Döda din chef / Nirri pois pomolta (TINNER Documentary)

Tinner on ahvenanmaalainen kolmijäseninen ja bassoton ruotsiksi sanoituksensa pukeltava crustibändi. Nyt siitä on tehty myös alle puolituntinen dokumentti, joka on esitetty jopa televiissiossa Ylen toimesta. Dokumentin keskiössä heiluu tosiaankin Tinner, joka ei itselleni ainakaan tule ensimmäisenä mieleen kun valikoidaan dokumentoitavia bändejä. Varsinkin, kun Tinner ei edes ole DIY-skenessä ihan niin “suuri” nimi, vaikka tunnustettu toki onkin.

Itsessäni yhtyeen Beherit-logo on aiheuttanut hilpeyttä, samaten sukkahousujen suosiminen. Yhtye ei ole Suomenkaan keikkalavoilla ihan se kaikkein tavanomaisin näky, ja jopa vuoden 2009 Puntalan esiintymistä odoteltiin suurella mielenkiinnolla. Harmillisesti kyseistä keikkaa ei vaan koskaan soitettu. Tuskassa 2011 sen sijaan pääsin vihdoin ja viimein näkemään Tinnerin, ja olinkin keikasta haltioissani. Kyseinen keikka mainitaankin yhdeksi Tinnerin uran virstanpylvääksi, vaikkei yhtye ihan ollutkaan festarin ainoa punk-bändi. Tällä keikalla myös allekirjoittanut on päätynyt filmille ja sitä kautta mummojen olohuoneisiin. Olin kuvaamassa kyseistä keikkaa.

Näin “alaa” tuntevana dokumentti ei tarjonnut sinänsä uutta tietoa itse skenestä, mutta laajemmalle yleisölle toki eurokiertueiden buukkaaminen ja muu DIY-henkisyys voivat ollakin vieraita aiheita. Dokumentti karistelee aika huolellisesti mahdollisesti vieläkin kyteviä ennakkoluuloja, mitä bändissä soittamista koskevat. Bändi hilluu treenikämpällä. Yhtye hankkii itse omat sukkuhousunsa marketista. Tinnerin promokuvat ottaa bändin tuttava. Yhtyeen jäsenet käyvät päivätöissä. Tinner samoilee pitkin Eurooppaa ja päätyy soittamaan jopa lahoon piharakennukseen 20 euron liksaa ja paria kaljaa vastaan. Tylsäksi ajateltu festariveto Hollannissa osoittautuukin menestyksekkääksi. Rundin lopussa ovat rahat loppu. Tiskaajarumpali ottaa lopputilin ja päätyy lopulta itse itsensä pomoksi, ihan käytännönkin tasolla.

Hyvin kotikutoiselta itsekin näyttävä dokumentti ei ehkä ole sellainen jolla putsattaisiin palkintopöytiä, mutta rehellinen ja kiinnostava se kylläkin on. Satuja ei kerrota eikä asioista rehennellä. Dokumentti ei selitä liikaa eikä väännä jokaista asiaa rautalangasta. Dokumentin ote säilyy loppuunsa asti kiinnostavana, vaikkei varsinaisesti viime vuosien punk-dokumentaarien aateliinkaan itseään sinkoa.

Suosittelen katsomaan. Kirjoitushetkellä dokkarin pystyy katsomaan YLE Areenasta.

Reindeerspotting

Trainspotting-elokuvan suomalainen vastine herätti melkoista kohua ilmestyessään alkuvuodesta 2010. Rovaniemeläisistä huumeriippuvaisista kertova dokumentti ei sisältänyt nimittäin mitään näyteltyä, vaan jokainen rännittäminenkin oli hyvin autenttista tavaraa. Elokuvan ohjaaja Joonas Neuvonen päätti kuvat lähipiirinsä ongelmia tarttumalla kameraan ja tuomalla lopputuloksen koko kansan nähtäville. Elokuvan materiaalia on kuvattu jo niinkin aikaisin kuin vuosina 2003 ja 2004.

Keskiöön nousee Jani, jonka haaveet ajavat tätä eteenpäin. Tämä unelmoi Espanjassa sijaitsevasta talosta, pienestä mökistä, vaimosta, lapsista ja työstä. Siis normaalista elämästä, kunhan se vain on kaukana ahdistavasta Rovaniemestä. Jani yrittää pyristellä kamasta eroon, mutta jokaisen lopettamispäätöksen jälkeen tämä ajautuu taas rännittämään. Tämä joutuu velkakierteeseen ja vankilaan, mutta yrittää myös paeta ongelmiaan ryöstetyn lähikaupan kassan turvin manner-Eurooppaan. Jani vapautui vankilasta elokuvan ensi-illan aikoihin, joten hän oli kiven sisällä vielä elokuvan valmistumisen aikoihin. Tähän(kin) väliin pitää tosin myös mainita, että Jani kuoli Kambozhassa saman vuoden heinäkuussa, kirjoittamishetkellä vielä tuntemattomasta syystä.

Reindeerspottingia ei voi pitää niinkään viihteellisenä kuin Trainspottingia, joka sekin oli turvallisesta perheviihteestä kaukana. Reindeerspottingista nousee esille draamankaari, vaikka pätkä eteneekin melko hektisesti, jopa hieman päämäärättömästi ja sekavasti. Kuvanlaatukin on efektitulituksesta kaukana, jolloin itse sisältö nousee merkittävään asemaan. Elokuvan henkilöt eivät vedä kamaa tavallista vuokramurjua kummemmissa tiloissa.

Monet ovat kyseenalaistaneet elokuvan korkean, 18 vuoden ikärajan. Elokuvassa esiintyvä Jani-vainaakin aloitti kamankäytön jo huomattavasti nuorempana. Tämä herättää kysymyksiä. Eikö elokuvan näyttäminen jo yli 15-vuotiaille olisi jo järkevää? Mikä olisi parempaa valistusta kuin epäselvästi puhuvan Janin varoitukset Subutexista kun rojun vetäminen näkyy selkeästi jo tämän kasvoilta? Onko nuorten kamanveto sittenkin KHO:lle vain yksi lysti? Lakaistaanko ongelma maton alle? Haluammeko elää valheellisesti pumpulissa, uskotellen itsellemme ettei tämänkaltaista elämää ole olemassa?

Kenelle: Yksinkertaisesti jokaiselle. Silmien ummistaminen ei hyödytä ketään.
Miksi: Mikä olisi muka parempaa valistusta? Kivassa ympäristössä istua pönöttävä terveydenhoitaja, joka heristää sormeaan?
Mieleenjäävin kohtaus: Tyyppi putoaa parvekkeelta kamapäissään.

Fire Inside – Erään yhtyeen tarina

Suomalaisen hardcoren legenda Endstand on kyllä dokumenttinsa ansainnut, vaikkei bändi ole minua koskaan sen kummemmin puhutellut. Olin Endstandista tehdyn tuoreen dokumenttielokuvan varsinaisessa ensi-illassa Porin Anniksella, jossa oli myös paikalla elokuvan ohjannut Matti Penttilä. Aiemmin elokuva oli esitetty vain Rokumentti-tapahtumassa, jossa sielläkin oli näytillä käsittääkseni hieman erilainen versio kuin tämä lopullinen elokuva.

Elokuva etenee samanaikaisesti kahdella eri tasolla. Ensimmäisellä tasolla Endstandin
(ex-) jäsenet tarinoivat bändin synnystä, kiertämisestä, merkityksestä suomalaiselle hardcorelle, tatuoimisesta (tästä plussaa) sekä omista, henkilökohtaisista suhteista Endstandia kohtaan. Toisaalla bändi treenaa kuumeisesti pitkin kevättä varsinaista jäähyväiskeikkaansa (plus kahta, Fire Inside-salanimellä soitettuja keikkoja) varten, huipentuen lopulta Endstandin keikalle Helsingin Nosturiin osana Combat Rock Industryn kymmenvuotiskekkereitä. Dokumentista saavat eniten irti bändin hyvin jo tuntevat, vaikka sen katsomalla ummikotkin saavat hyvän käsityksen siitä, mitä Endstand oli. Fire Inside ei niinkään herkuttele yksityiskohdilla, vaikka olisin itse näin diskografiafriikkinä ottanut vastaan enemmänkin bändin levytyksiin liittyvää informaatiota.

Dokumenttina Fire Inside on kyllä hyvä. Se kertoo kiertelemättä ja kaartelematta Endstandin tarinaa, näyttää mielenkiintoista kuva- ja keikkamateriaalia sekä on varsin lämminhenkinen. Puolitoistatuntinen dokumentti ei myöskään menetä tehojaan kestonsa aikana, vaan kantaa hyvin loppuun asti. Jotain kertonee sekin, että Anniksen noin muutamasta kymmenestä hengestä koostunut yleisö puhkesi äänekkäisiin suosionosoituksiin esityksen päätteeksi.

Oikeastaan ainoat kritisoitavat asiat liittyvät haastateltaviin. Tai oikeammin niiden puutteeseen, sillä haastateltavien otanta on nykyisellään melko kapea. Kahta ulkomaalaista lukuun ottamatta kaikki haastateltavat ovat olleet Endstandia jäseniä jossain vaiheessa tai sitten muuten vaan bändin lähipiirissä. Useammalla haastateltavalla, joita olisi voinut haalia vaikka Endstandin kanssa soittaneista bändeistä (muistakin kuin Manifesto Jukeboxista), olisi saatu todennäköisesti hieman monipuolisempi kuvaus bändistä.

Eli jos elokuvan katsomista harkitseva urpo arpoo sen välillä, jääkö kotiin juomaan kaljaa ja murjottamaan VAI meneekö elokuvan näytökseen (jossa voi nähdä vieläpä kavereitakin), niin eiköhän vastaus ole selvä. Jos vain on pienikin mahdollisuus katsoa elokuva, kannattaa se mahdollisuus ehdottomasti käyttää. Onhan elokuvien teatterinäytöksissä muutenkin enemmän sielua kuin öllöttimestä katsomisessa tai – Tamminen paratkoon – läppärin näytöltä tihrustamisessa. Esityspaikkoja ei tosin ole montaa. Koska Endstand sai alkunsa Riihimäellä, olisi varmaan ollut melko loogista näyttää pätkää sielläkin. Ilmeisesti tämä ei onnistunut, mutta jäävätpä näemmä hämeenlinnalaiset ja turkulaisetkin väliin. Eikä näytöstä ole sen puoleen Rovaniemelläkään. Onneksi elokuvasta on tulossa vielä jossain välissä DVD:kin. Kuvalevy ilmestyy mahdollisesti vielä tämän vuoden puolella, mutta tarkemmasta ajankohdasta ei ole tällä hetkellä tietoa.

Loppuun vielä näytöslista:

5.2. PORI, Annis
12.2. Seinäjoki, Nuorisokeskus
26.2. Lahti, Kino Iiris
5.3. Helsinki, Andorra
6.3. Oulu, Valve (studio)
18.3. Jyväskylä, Lutakko
29.3. Tampere, Klubi

Kenelle: Endstandin faneille.
Miksi: Fanit saavat rahoilleen (?) vastinetta, muille elokuva saattaa jäädä sekavaksi.
Paras kohtaus: Tiettyjen valokuvien näkeminen.

Mies ja videokamera

Olin huuli pyöreänä, kun kuulin Circlestä tehdyn elokuvan. Mies ja videokamera valmistui viime vuonna, ja nyt se on julkaistu DVD:näkin. Tässäpä siis oiva viime hetken joululahjavinkki Circle-faneille. Petri Hagnerin ohjaama ja arvatenkin osittain kuvaamakin elokuva nimittäin tarjoaa katsottavaa lähinnä vain Circle-faneille, ei juuri muille.

Esko Lönnberg on 59-vuotias LVI-alan ammattilainen, joka on päättänyt muuttaa Ruotsista (jonne muutti työn perässä) takaisin kotikaupunkiinsa Poriin, jossa ovat ehtineet Lönnbergin poissa ollessa syntyä Circle. Pääosassa on nimenomaan itselle (ja varmasti monelle muullekin katsojalle) entuudestaan tuntematon Lönnberg, joka harrastanut taidekuvaamista suunnilleen koko ikänsä. Lönnberg viihtyy tasan yhtä paljon kameran edessä kuin sen takanakin, ja tällä parrakkaalla herrasmiehellä on tarkoitus tehdä elokuva Circlestä. Tosin ilman käsikirjoitusta.

Lönnberg tarkkailee sivullisena, kun Circle majailee mökillä ja jammailee, koettaen saada sävellettyä jotain nimeltä mainitsematonta uutta levyä varten. Bändin jäsenet eivät juuri kiinnitä huomiota Lönnbergiin; nämä eivät juurikaan ilahdu tämän läsnäolosta, mutta eivät ole siitä pahoillaankaan. Toki nämä juttelevat Lönnbergin kanssa ja toimivat tämän elokuvakokeilujen näyttelijöinä. Poikkeuksen muodostaa elokuvassa melko tärkeässä roolissa toikkaroiva Mika Rättö, jota aidosti kiinnostaa Lönnbergin näkemykset ja tekemiset. Näkyypä elokuvassa tietysti Circle myös keikalla niitteineen ja kuntopiireineen.

Luomisen tuska on Circlen kohdalla hieman ihmeellinen käsite, sillä tämä bändi on julkaissut useita studioalbumeita vuodessa. Sitten vielä Lehtisalon ja Rätön muut projektit siihen päälle, niin näiltä hemmoilta luulisi tulevan materiaalia liiankin kanssa. Tosin herrat ovat ilmoittaneetkin, ettei heillä ole itsekritiikkiä. Luomisen tuskallisuus on tosin ihan konkreettista Circlenkin kohdalla, sillä hermotkin uhkaavat kiristyä äänitysprojektin vain seistessä paikallaan.

Ruusuja pitää ojentaa mielenkiintoisesta aihevalinnasta ja elokuvan aitoudesta. Alle 50-minuuttinen elokuva on nimenomaan kuvattu markettikameroilla, ja sen huomaa. Kuvanlaadulla nyt ei ole niin väliä, mutta monesti henkilöiden repliikkejä ei tahdo edes kuulla. Laskettakoon tämä kotikutoisuus samanaikaisesti sekä plussaksi että miinukseksi. Miinusta tosin tulee siitä, että itse elokuva on välillä yhtä päämäärätön kuin kohteensakin. Tosin se johtuu hyvin pitkälti koko tilanteen kaoottisuudesta, ja onhan elokuvan tekeminen elokuvan tekemisestä muutenkin melko haastavaa. Elokuvassa on myös teemana omat valinnat ja niiden merkitykset yksilön loppuelämälle. Eläkeikää lähestyvä Lönnberg jätti hyväpalkkaisen duuninsa ja ryhtyi elämäntapataitelijaksi. Nostan hänelle siis hattua!

En tosin saanut lopputuloksesta niin paljoa irti, kuin sen lähtökohdat huomioiden oletin. Tosin tämähän ei ole edes varsinainen elokuva Circlestä; sen virkaa toimittaa Lönnbergin tekemä Saturnus Reality. Nyt vain on nostettu mies kameran takaa elokuvan keskiöön.