Top Gun – Soundtrack

“Up there with the best of the best.”

Noin seisoo klassikkoleffa Top Gunin soundtrack-LP:n kannessa, josta katsovat määrätietoisesti Kelly McGillis ja Tom “Tappivanukas” Cruise, joka joutui kuuleman mukaan käyttämään jakkaraa McGillisin kanssa tehdyissä kohtauksissa. Itse elokuvanhan muistan likipitäen ulkoa, vaikka se tuntuikin keskittyvän lähinnä Yhdysvaltojen ilmavoimien iskukyvyn esittelyfilmistä. Draamaahan toki oli, mutta Maverickin ja Icemanin keskinäinen nokittelu ja teerenpeliviritykset jäävät selvästi sivuosaan, kun huomion varastavat F-14 –mallin lentsikat.

Jos itse elokuva on räikeästi patrioottinen amerikkalaiseen tapaan ja vielä tuoksuukin lentopetrolin lisäksi omenapiirakalta, niin soundtrack on tasan yhtä korni. Soundtrackin polttoaineena on nimittäin mullettipainotteista vonkauspoppia ja miehekkään amerikkalaista AOR:ää. Soundtrackin veturina on yhden hitin ihmeeksi jääneen Berlinin jättihitti Take My Breath Away, joka on kaikkein klassisimpia kasarihittejä. Tämä biisi edustaa sitä fiilistelypuolta, siinä missä Kenny Logginsin ja Cheap Trickin kontolle jää rintakarvaosasto.

Kyseessähän on kokoelma yksittäisiä biisejä, kuinkas muutenkaan. A-puolelle on roiskaistu ne kovimmat esitykset, ja Kenny Logginsin, Loverboyn ja Cheap Trickin muodostama suora onkin melkoista tykittelyä. Sitten iskeytyy balladiosasto. Lisää AOR:ää, kunnes levy päättyy eeppiseen, Harold Faltemeyerin ja Steve Stevensin luomaan Top Gun Anthemiin. Itselläni on levy vieläpä uurrettu niin lähelle keskiötä, että soittimellani on vaikeuksia soittaa kyseistä kappaletta loppuun. Tästä syystä levy hyppelee välillä takaisin, jolloin Steve Stevensin kitarasoolosta tulee PÄÄTTYMÄTÖN. Tämmöisiä soundtrackeja ei enää tehdä.

Ilmestyessään se julkaistiin toki kaikissa valideissa formaateissa, eli vinyylinä, c-kasettina ja CD-levynä, joka oli 80-luvulla jotain vielä niin teknoa että huhhuijaa!

Kohokohdat: Kenny Loggins – Danger Zone, Cheap Trick – Mighty Wings, Berlin Take My Breath Away, Miami Sound Machine – Hot Summer Nights, Larry Greene – Throught the Fire

Döda din chef / Nirri pois pomolta (TINNER Documentary)

Tinner on ahvenanmaalainen kolmijäseninen ja bassoton ruotsiksi sanoituksensa pukeltava crustibändi. Nyt siitä on tehty myös alle puolituntinen dokumentti, joka on esitetty jopa televiissiossa Ylen toimesta. Dokumentin keskiössä heiluu tosiaankin Tinner, joka ei itselleni ainakaan tule ensimmäisenä mieleen kun valikoidaan dokumentoitavia bändejä. Varsinkin, kun Tinner ei edes ole DIY-skenessä ihan niin “suuri” nimi, vaikka tunnustettu toki onkin.

Itsessäni yhtyeen Beherit-logo on aiheuttanut hilpeyttä, samaten sukkahousujen suosiminen. Yhtye ei ole Suomenkaan keikkalavoilla ihan se kaikkein tavanomaisin näky, ja jopa vuoden 2009 Puntalan esiintymistä odoteltiin suurella mielenkiinnolla. Harmillisesti kyseistä keikkaa ei vaan koskaan soitettu. Tuskassa 2011 sen sijaan pääsin vihdoin ja viimein näkemään Tinnerin, ja olinkin keikasta haltioissani. Kyseinen keikka mainitaankin yhdeksi Tinnerin uran virstanpylvääksi, vaikkei yhtye ihan ollutkaan festarin ainoa punk-bändi. Tällä keikalla myös allekirjoittanut on päätynyt filmille ja sitä kautta mummojen olohuoneisiin. Olin kuvaamassa kyseistä keikkaa.

Näin “alaa” tuntevana dokumentti ei tarjonnut sinänsä uutta tietoa itse skenestä, mutta laajemmalle yleisölle toki eurokiertueiden buukkaaminen ja muu DIY-henkisyys voivat ollakin vieraita aiheita. Dokumentti karistelee aika huolellisesti mahdollisesti vieläkin kyteviä ennakkoluuloja, mitä bändissä soittamista koskevat. Bändi hilluu treenikämpällä. Yhtye hankkii itse omat sukkuhousunsa marketista. Tinnerin promokuvat ottaa bändin tuttava. Yhtyeen jäsenet käyvät päivätöissä. Tinner samoilee pitkin Eurooppaa ja päätyy soittamaan jopa lahoon piharakennukseen 20 euron liksaa ja paria kaljaa vastaan. Tylsäksi ajateltu festariveto Hollannissa osoittautuukin menestyksekkääksi. Rundin lopussa ovat rahat loppu. Tiskaajarumpali ottaa lopputilin ja päätyy lopulta itse itsensä pomoksi, ihan käytännönkin tasolla.

Hyvin kotikutoiselta itsekin näyttävä dokumentti ei ehkä ole sellainen jolla putsattaisiin palkintopöytiä, mutta rehellinen ja kiinnostava se kylläkin on. Satuja ei kerrota eikä asioista rehennellä. Dokumentti ei selitä liikaa eikä väännä jokaista asiaa rautalangasta. Dokumentin ote säilyy loppuunsa asti kiinnostavana, vaikkei varsinaisesti viime vuosien punk-dokumentaarien aateliinkaan itseään sinkoa.

Suosittelen katsomaan. Kirjoitushetkellä dokkarin pystyy katsomaan YLE Areenasta.

ABBA – In Concert

Onhan se tämäkin tapa viettää joulupyhiä; katselin isäni kanssa Abban live-dvd:n. Itse asiassa olin ostanut Abban konserttikuvalevy In Concertin hänelle joululahjaksi jo muutama vuosi sitten, mutta itse näin sen ensimmäistä kertaa vasta nyt. 70-luvun lopussa Abba kierteli maita ja mantuja, olihan se noussut yhdeksi maailman isoimmista bändeistä sillä hetkellä. Jo vuonna 1979 taltioitu In Concert –DVD on julkaistu kylläkin vasta vuonna 2004, vaikka Abbalta oli sitä ennenkin tullut aika monta konserttivideota.

Kokonaisuutena In Concert on melko hajanainen. Filmin runko koostuu Lontoon Wembley-areenalla kuvatusta keikasta, ja sinne sun tänne on sitten ripoteltu tunnelmapätkiä Abban jenkkirundista. Fokus hyppelee näiden kahden maailman ympärillä vähän miten sattuu, enkä edelleenkään ole tajunnut mikä funktio elokuvassa pari kertaa esiintyvillä rullaluistelijoilla oli. Eikä siitä keikastakaan ole koko keikkaa kuvattuna, sillä en usko Abballa olleen pokkaa vetää megabändinä vain alle 50-minuuttisia keikkoja. In Concert pyrkii olemaan sekä kiertuedokkari että konserttitaltiointi, mutta se suoriutuu molemmista hieman hutiloiden. Näin ollen se ei ole kunnollisesti kumpaakaan. Itse asiassa vasta lopputeksteissä tuli maininta, että pätkä on tehty alunperin Ruotsin televisiota varten. Primetime-lähetyksiin kokonaisia konserttitallenteita harvemmin isketään, joten uskon nimenomaan In Concertin tilaustyömäisen luonteen olleen se suurin rajoittaja.

Itse musiikkihan on melko ässää, ja yhtyeen hitteihin lopullisesti väsyneenä huomasin löytäneeni uudet kaverit biiseistä Voulez-Vous ja Summer Night City. Harmi, ettei settilistaan näemmä kuulunut (tuolloin vielä julkaisematonta) Super Trouperia. Toisaalta Mamma Mian ja Ring Ringin puuttumisesta en ole lainkaan harmissani. Tosin In Concertin silppumaisuus on osunut myös kappalelistaan. Suurimmaksi osaksi lista pitää kutinsa, mutta keikalla esitetyn Waterloo-puolikkaan jälkeen tulee kaksi biisiä (Eagle ja Take a Chance on Me), jotka kuuluvat vain jenkkitouripätkien taustamusiikkina, eivätkä nekään kokonaisina. Kaikki nämä tietenkin ovat listattuina. Kuka tämän biisilistan oikein teki?

Keikkana tämä Wembleyn keikka oli taatusti kovatasoinen, vaikka en itse päässyt täysin tunnelmaan johtuen filmin hajanaisuudesta, biisien katkomisista ja monen biisin raakkaamisesta pois itse dvd:ltä. Jos olisin tehnyt “Piparnakkelin musavuosi 1979” –listauksia jo vuodenvaihteessa 1979/1980 ja olisin ollut lontoolainen, olisi tämä keikka hyvin mahdollisesti voinut päästä “Vuoden keikat”-listan jatkeeksi. Miehille visuaalista ärsykettä tarjoavat naisten vartaloa myötäilevät trikoot, miehillä taas on takatukat. Rutinoitunut bändi ei juuri mokaile lavalla ja biisit ovat hyviä. Eipä siihen sitten muuta tarvitakaan.

Kohokohdat: Voulez-Vous, Gimme Gimme Gimme (A Man After Midnight) Summer Night City

Ilta Mika Taanilan ja Circlen kanssa. 18.11.2011 @ Valopiha, Pori

Kaikkea sitä joutuu tässäkin kaupungissa todistamaan. Mika Taanilan jo 90-luvun puolella tekemä Pori-elokuva sai ensimmäisen varsinaisen Porin näytöksensä vasta tänä marraskuisena perjantai-iltana Puuvillatehtaan miljöössä. Itselleni itse tapahtumapaikka oli täysin uusi tuttavuus ja hetken aikaa jouduinkin puntaroimaan, missä tapahtumapaikka edes on. Asiaa ei lainkaan helpottanut se, että katsoin alunperin tapahtuman Facebook-sivuille iskettyä karttaa ihan päin helvettiä. Täysin odotetusti tapahtuma möi loppuun.

Tapahtuma koostui käytännössä kahdesta eri tekijästä: Mika Taanilan ohjaamasta Pori-elokuvasta ja Circlen esityksestä, joka toimi elokuvan soundtrackina. Elokuvaa aiemmin näkemättä tiesin kuitenkin, että Taanila keskittyisi enemmänkin Porin nurjempaan ja nuhruisempaan puoleen. Itse elokuva oli lähinnä yhteen parsittu kokonaisuus vanhaa arkistomateriaalia, kuvia kolkoista teollisuusrakennuksista, viemäriverkostovideoita ja taide-elokuvaa. En sikäli yhtään ihmettele, jos joku paikalle tulijoista odotti vähän toisenlaista, perinteisempää elokuvaa. Sisäänpääsyjonossakin takanani olleet naiset eivät tainneet olla juurikaan perillä siitä, mihin olivat juuri tulossa. Ja itse salissa näin naisen, joka peitti korvansa käsillään koko esityksen ajan. Taanilahan on ohjastellut parit Circlen musavideotkin, ja oikeastaan elokuvaan kuuluikin todella paljon tuttuja näkymiä näistä 90-luvun erikoisimmista videoista.

Circle taas esiintyi nykykokoonpanossaan perkussionistilla vahvistettuna, niitit ranteissa ja spandexit jaloissa. Tämä kokoonpano ei kylläkään ole se lineup, joka alunperin esiintyi niillä biiseillä, joista Taanila oli videonsa tehnyt, eikä Pori-levyynkään kuulunut Rätön laulua. Circlen soittama matsku oli pääasiassa kyllä jotain ihan muuta kuin Poria, sillä mukana oli uutta juttua ja silkkaa improakin. Pari Porilta tuttua juttua kyllä olin kuulevinani. Tähän asti näkemistäni Circle-esityksistä tämä oli ehdottomasti lumoavampia, vaikka sirkustemppuja oli tosin tavanomaista vähemmän.Välillä en ollut edes varma, kumpaa kannattaisi seurata enemmän: Circleä vai elokuvaa, sillä molemmat tarjosivat enemmän visuaalisia ärsykkeitä kuin mitä keskivertoihminen kykenee edes käsittelemään.  Enimmäkseen päätin kyllä yrittää seurata elokuvaa, kuten varmasti oli tapahtuman perimmäinen tarkoituskin.

Esitystä olisi voinut katsoa toisenkin tunnin, mutta fyysisesti se olisi ollut kaiketi liki mahdotonta: betonilattia on loppujen lopuksi todella kova paikka istua reilun tunnin ajan.

Joitakin lisäkuvia täällä!

Vahsi Kan (kämä-äksönin fanit, huomio!)

En usko, että löytyy kovinkaan montaa suomalaista jotka olisivat kuulleet sellaisesta elokuvasta kuin Vahsi Kan. Jotkut ovat tosin saattaneet löytää Youtubesta satunnaisia pätkiä “turkkilaisesta Rambosta”, joka on yksi esimerkki Turkin vinoutuneesta elokuvatuotannosta. 80-luvulla kun turkkilaiset tekivät oman tulkintansa Teräsmiehestä, Star Warsista ja Rambosta. Vahsi “turkkilainen Rambo” Kan oli näistä sikäli poikkeuksellinen, että se pihisti esikuvastaan vain asetelman, ei rekvisiittaa tai kokonaisia kohtauksia kuten Star Warsissa. Ensimmäinen Sylvester Stallonen tähdittämä Rambo ilmestyi vuonna 1982 ja se menestyi ostavan yleisön parissa hyvin, joten myös turkkilaiset filmasivat oman näkemyksensä aiheesta. Pääosaa esitti Cüneyt Arkin, jolla oli rooli myös turkkilaisessa Star Warsissa. Mies lähenteli jo viittäkymmentä Vahsi Kanin aikoihin, ja äijä näyttääkin arvokkaasti vanhentuneelta.

Leffoissa on yhtäläisyyksiä: Molemmissa leffoissa sankari kohtaa ongelmia ja joutuu pakenemaan metsään murjottamaan ja listimään häntä etsiviä asemiehiä. Mutta Rambossa asemiehet olivat poliiseja ja sotilaita, Vahsi Kanissa jotain paikallisia jengiläisiä (?). Rambossa Stallone riehuu puskassa yksin, Vahsi Kanissa sankarin kaverina on nainenkin… joka tosin saa surmansa, ja sankarista tulee entistä vihaisempi. Hän listii pahikset, joita johtaa kädetön ja jalaton viiksimies. Viiksiä leffassa muuten näkyy aika paljon, lähes jokaisella pahiksella on sellaiset! Turkkiahan en ymmärrä sanaakaan. Toisaalta en usko leffan dialogin olevan mitenkään ikimuistoista, vaikka toki se olisi helpottanut leffan katsomista paljonkin. Ilman tekstityksiä katsojalla ei ole harmaintakaan hajua siitä mistä henkilöt puhuvat. Ilmeisesti puhuvat pahaa leffan sankarista.

Kuvakulmat ovat mielenkiintoisia, esimerkiksi jo heti leffan alussa kuvataan autoa ajavaa sankaritarta auton polkimista katsottuna. Alussa on myös jonkinlainen zombie-kohtaus (Turkin vastaisku italialaisille Ö-luokan zombie-leffoille?) joka lähinnä saa katsojassa aikaan “mitä v****a?!”-elämyksen. Realismi ei muutenkaan taida olla leffan tekijätiimille tuttu käsite, koska ”erikoistehosteet” ovat aivan kaameita. Veri näyttää ihan oikeasti ketsupilta, liekit eivät näytä miltään ja räjähteet näyttävät vain hieman kissanpieruja tehokkaammilta. Lopun taistelukohtauksia on sitten vielä nopeutettukin. Leikkaus on myös hirveän näköistä ja välillä katsojalla ei ole mitään käsitystä yhtään mistään, paitsi siitä että sankarin traumat (veitsellä sohiminen tämän ollessa sidottuna) ovat suoraan Vietnam-leffoista repäistyt.

Vahsi Kan on suoraan sanottuna paska leffa. Tosin se on jo niin paska, että lähentelee jo suoranaista neroutta! Länsi-Saksassa leffa on peräti kielletty ja minulla on vaikeuksia uskoa että kielto johtuisi leffan väkivaltaisuudesta. Leffaa tosin ei kannata katsoa kovin vakavalla asenteella ja siksi se sopiikin hyvin alkoholinhuuruisten illanistujaisten viihteeksi. Tosin silloinkin se voi 90 minuutin kestossaan osoittautua pitkäveteiseksi.

Käpy selän alla

Arvostan vahvalla historiallisella pohjalla olevien elokuvien katselusta, mutta toinen suosikkigenreni taitaa olla draama, varsinkin sellainen missä kuvataan kasvukivuista kärsivää nuorisoa. Eräs tyylilajin varhaisimmista elokuvista Suomessa oli jo vuonna 1966 ensi-iltansa saanut kulttielokuva Käpy selän alla, jonka ohjasi Mikko Niskanen.

Kesäretkelle ovat lähteneet Lammas Zinen* päätoimittajan ja Herra 47:n yhdistelmältä näyttävä Kesämies-Timppa (Pekka Autiovuori**), angstaava Irwin Goodman eli Santtu (Eero Melasniemi) sekä kaksi iskelmätähteä Leena (Kirsti Wallasvaara) ja Riitta (Kristiina Halkola). Alussa edes katsojalle ei jää epäselväksi kuka riiastelee kenenkin kanssa, mutta asetelma hämärtyy loppua kohden. Eiväthän hahmot ole itsekään täysin varmoja siitä, mitä haluavat. Nämä nuoret ovat toisistaan lopulta yhtä etäällä kuin kuu maasta, ja itse jäin ihmettelemään miten nämä ihmiset ovat edes päätyneet samalle retkelle keskenään. Itseäni alkaisi ahdistamaan Timpan jonglööritemput alta aika yksikön. Ja muut murjottavat.

Tällä elokuvallahan hermostutettiin aikoinaan Suomen kansalaisia, joilla oli moraalinen selkäranka vielä tallella. Käpy selän alla käytännössä käsittelee samoja aiheita kuin Hannu Salama Juhannustansseissaan kahta vuotta aiemmin, eli paljasta pintaa, esiaviollista secksiä ja viinanjuontia näytetään hyvinkin paljon. Sitä paitsi onhan elokuvassakin juonen kannalta keskeisenä paikkana myös tanssilava, tuo turmeltuneisuuden ja rappion pesäke. Kaiken kukkuraksi siellä vielä esiintyi rock-yhtye The Creatures. Eiköhän viimeistään tässä vaiheessa tanssilavakulttuuri kuollut. Kysykää vaikka faijaltani.

Omalaatuisena ohjaajana tunnettu Niskanen pisti itsensä täysillä likoon, oli hän kameran edessä tai sen takana. Samalla hän piiskasi näyttelijänsäkin samanlaisiin suorituksiin. Tuottajana oli Suomen virallinen pornokeisari Jörn Donner, ja mies varmaan vähintään antoi kameramiehelle vinkkejä miten naiskentelukohtaukset pitäisi toteuttaa, ellei sitten kuvannut niitä itse. Varmasti olisi ainakin halunnut.

Elokuvan historiallinen arvohan on suurempi kuin varsinaisesti käytännön toteutuksen onnistuminen. Käpy selän alla nimittäin kuvasi vanhempiaan vapaamielisempien suurten ikäluokkien asennoitumista elämään ja varsinkin seksuaalisuuteen. Seksuaalinen vallankumous tosin antoi odottaa itseään vielä pari vuotta. Mainittakoon, että elokuvan ensi-illasta on kulunut tasan 45 vuotta. Jos olit paikan päällä, olet todennäköisesti jo eläkkeellä. Aika kuluu.

Paras kohtaus: Timpan ja Santun tapaamisen simuloiva kohtaus pellolla.
*Lampaitakin muuten näkyy.
**Oma sukupolveni todennäköisesti muistaa Autiovuoren Ankronikasta Roope-sedän ääninäyttelijänä. “MERIHIRVIÖ SÖI MINUN JÄÄTELÖNI!!!”

Uuno Turhapuro

Suomalaisen komediaelokuvan klassikkona pidetään Uuno Turhapuro-sarjan elokuvia, varsinkin ensimmäistä niistä. Uuno sai ensimmäisen nimikkoelokuvan jo vuonna 1973 , vaikka Uuno Turhapuron hahmo ei ollut tosin täysin uusi keksintö, vaan tämän rentun edesottamuksia pystyttiin seuraamaan jo sketseissäkin. Elokuvan tekemiselle taisi tulla kiire, sillä ensimmäinen Uuno Turhapuro on elokuvana vähän juostenkustu. Tosin leffa oli sikäli tyypillinen Uunoleffa, että useammat niistä olivat loppujen lopuksi melko kämäsiä. Käsikirjoittajana oli Spede Pasanen, ohjaajana Ere Kokkonen.

Elokuvassa on juonikin, jossa Turhapuro hankkii vihdoinkin töitä viulistina ensin rakennettuaan oman viulunsa ja hankittuaan soittovalmiudet kirjekurssilla. Töitä tulee Uunon makuun vähän liiankin kanssa, jolloin tämä päätyy olemaan taas oloneuvos.

”Mitä enemmän viulu vingahteli, sen enemmän vatsa kurahteli!”

On melko karua nähdä Turhapuron hahmo (LOIRI!) vielä kehitysvaiheessa. Tämä on kyllä resuinen hunsvotti ja hallitsee selittämisen jalon taidon, mutta sen lisäksi Uuno keskittää tarmonsa lähinnä vaimoparkansa ärsyttämiseen. Uuno on oikeasti todella rasittava hahmo, varsinkin tässä ensimmäisessä elokuvassa. Ei ihmekään, että vaimo Elisabetin (Marjatta Raita) pinna on kireällä, tosin tämä vaikuttaa tavanomaista hermoheikommalta jo muutenkin. Vuorineuvos Tuuraa ei nähdä, saati tämän vaimoa. Härski-Hartikainen (Pasanen) kyllä pälyilee mestoilla, mutta hänen roolinsa on pienempi kuin muissa elokuvissa. Tosin Simo Salminen on vielä pienemmässä osassa, mutta hänen hahmonsa nimi on muutenkin tässä tapauksessa Lettunen. Ei siis Sörsselssön eikä edes Lörsson vaan Lettunen. Elokuvassa on kyllä näiden veijareiden lisäksi myös yksi erikoinen sivuhahmo, eli yläkerran Kotkanen-Hammaslärvänen (Juhani Kumpulainen).

Elokuva lähinnä perustuukin Loirin ja Raidan väliseen tappeluun, jota ei oikein ketsäisi katsoa puoltatoista tuntia putkeen. Ehkä ne olisivat toimineet yksittäisinä sketseinä paremmin, ja kyllähän leffa muutenkin vaikuttaa sketsikyhäelmältä kuin täysipainoiselta elokuvalta. Ja tämä on siis suomalaisen viihde-elokuvan klassikko? Eipä toisaalta ollut ensimmäinen (saati viimeinen) kerta, kun Speden kätösistä lähti pappatunturi keulimaan. Parissa muussakin Uuno-leffassa varsinainen juoni etenee heikosti tai ei ollenkaan.

Kohokohdat: Uuno levykaupassa. Ja myöhemmin pyöräilemässä. Ja tekemässä pellehyppyjä. Nämä yksittäiset sketsit ovatkin loistavia, vaikka kokonaisuutena elokuva onkin melko kömpelö.

X-Paroni

Spede Pasasen ensimmäinen pitkä ohjaustyö oli X-Paroni vuodelta 1965. Elokuvan teki loppujen lopuksi hyvin pieni joukko elokuvantekijöitä. Spede itse ohjasi, käsikirjoitti ja näytteli kaksoisroolin, ja muissa tehtävissä pyörivät Jaakko Pakkasvirta ja Risto Jarva, jotka myös jakavat ohjausvastuun Speden kanssa. Elokuvassa esiintyy myös Speden luottonäyttelijä Simo Salminen sekä Speden vaimo Pirjo Pasanen (tuolloin Vainimäki), mutta Loiria ei näy.

Paroni Vilhelm von Tandem (Spede) on paroni, jolla on rahaa ja palvelija James (Pakkasvirta). Tämä hieman yksinkertainen paroni ei ole erityisen ihastunut elämänsä laatuun, eikä morsianehdokaskaan ole tämän mieleen. Samaan aikaan toisaalla maalaispoika Kalle (Spede) keskittää kaiken tarmonsa töistä laistamiseen ja typerien keksintöjen tekemiseen. Tämän olot ovat vaatimattomat, mutta tämä on onnellinen luonnonlapsi. Mutta kuinka ollakaan, nämä kaksi identtistä hahmoa vaihtavat osia ja joutuvat totuttautumaan elämään toistensa housuissa. Ja siitäkös vasta kommelluksia seuraakin ja riemu repeää!

X-Paroni antaa Spedestä ristiriitaisen kuvan; tämä oli surkea ohjaaja ja näyttelijä sekä suurin osa tämän vitseistäkin menee ohi. Tämä toisti itseään pitkin pitkää uraansa jolla oli enemmän huteja kuin täysosumia. “Kansan muisti on hyvä, mutta lyhyt.” Toki Spedellä oli jo X-Paronin aikoina oivalluksensa, mutta liian usein elokuva sortuu tahattomaksi ja teknisesti kömpelösti toteutetuksi huitomiseksi. Tässäkin elokuvassa piisaa klaffivirheitä!

Elokuvan loppupuoliskon pitkitetty taistelukohtaus – Speden tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta – taas jää jotenkin tarkoituksettomaksi. No, pääsipähän kuvausryhmä ammuskelemaan ja leikkimään sotaa metsään kauniina kesäpäivänä. Elokuvan makaaberein kohtaus näin jälkikäteen katsottuna on se kohtaus, jossa Spede pelaa golfia. Kuten kaikki varmaan muistavatkin, niin Spedehän kuoli slaagiin golf-kentällä. Tehden siis sitä, mitä rakasti. Rahan, backgammonin ja viihdyttämisen ohella, tietty. X-Paroni ei ole Speden parhaimpia elokuvia, muttei toisaalta huonoimpiakaan. Sekavimpia se kuitenkin on, mutta onhan tämä Speden ensimmäinen ohjaus. Yhtä relevantti kuin ensimmäinen Turhapuro.

Paras kohtaus: Spede flippaa pukumaurien keskellä.

The Doors

Joillekin hän on Jumala. Toisille hän on itse Antikristus. On aika turvallista olettaa, että jokaisella Pandaluolan lukijalla on oma mielipiteensä Jim Morrisonista, tuosta myyttisestä hahmosta, jonka tarunhohtoisuutta tämän epäselvä kuolema on vain korostanut. Eipä siis ole ihmekään, että Morrison on kiehtonut elokuvantekijöitäkin. Oliver Stone ohjasi vuonna 1991 ensi-iltansa saaneen The Doors-elokuvan. Vaikka elokuvan nimi oli The Doors, keskittyy se nimenomaan Morrisoniin.

Elokuva maalaa tarinaa siis Jim Morrisonista (Val Kilmer). Epäonnistunut elokuva-alan opiskelija ryhtyy rustaamaan runoja, jotka vääntyvät The Doorsin sanoituksiksi. Bändi laitetaan pystyyn Ray Manzarekin (Kyle “Special Agent Dale Cooper” MacLachlan) kanssa, kokoonpano vakiintuu, bändi soittaa pikkupaikoissa ja päätyy lopulta yhdeksi mantereen suurimmista bändeistä. Rakkauden kesä vie The Doorsin arvoon arvaamattomaan, mutta eihän lopulta mikään olekaan helppoa. Morrisonille tämä tietää skandaaleja, syytteitä, päihdeongelmia ja ennenaikaisen kuoleman.

Itselleni The Doors on näyttäytynyt yhtenä rock-historian yliarvostetuimmista yhtyeistä. Ehkä loukkaan nyt jotakuta, mutta näen itse punaista joka kerta kun Light My Fire pärähtää ujeltavine urkuineen radioista soimaan. Elokuvassa toki soitetaan The Doorsin musiikkiakin, jonka vuoksi tuskin tulen iskemään The Doorsia vapaaehtoisesti soittimeeni vuosikausiin. Myöskin elokuvassa esitetty Morrison-henkilökultti tuntuu kyseenalaiselta, varsinkin kun monesti Morrisonin kuolema vain 27-vuotiaan on nostanut hänet vähintään puolijumalaksi. Toki tällä oli ansionsa lyyrikkona ja hänen äänensäkin oli hyvä, mutta pöhöttyneen Morrisonin sikailu ei ole millään tavalla palvonnan arvoista. Stone onkin kuvannut Morrisonin herkkänä runoilijana jolle rock-tähteys, asema seksisymbolina ja vaarallisilla aineilla lutraaminen eivät kerta kaikkiaan sovi. Tästä muuttuu väkivaltainen mulkku, joka on koko ajan sekaisin.

Stone kertoo korutonta kuvaa rokkibisneksestä. Keikoilla kukoisti dekadenssi, jota ei kovin usein näe nykyään keikoilla, joista on tullut koko perheen viihdettä. Rock oli vaarallista ja koko leffan ajan pöllyssä tai kännissä rypevä Morrison esiintyi vaarallisena hahmona. Elokuva on yhtä sekava ja huuruinen kuin sen kohdekin, ja kiinnostavasta aiheesta huolimatta on elokuvana hieman puiseva. Elokuvan päämääränä tuntuu olevan Morrisonin demonisointi ja Kilmerin eläytyminen rooliinsa on pelottavankin antaumuksellista. Tämän toiminnalle ei anneta juuri syitä, vain pelkästään kaikkia vituttavat seuraukset näytetään. Jotain selitystä tämän käytökselle yritetään hakea vanhan intiaanin kuoleman näkemisestä, mutta tuon inkkarin pöllähtäminen eri paikkoihin elokuvan keston aikana tuntuu kömpelöltä ja päälle liimatulta.

The Doorsin fanithan olivat heti ensimmäisenä tuomitsemassa elokuvan, samoin Morrisonin ystävät. Stone on tiettävästi ottanut taiteellisia vapauksia elokuvaa tehdessään, mutta nippelitietojen muuttamisella tämä on saanut elokuvastaan väkevämmän. Niinkin väkevän, että elokuvaa myös inhotaan intohimoisesti. Elokuva valmistui vuonna 1991, 20 vuotta Morrisonin kuoleman (1971) jälkeen. Itse elokuvasta on kulunut tänä vuonna 20 vuotta, ja Morrisonin kuolemasta tulee tänään täyteen siis 40 vuotta. Salaliittoteoriat tämän kuolemasta elävät vahvoina.

Kenelle: Rock-historiasta kiinnostuneille. Ja The Doorsin faneille.
Miksi: Näkeepähän ainakin yhden tulkinnan Morrisonista ihmisenä.
Paras kohtaus: Miamin keikka.

Threads

En ole nähnyt kovinkaan montaa ydinsodasta kertovaa elokuvaa. Brittivalmisteinen Threads vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta, osittain juurikin brittinäkökulmansa takia. Se valmistui Orwellin vuotena 1984, ydinsodan uhan ollessa yhä tapetilla ja kylmän sodan ollessa vielä täyttä todellisuutta. Threadsia voisi kuvailla dokudraamaksi, sillä se yhdistelee dokumentaariseen tyyliin (tylyt, siniset infotekstit mustalla pohjalla) draaman aineksiin, sillä se pureutuu tarkastelemaan yksilön näkökulmasta ydinsodan tuhoisaa vaikutusta Sheffieldissä.

Itse sota lähestyy sivussa koko ajan. Iranissa, jossa oli tosiaankin ollut poliittisia selkkauksia 80-luvun alussa, joutuu Neuvostoliiton miehittämäksi ja tätähän eivät Yhdysvallat ja britit katso hyvällä. Sodan uhka on ilmassa koko ajan Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kalistellessa sapeleitaan. Väestöä kehotetaan varautumaan pahimpaan ja lopulta sota puhkeaa toukokuussa 1984. Aluksi elokuvan keskiössä oleva Sheffield lamaantuu tyystin Pohjanmeren yllä laukaistun ydinaseen aiheuttaman emp-aallon takia, sitten lähellä sijaitseva RAF:n Finningleyn lentotukikohta ottaa osumaa kunnes lopulta Sheffield saa itsekin iskun. Kertalaakista kuolee miljoonia ihmisiä, tulipalot tuhoavat suurimman osan rakennuksista vaikeuttaen ydinlaskeuman ohella harvojen eloonjääneiden pelastamista.

Elokuva ei jää pelkästään totaalisen tuhon ja paniikin kuvaamiseen. Se kuvaa lohdutonta kuvaa tulevaisuudesta sodan jälkeen, niinkin pitkälle kuin vielä 90-luvulle asti. Ydinsota aiheutti ydintalven, jonka takia keskipäivälläkin on korkeintaan hämärää. Valon puute ei ole ainoa Iso-Britanniaa koetteleva ongelma, sillä miljoonat uhrit ovat yhä hautaamatta. Osa kuopataan joukkohautoihin, mutta jäljelle jääneet ruumiit antavat hedelmällisen maaperän kulkutautien kehittymiselle. Poikkeustila nyt on tietenkin julistettu ja sotilaspoliisi saa paljon valtaa. Vuosi hyökkäyksen jälkeen ydintalvi väistyy, mutta työskentely pelloilla on edelleen riskialtista; korkeiden UV-säteilyarvojen vuoksi jonka takia kotoa ei kannata poistua ilman riittävällä suojakertoimella varustettua aurinkorasvaa. Kylmyys, nälänhätä, taudit ja muut harventavat väkilukua entisestään ja vievät maan kehityksen monta vuosisataa taaksepäin. Varsinaisen päähenkilön, Ruthin sodan jälkeen syntynyt tytär Jade joutuu tylysti raiskatuksi ja synnyttää pahasti epämuodostuneen vauvan. Leffa päättyy, kun sodasta on kulunut jo yli vuosikymmen.

Erityisen paljon kiitosta Threads saa väkevästä kuvauksestaan. Esimerkiksi ensimmäisen sienipilven muodostuessa taivaalle eräs nainen (joka muistuttaa Iso-Britannian silloista pääministeriä Margaret Thatcheria)  laskee alleen silkasta pelosta sekä varsinaisen iskun seurauksena ruumiitakin näkyy palavan ja maitopullot sulavat. Ydinsodan jälkeinen maailma näyttää vuosi vuodelta paskemmalta paikalta, lähes sellaiselta kuin mitä on Fallout-peleissä. Ydinsodan jälkeen lasten koulutustaso on pohjalukemissa, sillä nämä eivät osaa kunnolla edes puhua, ainoana opetusvälineenä käytetään sotaa edeltänyttä VHS-kasettia joka on suunnattu pikkulapsille. Ruokaa varastavia lapsia ammutaan. Jälleenrakentaminen on täyttä harhaa. Lääkkeitä ei ole joten leikkauksia joudutaan tekemään ilman puudutusta alkeellisissa oloissa ilman kunnollista hygieniaa. Toukokuun 26. päivä on tuomiopäivä.

On varmaan selvä,ä että pidin Threadsista sen väkevyyden takia. Vaikka ydinsodasta kertovat elokuvat eivät ole koskaan olleet kovin hilpeitä, on Threads mahdollisesti synkin mahdollinen. Kaikki välittömästi kuolleet tuntuvat olleen onnellisessa asemassa kun miettii mitä tulisi vielä olemaan edessä. Threadsia voisi sanoa jopa pysäyttäväksi elokuvaksi. Katsominen on suositeltavaa.

Kenelle: Amerikkalaisiin tuhoelokuviin kyllästyneille.
Miksi: Ydinsodan uhka on edelleen konkreettinen niin kauan, kun maailmassa on ydinaseita.
Paras kohtaus: Nuclear armageddon!