Useampi keikkakuva (linkkien takana, taas vaihteeksi)

No niin, muutamaakin keikkaa on katsottu osittain linssin läpi:

Lau Nau, Hopeajärvi & Rainbowlicker. 16.5.2014 @ Lepakkomies, Helsinki

Foreseen, Horros & Long Gone. 17.5.2014 @ Suisto, Hämeenlinna

Ocean Districts, Kaupungin Valot & Wounded Girl. 22.5.2014 @ Vastavirta, Tampere

Pentagram, Ranger & Seremonia. 23.5.2014 @ Klubi, Tampere

Viikonlopun keikkakuvat

Tuli taas käytyä keikoilla viime viikonloppuna. Kesälomani alkamisen kunniaksi suuntasin Helsinkiin ja Lepakkomieheen. Bändeistä tosin sain kuvattua vain Uhrit, muiden suhteen en jaksanut raivata tietäni eteen, enkä toisaalta edes ehtinyt käydä lavan edustalla enää Uhrien jälkeen. Uhrienkin kuvat menivät mielestäni enempi tai vähempi reisille. Salamaa olisi tarvittu, mutta akut tietty tyhjät. No, jotain tuli kuitenkin säädettyä.

Uhrit. 16.8.2013 @ Lepakkomies, Helsinki

Lauantaina oli taas Hervannan aika kuolla.

Axeslaughter.

Huoripukki.

Necropsy ensimmäisellä Tampereen keikallaan.

Necropsy, Huoripukki Axeslaughter. 17.8.2013 @ Varjobaari, Tampere

Ja sunnuntaina ehti käydä vielä Näsinpuistossakin vilkaisemassa Kaupungin Valojen keikan.

Kaupungin Valot. 18.8.2013 @ Pax Näsinpuisto, Tampere

Ranger – Combat Metal

ranger_combatRanger on tällä hetkellä varmaan paras suomalainen bändi mitä en ole vielä nähnyt livenä. Yhtyeen keikoilla on kuulemma melko kova meininki, eikä mielestäni kyllä bändin kaseteillakaan ole lainkaan paskempi meininki. Metal Gearista on toki kulunut jo tovi, ja niin on itse asiassa tämä tuoreempi ilmestystkin Combat Metal ollut pihalla jo pienen tovin.

Jossain vaiheessa nelimiehiseksi paisunut speed metal-partio Helsingistä suosii ilmaisussaan yhä melko karkeita keinoja. Meno on yhtä raakaa, vimmaista ja tinkimätöntä kuin viimeksikin. Rangerin soundissa kaikuu 80-luvun amerikkalaiset raakalaisrässi- ja spedemetallibändit, ja aurinkolasit ovat toki pakollinen asuste kun pääkalloja pistetään siruiksi. Riffit ovat sadistisia, soolot villejä ja korkeat kiljahdukset repivät maankuorta ja nostattelevat helvetin keskelle asfalttiviidakkoa. Tulenlieskoja kellarista ja äärimmäistä sekä soonista ultra-väkivaltaa! Maksimaalista tuhoa! Tässähän alkavat aiheeseen sopivat kuvaukset loppua, ja nekin kuulostavat urpoilta härmänkielisinä. No, eiköhän Rangerin musiikillinen identiteetti tule tätäkin kautta ihan selväksi. Biisejähän ei ole tällä kasetilla kuin vain kolme, mutta sehän riittää. Ja on ihan hyväkin vain, ettei bändi ole saanut tällekään nauhalle tartutettua sekundaa.

Tätä kirjoittaessa Ranger on ollut työstämässä jo MLP:tä. Sitä odotellaan, ja viikonloppuna räjähtää Tampere!

Kohokohdat: Touch of Death

The Escapist & Aortaorta. 11.4.2013 @ Suisto, Hämeenlinna

Hämeenlinnassa oli taas niin mustaa, niin mustaa. Kevät on totta totisesti saapunut Hämeenlinnaan, ja minä myös.

Toisin kuin olisin kuvitellut, niin Aortaorta soittikin ensimmäisenä. Setti koostui uusista biiseistä, joita bändi on äänittänyt muttei vielä julkaissut. Olisin huomannut, että sama kieroutuneisuus ja kenkkumaisuus paistaa niistä läpi, mutta jotkut biisit olivat ehkä aiempaa kevyempiä ja jopa helpommin lähestyttäviä. Nytkö on Aortaorta myyty?

 

The Escapist on sitten viime näkemän julkaissut jopa uuden seiskatuumaisen Slack Birdin kanssa. Viimeksi näin yhtyeen soittamassa Lutakko Liekeissä-bileissä elokuussa, ja silloin yhtye kärsi teknisistä ongelmista. Toki sitä tähänkin keikkaan kuului pientä kompastelua, eikä tämä ehkä ollut sellaisia keikkoja joita muistelisin vuoden parhaimpina. No, kyllä tuo kuitenkin katsottava ja nautittava keikka oli, ja olihan se mukavaa nähdä The Escapist pitkästä aikaa, joka on meikäläisen suosikkianarkobändejä tällä hetkellä ja muutenkin viihtynyt usein levysoittimessa.

Joitakin lisäkuvia!

1981 – Cycle / Symptom

1981_cycleMiten tämän turkulaisen bändin nimi oikein pitäisi lausua? Yhdeksäntoistakasiyksi vai tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäyksi? Ehkäpä tuon pohtiminen ei ole millään lailla olennaista, kun vihdoin ja viimein kirjoittelen tätä kirjoittaessa 1981:n toistaiseksi viimeisintä vinyylilevyä. Vuosi vaihtuu pian ja levyhän tuli jo alkukesästä, jolloin minäkin sosialisoin sen haltuuni suurin piirtein heti kun olin päässyt Projektifesteille Turkuun. Ja arvioin nyt.

Edellinen kuulemani 1981-levytys “Decay” oli jo varsin kovatasoinen levytys (josta kirjoitin arvion jo sen ilmestyttyä, mutta enpä ole näemmä syystä tai toisesta julkaissut sitä, höh?), jota vasten tämä uusi seiskatuumainen väistämättä vähän vertautuu. Eipä yhtye ole lipsunut linjastaan tuumaakaan, vaan soittaa yhä anarkopunkkia 80-luvun alun brittibändien hengessä tapaan, mihin sitä ei ole Suomessa aiemmin juurikaan tehty. Punkiksi kevyttä, popiksi turhan raskasta sanomansa puolesta. Ei sillä että bändin aiemmissa levytyksissä olisi koskaan ollut mitään vikana, mutta varsinkin nyt 1981 tuntuu olevan ns. asian ytimessä kun se on tarpeeksi monta vuotta ollut tekemässä tätä musiikkiaan. Ehkä “Cycle / Symptom” on sellainen levy joka vaatii enemmän pyöritystä ennen kuin se kunnolla aukeaa, siinä missä “Decay” upposi jotakuinkin heti. “Cycle / Symptom” onkin sitten sitäkin vakuuttavampi tapaus, vaikka yksi seikka tässä toki häiritsee: kauheastihan tässä vain ei ole kuunneltavaa, kun kappaleita on singlelle oikeaoppisesti vain kaksi ja nekin ovat lyhyitä. No, uutta materiaalia jäädään taas odottelemaan.

Kohokohdat: Cycle, Symptom

Judas Priest – Unleashed in the East

Sattumalta Tarkkailija K oli päättänyt kirjoittaa Judas Priestin timanttisesti livelevystä Unleashed in the East juuri, kun olin itsekin päässyt levyä fiilistelemästä. Hevibändien aateliin kuulunut ja yhä ja ikuisesti sinne kuuluva Judas Priest todisti jo 70-luvun lopussa olevansa tämän pallon kovimpia livebändejä. Vuonna 1979 julkaistu Unleashed in the East on edelleen yksi parhaimmista livelevyistä, joita heavy metal –genreen on koskaan liitetty. Levylle oli valikoitunut Priestin silloisen livesetin kivijalkoja, joista osaa on kuultu bändin viimeisilläkin keikoilla. Exciterin, Victim of Changesin ja Tyrantin lisäksi settiin on sisällytetty ne kuuluisimmat Priestin coveroimat biisit, eli Joan Baezin Diamonds And Rust sekä Fleetwood Macin The Green Manalishi (With The Two Pronged Crown).

Näissä tulkinnoissahan on sellaista voimaa, joka ilmentää Judas Priestin olleen näihin aikoihin hyvin kovatasoinen livebändi, joka ei ollut pöhöttynyt liiaksi oman massiivisuutensa takia. Harmi, että samaa potkua ei saatu studiossa toisinnettua, ja siksipä bändin 70-luvun studioäänitykset kuulostavat (ainakin omasta mielestäni) hyvin laimeilta verrattuna näihin liveversioihin. Esimerkiksi Exciterin liveversiossa on sellaista dynamiittia, jota olisi toivonut studioversioonkin. Kuuntelen liveä mieluummin. Levyn tuotti Tom Allom, joka oli tarttunut ensimmäistä kertaa toimeen tuottaakseen Judas Priestiä. Yhteistyö alkoi tällä levyllä ja osoittautui myöhemminkin sangen hedelmälliseksi.

Mikään täysi livehän ei Unleashed in the East lopulta ole. Sitä rukattiin jälkikäteen studiossa melkoisesti, ja yleisön mylvähdyksiähän ei kuulu kovin hyvin. En usko, että japanilaiset olisivat suhtautuneet tähän tykitykseen noin pidättyväisesti. Ainakin Halfordin lauluja on jälkikäteen äänitetty uudestaan, mutta niissäkin on hyvin livemäinen fiilis. Tyyppi ilmeisesti muisti, että Unleashed in the Eastin piti olla nimenomaan livelevy. Mutta ehkäpä levyä on syystäkin kutsuttu Unleashed in the Studioksi. Oikeastaan levy kävisi melkein täysipainoisesta studiolevystä, ellei sillä kuuluisi satunnaisia yleisön huutoja. Mutta se jonka mielestä Judas Priestistä levyn julkaisemisen jälkeen lähtenyt Les Binks ei ollut varsinainen velho rumpupatteristonsa takaa, saa luvan hävetä.

Kyseessä on paitsi Judas Priestin kiistatta paras livelevy, myös yksi sen parhaimmista levyistä noin muuten (Top viidessä mennään!) ja vieläpä yksi planeetan parhaimmista livelevyistä. On sen pakko sitten kaiketi hyvä olla?

Kohokohdat: Exciter, The Green Manalishi (With The Two Pronged Crown), Diamonds And Rust, Starbreaker

Canon EOS 450D


Sijoitin jonkin verran rahavaroja digijärkkäriin, ja valinta kohdistui Canonin EOS 450D:en. Kuvassa ovat siis Canon EOS 450D, siihen kiinnitetty EFS 18 – 55 mm objektiivi sekä pitempi EF 75 – 300 mm –objektiivi, johon taas on kiinnitetty vastavalosuoja, joka tosin vaihtoi kuvaushetken jälkeen paikkaansa pienemmän objektiivin nokkaan, vaikkei ole varsinaisesti sitä varten suunniteltu, heh… Kuva on otettu ihan tarkoituksella levysoittimeni kannen päällä, niin näettepä mitä tarroja siihenkin on kiinnitetty. Tietenkin olisin voinut kohdistaa kameran tarkemmin, sillä vasemmalla näkyvä seinäkaistale näyttää melko rumalta, samoin pikkukaiutin, mutta pandakarhu tuijottakoon apaattisen katseensa kanssa.

Ja milläs tämä kuva on sitten otettu, kun kamera nököttää kiltisti kuvauskohteena? Vastaus: Canon Powershot A630. Hyviä kuvia olen silläkin saanut aikaan, esimerkiksi Ilosaarirockissa käytin sitä. Tosin se on vain tavallista pokkaria hieman järeämpi, ja senkin rajat alkoivat tulla vastaan. En kyllä ole luopumassa kyseisestä häppäsvärkistä, sillä se on edelleen ihan pätevä kokoisekseen vehkeeksi. Ja onhan siinä kääntyvä näyttökin, mitä tässä uudessa Canonissa ei ole.

Varsinaisessa tosikäytössä ei tämä uusi Canon ole vielä ollut, joitakin koekuvia olen kyllä ottanut pihalla eri säädöillä. Mutta katsotaan, mitä viikonloppu tuo tullessaan…

Mikä on sun taivas? (Otra Romppanen)

Törmäsinpä tähän poikkeuksellisen mielenkiintoiseen dokumenttiin sattumalta. Ja jonkun mielestä Youtubessa päämäärätön surffaaminen (tässä taiteenalassa Kairo tosin tuntuu olevan mestari) muka ei johda mihinkään?

Kyseessä on siis vuonna 1997 valmistunut, alle puoli tuntia kestävä dokumentti Arto “Otra” Romppasesta, tuosta miehestä Mana Manan, Psychoplasman ja Enterin takana. Jarkko Martikaisen ohjaamassa dokumentissa Otra pohtii suhdettaan esimerkiksi alkoholiin, musiikkiin, Joensuuhun ja Jouni Mömmöön. Äänessä ovat myös Eläkeläisinä tutut Janne “Ema” Hurskainen, Jarmo “Toppo” Koponen sekä Kimmo “Tarkastaja” Miettinen, joka myös Hilse-Miettisenäkin tunnetaan. Dokumentti näyttää, kuinka Romppanen mm. soittaa Ilosaarirockissa keikkaa Enter-bändinsä kanssa, polttaa erilaisia tupakkatuotteita ja esittelee Pöllövaaran kotiaan. Dokumentin mielenpainuvin hetki koetaan dokkarin puolivälissä, kun melkein romahduspisteessä oleva Otra muistelee sitä myöhäis-lokakuun päivää, kun kuuli ensimmäisen kerran Mömmön kuolemasta. Toinen mieleenpainuva kohtaus liittyy sekin Mömmöön, nimittäin Mana Manan Totuus palaa –biisiä varten tehty musiikkivideoviritys on oikeasti huuruista katsottavaa. Mukana on tietenkin harvinaislaatuista kuvamateriaalia Mana Manasta!

Mielenkiintoisesta aihevalinnastaan huolimatta dokumentti sisältää joitakin puutteita. Aiheesta ei mitenkään voida pusertaa vaivaiseen puoleen tuntiin kaikkea, ja se näkyy aiheen pintapuolisena käsittelynä. Esimerkiksi Mana Manaa ei käsitellä kunnolla, ja Maria Magdalena -singlestä puhuttaessa ääniraidalta raikaa albumiversio. Raptori-singlestä en muista kuulleeni edes mainintaa, mutta eipä huomiota anneta juuri Kostajillekaan. Terveyskeskusta sentään pauhaa ääniraidalla, tosin vuosimallia 1995.

Dokumentti on toteutettu hieman ihmeellisessä välissä. Otra alkoi tiettävästi työstämään Mömmön jälkeensä jättämän materiaalin pohjalta tekemään Murheen Laakso –levyä vasta seuraavana vuonna, ja sehän julkaistiin vasta vuonna 2000. Välistä jäävät myös muiden artistien levyillä vierailemiset ja tuottamiset, esimerkiksi Aortaortan ja Life Giving Waters-splitillä Otra soittaa Aortaortan puolella hieman kitaraa. Tämä väliintulo aiheutti sen, että Aortaorta tunnettiin hetken aikaa Aortaotrana. Tosin dokumentin kuvaushetkelläkin tämän tytär – Kaisa Vala – on vasta neljätoistavuotias, jolle Otra on vasta ostanut tämän ensimmäisen kitaran.

Lievistä puutteistaan huolimatta tämä dokumentti on silti katsomisen arvoinen, vaikka se olisi voitu tehdä paremminkin. Seuraavaa dokumenttia Otrasta, Mana Manasta tai Mömmöstä odotellessa…

http://www.youtube.com/watch?v=SKjy4wSi0aY

Osat kaksi ja kolme.