äärimetallin kanssa flirttaileva biisi on vähemmän yllättäen Ikea, ja meno on muutenkin välillä sellaista että pieni pallero onkin suuri Saatana, joka on rikkonut faijan tavaroita. Koska fyysiset kurinpitotoimet ovat hanurista, niin mieluummin puretaan se turhautuminen sitten soittimiin ja sanoituksiin? Mutta onko tämä sitten julistusta perheellisyyden auvoista vai terapiaa ja pakenemista siitä? Biisien nimet ja sanoitukset viittaavat siihen, että nämä haluavat avautua isyydessä muustakin kuin vain sen mukavuudesta. En tiedä, ehkä kyselen näiltä hessuilta asioista joskus. Kasetin julkaisi Shitsuck Tapes, jonka puuhamies Aki on myös isä. Isisaatio on todellinen uhkakuva Suomelle, mutta kuka pösilö on sitä mieltä että lapsen ilmaantuessa perheeseen iseille ja äidelle tärkeiden harrastusten pitää automaattisesti tippua pois? Näiltä faijoilta ei tippunut, pisteet siitä. ”Every Father is a Motherfucker”.

Lähdön Aika – S/T

lähdönaikaepTätä kiekkoa passiivisesti metsästin muutaman vuoden ajan, ennen kuin se sattui silmiini eräällä hämeenlinnalaisella kirpputorilla.* Tosin enpä minä tätä lättyä nyt erityisen aktiivisesti missään vaiheessa hamunnut, vaan olin tehnyt hankintapäätöksen puhtaasti yhtyeen myöhempien levytysten perusteella. Hyvinkääläisen Lähdön Ajan splitit Burn Againin ja Brutopian kanssa nimittäin nostivat rimaa hyvin korkealle.

Lähdön Aika on siis bändin ensimmäinen EP, ja ensimmäinen nimettömäksi jätetty levytys. Toinen vastaavanlaisen “kohtalon” kokenut LA-kiekkohan oli vuonna 2011 julkaistu seiskatuumainen. Käsillä on siis hopeisen minipizzan täytteiksi viisi kappaletta hidastempoista hardcorea vahvan metallisesti tulkittuna. Tosin ehkäpä tämä kiekko ei ole kovin vahva ilmestys.

Lähdön Aika on melko samasta puusta veistetty kuin yhtyeen myöhemmätkin levyt. Kyseessähän on edellisessä kappaleessa kuvatunlainen, doomahtavakin kuolemanmarssi joka liikkuu sillä harmaalla alueella jota voisi yhtälailla kuvata niin punkiksi kuin metalliksikin. Ja sanoituspuolella otetaan kantaa. Mutta soundeiltaan Lähdön Aika on jopa valju, vaikkakaan minkäänlaisen läpsyttelynkään varaan ei uskalleta mennä. Hyvä niin, mutta Lähdön Aika vaikutti olevan vielä käymisvaiheessa, eikä lyyrisestikään oltu kenties kaikkein terävimmillään. Esimerkiksi avauskappale Ihmisraunioita uhkaa kosahtaa kertosäkeessä olevaan “vitutusta” –sanan käyttämiseen. Se ei oikein istu sinne, vaikka biisit olivatkin jo melko kovatasoisia. Tosin kyseessähän on yhtyeen ensimmäisten levytysten joukossa ollut pikkulevy, joten sen vertailu bändin myöhempiin tekosiin on jopa epäreilua. Ei tämä tosiaan ole ihan sellainen levy joka todentaisi “eka demo oli paras” –fraasin paikkansapitävyyden ja jonka takia käyttäisi järjettömiä resursseja plätyn hankkimiseksi. Tosin jos vastaan tulee, niin…?

Ja tänään sitten tanssitaan Lähdön Ajan kymmenvuotisbileissä.

Kohokohdat: Ihmisraunioita, Virus, Milloin
*Terveisiä Allulle.

Death Strike – Fuckin’ Death

deathstrikePaul Speckmann on kova äijä, ja tällä on ollut kovia bändejä. Niistä kovin taitaa olla tämän ensimmäinen oikea bändi Death Strike, tosin tuo kovuus johtuu lähinnä siitä ettei Death Strike ehtinyt paljoa elinaikanaan levyttämään ja epätasaista diskografiaa tekemään.

Death Strike perustettiin 80-luvun alussa, kun Speckmannin edellinen (ja sittemmin pääbändiksi kohonnut) Master joutui epämääräiselle tauolle. Death Striken parissa laitettiin nopeasti tuumasta toimeen ja yhtyeen ensimmäinen ja ainoa demo taltioitiin vuonna 1985, ja viitisen vuotta myöhemmin Death Strike äänitti muutaman biisin lisää. Nämä äänityssessiot ovat useimmiten niputettu samalle levylle, ja oikeastaan mustavalkokeltaisesta kannesta poikkeavia versioita löytääkin vain löytämällä alkuperäisen demokasetin jostain. Itsehän saan suuresti kicksejä molemmista sessioista.

Death Strike todennäköisesti niputettiin 80-luvulla lähinnä tavanomaista rujommaksi thrashiksi, mutta itse miellän Death Striken nimenomaan death metalliksi. Kaikki elementit ovat läsnä ja Death Striken musiikki on hyvin visvaista, suoraviivaista ja punkahtavaa. Melkeinpä tyylipuhdasta death metallia, eikä pelkästään vähän raaempaa thrashia. Aikana, jolloin jopa Death (jonka nokkamies Chuck Schuldiner oli niinkin iso Death Strike-fani että Death soitteli jopa bändin biisejä coverina) ja oikeastaan koko death metal-genre eleli vasta demoasteella. Huomioitavaa on myös Death Striken jo ensimmäisten demoäänitysten hyvät soundit, jotka olivat rujot ja brutaalit, mutta kuitenkin sopivan selkeät. Ei siis tavanomaista suhinaa, mitä ajan metallidemoilla yleensä oli (vaikka suhinakin on erittäin jees). Fuckin’ Death on siis piinkova paketti mojovaa varhaisdeathia ja on aliarvostettu klassikko, josta ei huonoja piirteitä löydä täikammallakaan.

Kohokohdat: The Truth, Pay to Die, The Final Conflict

In One Piece – Demo 200sk8

Kas tässä on tulevaisuuden keräilykohde. In One Piecen kolmen biisin demo äänitettiin loppuvuodesta 2008 (tässä vaiheessa bändin leirissä voidaan huokailla ajan kulumisesta ja sen nopeudesta), ja siitä tehtiin 150 kappaleen painos.

Pari näistä kavereistahan perusti sitten In One Piecen hajottua Foreseenin, joka on alkanut  viime aikoina olemaan ihan hyvässä nosteessa ja noteerattu jopa hardcore-skenen ulkopuolella (perustan tämän väitteen empiirisiin havaintoihin [eli pari tuttua linkitti Foreseenin biisejä Facebookissa]). In One Piece oli avoimesti straight edge, siinä missä Foreseen ei edgebändiksi tunnustaudu. Toisekseen In One Piecen tapa soittaa hardcorea oli ihan erilainen, ja varsinkin Foreseenin yhä enemmän kasarirässille nojaavaan soundiin verrattuna täysin toista osastoa. In One Piece oli “skate edgeineen” enemmän velkaa youth crew-osastolle ja ysärihardcorelle, vaikkei bändiä nyt voitu varsinaisesti yhdistää tyypilliseen jenkkihardcoreenkaan. Judge oli lähempänä.

In One Piecen vaikutteet huomioiden tyypit tiesivät millaista soundia hakivat, mutta mitenkään “valmiiksi” ei tätä demoa oikein kehtaisi sanoa, tai koko bändiäkään. Varsinkin Mirkon äänessä on tapahtunut selkeitä muutoksia kohti parempaa. Nälkää oli kyllä, mutta eväitä ei ollut niin paljoa vielä repussa että In One Piecesta olisi tällä demolla tullut alansa ykkösbändiä Suomessa, mutta jumaliste mitä riffejä tässä on! Kyllä huomaa, mitä ominaisuuksia on jalostettu eteenpäin isossa F:ssä. Harmi, että perin demomaiset ja ohuet soundit eivät tukeneet riffejä tarpeeksi hyvin. Tämä demo oli hyvin lupaava, vaikkakin toki lyhyt, ja se jäi seiskatuumaisena julkaistun Sink or Swim-splitin kanssa In One Piecen ainoaksi äänitteeksi.

Kohokohdat: Time For It, Skate Edge

Sixpackgods – Sessions

Tällä bändillä on erittäin läheiset suhteet Loiseen, jopa läheisemmät kuin kykenee arvaamaankaan. Sixpackgodsissa on tosin kyse ihan erilaisen musiikin soittamisesta, ja se musiikki on jumittavaa hypnojurnutusta. Jossain vaiheessa viime vuotta ensimmäiset Sixpackgods-nimellä tehdyt treeniäänitykset laitettiin nettiin, eli kaksi biisiä Bandcampiin.

Yhteyksistään huolimatta tämähän on eri bändi kuin GG:n aiempi projekti Sixpack-God, mutta myös täysin eri bändi kuin Loinen. Jos helpollakuitenkin halutaan päästä, niin Sixpackgodsia voitaisiin sanoa rokki-Loiseksi. Mudassa vellotaan yhtälailla ja kummankin musiikkia voidaan kuvailla iljettäväksi, tosin Sixpackgodsissa on käytössä kitara, jota ei ole Loisessa ollut vuosiin, ja se onkin käytännössä suurin syy mikä erottaa Sixpackgodsin ja Loisen toisistaan. Sixpackgods etenee lähinnä yhden riffin varassa per biisi. Vaihtelevuutta tulee lähinnä silloin kun kitara päätyy yksinään soittamaan liidiä. Jos tässä olisi käytetty toistakin kitararaitaa, niin kitara olisi kuitenkin jumittamassa sitä samaa pääriffiä. Sixpackgodsia on helppo kuvitella umpitylsäksi juntaksi, mutta ainakin minun korvissani se on kaikkea muuta. Ei yksinkertainen musiikki paljoa tarvitse jotta se muuttuu hypnoottiseksi, ja hypnoottistahan Sixpackgods kyllä on. Seitsemän minuuttia sitä samaa menee yllättävänkin kivuttomasti ohi.

Tätä kirjoittaessa nämä biisit ovat olleet kuunneltavissa vain bändin Bandcamp-sivuilla. Keikkojakin Sixpackgods on soittanut, tosin tähän mennessä vain kourallisen. Mielenkiinnolla katselen ja seuraan mihin suuntaan Sixpackgods aikoo mennä. Kuullaanko joskus biisi, jossa on kaksikin riffiä?

http://sixpackgods.bandcamp.com/

Kohokohdat: Stakeface Girl

Herpes – Doomsday Demo 2010

herpesdoomsEn nyt kauhean aktiivisesti seuraa death metal-skeneä, mutta silloin kun jotain järkeviä levytyksiä osuu kohdalle tulee ne yleensä tsekattua. Pientä Bastard Culture-kioskia pyörittävä Urho distribuuttasi tovin aikaa ranskalaisen Herpesin demoa. Kun ei tuolla demolla paljoa hintaa ollut ja tiesin tyypin kuuntelevan järkevää musiikkia, tuli Herpes sitten itselle tilattua. Kannatti.

Tämä demohan on jo vuodelta 2010, eli ihan Herpesin nykykuntoa se tuskin edustaa. No, tällä levyllä on viisi biisiä, jotka ovat sitä perinteisintä death metallia. Autopsyä on selvästi kuunneltu, mutta myös ruotsalaisten bändejä. Mukana on ruotsibändeille tyypillistä myllytystä sekä Autopsyn hieman laahaavampaa menoa. Soundien puolesta huomaa, että äänite on tehty käppästä studiota käyttäen, sillä studioäänitteeksi tämä on liian demomainen ja treenikämppä-äänitykseksi taas liian hifi. Eli varmasti tämä on äänitetty treeniksellä, mutta paikalle on roudattu vähän neliraituria järeämmät vehkeet.

En nyt tiedä onko tämä sitten poikkeuksellisen hyvää tai edes keskinkertaista parempaa death metallia, mutta ainakaan omaan hermooni Herpes kolahti ihan kiitettävällä intensiteetillä. Biisit eivät nekään sen suurempia ahaa-elämyksiä tarjoile, mutta ainakin niiden laatu pysyy tasaisena. Yksikään biisi ei kiilaa toistensa ohi, mutta ei näistä toisaalta yksikään myöskään ihan täysillä mukaansa nappaakaan. Tätä demoa on tehty aika isotkin määrät, kun omankin kappaleeni numero on kolminumeroinen ja se alkaa kahdeksikolla.

Kohokohdat: Corrupted Flesh, Spinal Ashes

Ranger – Metal Gear

Helsinkiläinen Ranger toimii hyvin kiihkeällä tahdilla. Tätä kirjoittaessa bändi on pistänyt jo uuden demon pihalle, ja tässä tekstissä käsitellään nyt bändin edellistä Metal Gear-demoa, joka on äänitetty vasta viime kesänä. Kolmijäsenisessä Rangerissa vaikuttaa eräs jannu, joka soittaa myös hardcorebändi Foreseenissä, ja tuo yksi jäsen on kaiketi yksi syy siihen, minkä takia Foreseen onkin nykyään hieman lähempänä metallia. Sitä en tietenkään pistä pahakseni.

Ranger soittaa melko nopeaa ja kaahaavaa speed/thrash metallia, 80-luvun hengessä. Ok, ei ole ehkä kovinkaan omaperäinen konsepti edes tänä päivänä kun alan bändejä tulee säännöllisin väliajoin vastaan, mutta Ranger on keskivertoa raaempi keissi. Rangerista tulee mieleen juuri sellainen thrash metalli, joka pyrki 80-luvulla olemaan mahdollisimman kaoottista ja brutaalia pohjoisen Amerikan metallia, joka ei ole loppujen lopuksi kovinkaan kaukana varhaisesta protodeathistakaan. Tämä on juuri sellaista metallia, jota soitetaan aurinkolasit päässä jopa kellarissa ja jonka levyjen mukana tulee kollaaseja täynnä typeriä kuvia ja kiitoslistat ovat täynnä myös punk- ja hardcorebändien nimiä. Itse olen ammentanut sivistystä juurikin tuollaisista levyistä, eli siinä mielessä Ranger osuu suoraan hermoon. Ranger on melkeinpä kellariversio Razorista.

Ranger on myös siinä mielessä ihan virkistävä  poikkeus, että se on päättänyt aloitella tekemällä suttuisia ja melko lyhyitä , rehellisiä demokasetteja. Tämänkaltaisia julkaisujahan ei kovin usein nyt tulekaan vastaan, kun demot tehdään yleensä cd-formaattiin ja niissä huomattavasti professionaalisemmat soundit kuin Metal Gearissa. Tulee ihan 80-luku (jona aikana en metallia ehtinyt vielä hengittää) mieleen!

Kohokohdat: Taken by the Night

Kansakunnan Ylpeys – Ruskea leikkaus

kans-ylpOulun mölymeteliskene elää ja voi huonosti. Onneksi kaikki on suhteellista, ja tässäkin tapauksessa pahoinvointi voidaan kääntää joksikin positiiviseksi, jolloin oululaiset metelibändit yleensä tuppaavat vain luomaan iloa meille muille, ehkä myös oululaisille. Pakan tuoreempia tulokkaita on Kansakunnan Ylpeys, Ruskea leikkaus-kasettinsa myötä.

Kansakunnan Ylpeys soittaa pääsääntöisesti hidasta ja ilkeänkuuloista tulkintaa punkista, eikä suinkaan jätä flirttailuja noise rockinkaan kanssa hyödyntämättä. Jos tästä kuvauksesta nyt tuli jollekulle mieleen Sokea Piste, niin ei sekään väärin taida olla. Kansakunnan Ylpeys tosiaan kuulostaa hyvin ilkeältä ja rumalta, ja se on vain ja ainoastaan positiivinen juttu. Harmi, että neroudet jäävät tällä kasetilla lähinnä pilkahduksiksi.

Jännite pysyy vaarallisena koko kasettialbumin keston ajan, vaikka välistä tuntuukin siltä että Kansakunnan Ylpeys lähti hieman soitellen sotaan. Kyseessä on kuitenkin muotoaan ja itseään hakeva demo kuin mikään varsinainen albumi, jonka venyttäminen melkein puolituntiseksi lähinnä latistaa tunnelmaa. Ehkä karsimista harrastamalla Ruskeasta leikkauksesta olisi saanut oivallisen EP:n? Toisekseen yhtye ei aina kuulosta siltä ettei sillä ole omia temppuja ihan riittävästi, ja sitten kun sillä on omiakin konsteja, se ei hyödynnä niitä tarpeeksi pitkälle. Jälkimmäisestä on konkreettisena esimerkkinä flirttailut freejazzin suuntaan kappaleessa Hyönteiset, jossa trumpettia olisi ihan hyvin voinut tuoda enemmän esille. Trumpetti tuntuu nyt soittavan turhan erillään muusta bändistä, mutta toki suhtaudun sen käyttämiseen hyvin kannustavasti. Onhan se aika v*ttumainen soitin. Muut rutinat liittyvät lähinnä äänityksen tasoon, mutta ne annettakoon anteeksi.

Galakseja tämä kasetti ei räjäyttänyt, mutta mielenkiintoiselta tapaukseltahan tämä Kansakunnan Ylpeys kyllä vaikuttaa. Luulen, että käsittelen tätä bändiä tässä blogissa vielä vastaisuudessakin.

Kohokohdat: Idiootti kaikkien aikojen, Kansakunnan synty, Voimaton vastus

Boar – S/T

boarSe ei ole oikeastaan millään tavalla yllättävää, että minulta menee juttuja alvariinsa ohi. Oululaisen Boarin debyyttiäänite on sellainen tapaus, jota en noteerannut sen ilmestyessä pari vuotta sitten.

Tässä on kyseessä Boarin tekemästä musiikkitallenteesta, jolla on neljä biisiä. Biisejä ei ole paljoa, mutta ei se siltikään estä levyä venymästä puolituntiseksi. Ehkä tässä on paljon sulateltavaa, mutta toisaalta Boar soittaa musiikkia, jota voidaan kuvailla sekä stoneriksi, sludgeksi että doomiksi. Yhtyeen soundissa on tosin hyvin paljon mukana myös psykedeliaa ja avaruusmeininkejä, joten ei Boarille viitsisi oikein olla vihainen siitä että sen biisit sattuvat luonnostaan venyvät. Tämä levytys on tehty Boarin toimiessa vielä triona, nythän remmiin on astellut myös toinen kitaristi, eli voin kuvitella bändin soundin muuttuneen radikaalisti vielä sen jälkeen. Tämän jälkeenhän Boar on julkaissut splittikasetin Stolen Kidneysin kanssa, ja jo sillä yhtyeen soundi tuntuu eläneen tämän ensimmäisen cd:n ajoista entistä psykedeelisimpiin suuntiin.

Ainoa merkittävä miinus tulee siitä, että levy on julkaistu pahvikotelossa. Ei vaikuta totta puhuen järin vakuuttavalta, vaikka tämä nyt onkin näin pinnallinen kommentti. Kyllä tämä siis hyvä levytys on.

Kohokohdat: Isaiah, Garden Below

Buried At Last – Dark Clarity

Riihimäen seutuville keskittynyt, 2000-luvun puolivälissä toiminut At Last muutti hieman nimeään, sillä vuonna 2007 tehdyllä Dark Clarity –EP:llä bändi totteli jo nimeä Buried At Last, eli “Buried” oli lisätty alkuun. Kun bändin nimestä tiputetaan vielä “At Last” pois, niin ollaan hyvin lähellä bändin nykytilaa.

Vähän harmillista, ettei tätä bändiä ole enää. Tätä olisi ollut nimittäin mukava katsella keikoilla, ja yhtyehän oli viimeistään tälle demolle tullessa saanut tyylilliset kysymyksensä kuntoon. Dark Clarity nimittäin kuulosti sellaisen bändin teokselta, joka tiesi mitä oli soundiltaan hakemassa. Buried At Lastissa on ehkä hieman metallielementtejä, mutta lähinnä sellaisia joista huomaa että metallia ollaan ehkä joskus kuunneltu eikä metallin pitäisi hypellä kenenkään silmille kun tässä kuitenkin soitettiin hardcorea. Pääasiassahan tätä voidaan kutsua lähinnä vain melodiasävytteiseksi hardcoreksi, vähän samalla tavalla kuin erästä toista Riihimäen suurta. Buried At Last soitti hardcorensa kuitenkin keskitempoisesti, miettiliäämmin (tämän toisen bändin mietteliäisyyttä ja älykkyyttä tietenkään vähättelemättä) ja hillitymmin. Osaa tästä kitarataituruudesta on utilisoitu sen jälkeen Cigarette Crossfirenkin käyttöön ja basisti nyt ainakin vaikuttaa The Reality Showssa.

Kuten sanottua, niin hieman on harmillista ettei Buried At Last sitten äänitellyt materiaalia enempää. Tämän perusteella voisin sanoa, että onhan tämä nyt keposesti paras riihimäkeläinen hardcore-bändi heti Endstandin jälkeen.

Kohokohdat: Dark Clarity, Heart’s Burden