Joel McIver – The Bloody Reign of Slayer

Joel McIver on se jannu, joka nousi jonkinlaiseen maailmanmaineeseen viimeistään siinä vaiheessa kun tämän kirjoittama Metallica-biografia ilmestyi kirjakauppojen valikoimiin. Faninäkökulmasta kirjansa kirjoittanut, toimittajana kunnostautunut McIver kuuntelee toki muutakin musiikkia kuin Metallicaa,* esimerkiksi Slayeria. The Bloody Reign of Slayer kertoo nimensä mukaisesti Slayerin taipaleesta 80-luvun alusta aina 2000-luvulle. Kirjan tekohetkellä tuorein Slayer-levy oli Christ Illusion (2006), vaikka sen jälkeen onkin ilmestynyt vielä World Painted Blood (2009).

Toisin kuin fanaattisimmalla Slayer-fanilla,** on McIverilla myös kanttia arvostella Slayeria välillä rankallakin kädellä. Sen vuoksi McIver onkin pidättäytynyt tekemästä kirjasta virallista historiikkia, kirjasta kun olisi silloin tullut erilaisempi (eli Slayeria turhaankin mielistelevä). Tämä takaa rehellisemmän otteen, ja erityisesti Slayerin cover-valinnat eivät ole McIveria juurikaan miellyttäneet eikä mies säästele sanojaan ruotiessaan Slayerin heikoimpia hetkiä.

Tämän ymmärtää vain omiin touhuihinsa tiukasti keskittyneen ja muusta skenestä lähes piittaamattoman Slayerin jannujen kohdalla, mutta McIverilta olisi toivonut vähän asiantuntevampaa otetta. Vaikka mies välillä syystä kritisoikin kohdettaan, on tämän suhtautuminen muihin alan bändeihin välillä jopa alentuvaa, ihan kuin ne eivät olisi julkaisseet mitään merkittävää. Jäi sellainen käsitys, että Slayer on maailman ainoa thrash metal-bändi joka on edes jotenkin säilyttänyt uskottavuutensa, vaikka senkin bändin jäsenet ovat ehtineet urpoilla. Tai sellaisen käsityksen tästä Slayer-raamatusta ainakin saa, vaikka Metallica-kirjassakin kellossa kukkunut ääni oli vähän toisenlainen mitä Metallican 90-luvun ruotimiseenkin tulee. Mies käyttää aika monta sivua pannakseen Metallicaa halvalla… Slayer-kirjassa! Enkä tosiaan itse pidä Slayeria läheskään maailman kovimpana bändinä, saati raskaimpana. Ja välillä McIver ei pidä joistakin biiseistä, mistä itse pidän, heh.

Lukukokemuksena The Bloody Reign of Slayer oli yllättävän helppo. Kirjan lukeminen sujuu kivuttomasti, kiitos McIverin laadukkaan kirjoituksen. Suomennetussa versiossakin (josta vastasi Ilkka Salmenpohja) kieli on laadukasta ja elävää. Ja tokihan kirjalla oli sekin ansio, että sitä luettuaan teki mieli laittaa Slayeria soimaan. Lukukierroksen aikana soittimessa kävivät kaikki viisi ensimmäistä levyä ja hieman yllättäen God Hates Us All.

*Mies tosin inhoaa osaa Metallican levyttämästä matskusta.
*Jos katsoo War at the Warfield-dvd:n mukana tulevaa dokkaria, niin siinäpä vasta onkin degeneroitunutta sakkia.

Ian Christe – Van Halen

Van fucking Halen! Sain päähäni lainata kirjastosta Van Halenista kertovan opuksen, eikä se tosiaankaan ollut huono veto. Kirja nimittäin vaikutti minuun usealla eri tavalla. Päällimmäisenä kaivoin tietysti Van Halenin levyjä hyllystä kuunteluun ja niitä fiilistellessä lueskelin kirjaa ja hehkutin “Van fucking Halen!”-tokaisun siivittämänä bändiä suunnilleen jokaiselle tutulleni. Mutta toisaalta huomasin ajattelevani monta kertaa “Voi Hésus mitä urpoja!” kun luin tarinoita jäsenten spedeilyistä.

Kirja tuskin on virallinen bändihistoriikki, sillä Christe ei epäröi käsitellä myös arkoja aiheita. Esimerkiksi bändin kolossaalisten raidereiden ja keikkaliksojen taivastelu tuskin olisi päässyt superlatiiveja pursuilevaan viralliseen historiikkiin, bändin jäsenten keskinäisistä ristiriidoista puhumattakaan. Tosin kirjassa ei (olettavasti sattuneesta syystä) juuri paljasteta yhtä avoimesti kaikkia takahuoneirstailuja, mitkä olivat Mötley Crüe-biografia The Dirtin suola. Tosin Christe ei ole haastatellut bändin jäseniä, vaan tämän lähteet ovat jo aiemmin tehdyt haastattelut eri medioihin. Ehkäpä Van Halen olisi muutenkin ollut varjelevampi julkisuuskuvansa suhteen kuin rällärijengi Mötley Crüe?

Kukin bändistä käyttäytyy kuin kusipää vuorollaan, paitsi ehkä aina sympaattinen ja kahnauksia välttelevä Michael Anthony, joka valitettavasti joutuu sittemmin myös heittopussiksi. Eikä umpipaskalla III-levyllä (1998) laulanut Gary Cheronekaan ihan turha jätkä taida olla. Tosin egomaanikoista Sammy Hagar ja jopa David Lee Roth vaikuttavat loppujen lopuksi myös järkeviltä ihmisiltä, vaikka molempien ego on lentotukialuksen luokkaa. Sen sijaan tarinan suurin roisto on kitarajumala Eddie Van Halen, jolle Christe ei lupaile erityisen valoisaa tulevaisuutta.

Kirja on melko karu kuvaus Van Halenin taivalluksesta takapihojen rocktähdistä kaavoihin kangistuneeksi mammutiksi, joka vaeltaa väjäämättömästi kohti rock-elefanttien hautausmaata. Bändi unohtaa juurensa jo aikaisessa vaiheessa (bändi ei ole kauheasti Euroopassa rundannut) virtsan noustessa tupeerattuun nuppiin ja rahan (ja ruskeiden M&M-namujen) määrätessä käytännössä kaikesta.

Nina af Enehjelm – Poppareita, sankareita ja kaunottaria: Olavi Kaskisuo ja Suomen julkkishistorian villit vuodet

Olen lukenut ahkerasti erilaisia kirjoja, joista eivät kaikki suinkaan ole muistelmia tai bändihistoriikkeja. Tosin tämä Poppareita, sankareita ja kaunottaria: Olavi Kaskisuo ja Suomen julkkishistorian villit vuodet –tapaus (2006) ei eroa muistelmista tai historiikeista muuten kuin erilaisella aiheellaan ja kuvien runsaalla määrällä. Olavi “Olkku” Kaskisuo kuvasi julkkiksia, olivat nämä sitten muusikoita, poliitikkoja, urheilijoita tai näyttelijöitä 50-luvun lopulta 90-luvulle asti. Vielä 90-luvulla julkkikseksi pääsemisen/joutumisen edellytys taisi vielä olla, että piti oikeasti saada jotain aikaankin. Siis muutakin kuin saattaa Suomen ulkoministeri erotetuksi. Poikkeuksena ehkä joku Tabe Slioor.

Miehen lähestymistapa oli rohkea, anarkistinen hänen kuvansa kirjaimellisesti kaappasivat kohteen sielun filmille. Miehen Suosikkiin ottamat kuvat ovat todella hienoja, ja ne käyvät todella hyvästä ajankuvasta. Näihin aikoihin Danny oli lavashownsa kanssa rajuinta mitä Suomi oli siihen mennessä nähnyt, samoin Kaskisuon kuvat Dänistä. Itse olen totta puhuakseni pitänyt monesta miehen ottamasta kuvasta, kun olen nähnyt ne ensimmäistä kertaa jo vuosia sitten julkaistussa, Suosikin liitteenä tulleessa historiikissa. Silloin en tiennyt kuvien olevan Kaskisuon ottamia. Pidän melkoisena harmina, että alunperinkin jo lehtikuvaajana uransa aloittanut Kaskisuo vetäytyi Suosikista ja alkoi räiskiä enemmän kuvia Nyrkki/Nykypostiin ja Seuraan. Tosin suurin osa näistäkin kuvista on tavanomaista mielenkiintoisempia, sillä lähestulkoon jokaisessa kuvassa on jotain vangitsevaa ja paljon puhuvaa. On siis sanomattakin selvää, että Kaskisuon kuvat ovat tavanomaista pokkariräpsyä kunnianhimoisempia.

Kirjassa sivutaan myös suomalaisen kohulehdistön mädännäisyyttä, johon myös Kaskisuo oli vaikuttamassa. Hemmo saattoi olla hyvinkin häikäilemätön kuvatessaan ihmisiä ja näiden koteja ilman lupaa. Kaskisuo käytti jopa valeasuja päästäkseen lähelle kohteitaan, mutta toisaalta mies ei tainnut olla varsinainen paparazzikaan. Olkku oli kuitenkin pahimmillaan sitä koulukuntaa, jonka takia tiettyjen lehtien toimittajilla on edelleen huono maine. Miehellä tosin oli sen verran hyvin pelisilmää jättää Armi Aavikon rappiota kuvastavat fotot ottamatta, mutta Laila Kinnusen puliakkakuva 90-luvun lopusta on pysäyttävä. Tässä vaiheessahan lehdistökin havaitsi jo 60-luvulla julkisuudesta vetäytyneen Kinnusen henkisen ja fyysisen alennustilan, mutta silloin taisi kylläkin olla jo liian myöhäistä. Mies onkin potenut omantunnontuskia, jolloin monet alkuperäiset kuvat ja negatiivit päätyivät haudatuiksi metsään.

Lukukokemuksena kirja on ajattelemaan pistävä ja ristiriitaisia ajatuksia herättävä. Kaskisuo teki työtään intohimoisesti, mutta meni siinä samalla myymään sielunsa roskajournalismille.

Zac Crain–Black Tooth Grin: The High Life, Good Times, and Tragic End of “Dimebag” Darrell Abbott

Olen saattanut tuoda pari kertaa ilmi, etten nykyisin jaksa juurikaan kuunnella Panteraa. Se ei siltikään minua lukemasta sen särmikkäästä kitaristista Dimebag Darrell Abbotista kirjoitettua elämäkertateosta.  Jo heti johdanto (ja sittemmin myös luku 18: Slaughtered) muistuttivat siitä suunnattomasta vitutuksesta ja surusta, jonka Dimebagin kuolemasta kuuleminen aikoinaan aiheutti. En ollut koskaan pitänyt Panteraa suosikkibändinäni, vaan ehkä jopa yliarvostettuna vaikka useammallakin bändin levyllä on kiistattomat ansionsa. Nykyäänkin päätä kiristää, kun monessa rokkiluolassa soitetaan pelkästään Panteraa ja Volbeatia, mutta siitä huolimatta olen pitänyt Dimebagia kovana jätkänä, vaikkei mies ehkä ollutkaan mikään maailman paras roolimalli. Miehen kuolema pysäytti, sille en voi mitään. Olisin falski jätkä, jos sanoisin ettei tämä kirja olisi missään vaiheessa koskettanut.

Kirja piirtää kuvaa Dimebag Darrellista, joka oli karun ja ehkä jopa luotaantyöntävän imagonsa takana helposti lähestyttävä ja lämmin ihminen. Muistaisin jonkun sanoneen tämän sydämen olleen Texasin kokoinen, enkä yhtään kyllä epäile.* Saadakseni uutta perspektiiviä ja syventääkseni lukukokemusta, päätin katsoa myös 3 Vulgar Videos From Hell-kokoelmavideon, jota en ollut aiemmin jaksanut katsoa kokonaan tarkoituksettoman spedeilyn vuoksi. Ne vahvistavat käsitystä Dimesta hyväntahtoisena heppuna, joka yrittää kehitellä aina itselleen ja muille viihdettä. Tosin mies oli takuuvarmasti myös rasittava kännissä, jos tätä olisi pitänyt selvinpäin katsella liian pitkiä aikoja.

Crain ei pelkästään palvo Dimea, vaikka moni asia tuntuukin liioitellulta. Esimerkiksi Crain ei arastele “tähti”-sanan käytön kanssa ja nostaa Dimen muutenkin korkeammalle jalustalle. Tämän vuoksi lukija (tai minä ainakin, ikuinen vastarannankiiski kun olen) alkaa enemmin tai myöhemmin lukemaan kirjaa yhä kriittisemmin. Välillä kun tuntuu ettei kirjailijalla ole mitään kriittistä sanottavaa kohteestaan, tiputtaakin hän silti tiskiin muutaman faktankin. Esimerkiksi Crain kumoaa myytin, jonka mukaan Dime olisi vain lukinnut itsensä huoneeseensa ja palannut hetken kuluttua kitarajumalana.

Toki Crain ansaitsee kiitostakin jo pelkästään tämän urakan tekemisestä. Dime oli merkityksellinen kitaristi, joka uudisti Panteran kanssa metallimusiikin standardeja 90-luvulla. Mies on kirjansa ansainnut. Harmi, että miehen omat haastattelulausunnot on napattu tämän aiemmin tekemistä haastatteluista eri lehtiin, mutta minkäs teet? Crain käy läpi Dimen koko uran, eli toisin sanoen mies antaa tilaa myös Panteran neljälle ensimmäiselle levylle, vaikkei niillä olisikaan muita ansioita kuin Diamond Darrellin kitarointi ja satunnaiset irtobiisit. Panterahan itse kiisti jossain vaiheessa niiden olemassaolon ja oli kuin niitä ei olisi koskaan tullutkaan, vaikka ilman niitä Pantera tuskin olisi tehnyt Cowboys From Helliakaan (1990). Tämä on tarkoittanut myös Terry Glazen saamista haastateltavien joukkoon. Crainille pitää myös nostaa hattua hankalan aiheen käsittelemisestä; kirjoittaja ei anna supporttia Dimebagin kuluttavalle elämäntyylille, kuten ei anna allekirjoittanutkaan. Itse menetin joulukuun 8. päivänä vuonna 2004 loistavan kitaristin, en bilekuningasta.

*Vinnie Paulko näin sanoi?

Nikki Sixx & Ian Gittins – Heroiinipäiväkirja

Avovaimoni on tolkuton Nikki Sixx/Mötley Crüe-fani. Hän oli lukemassa Sixxin Heroiinipäiväkirja-teosta jo ainakin kuudettasadattakuudettakymmenettäkuudetta kertaa ja pakotti sen jälkeen minut vielä lukemaan. Jos en sitä tekisi, polttaisi hän levyhyllyni ja potkaisisi minut ulos kuin leppäkeihään. En tosiaan halunnut taivasalle omasta kämpästäni ja ajattelin levyhyllynikin parasta, joten päätinpä lukea sitten Sixxin tilitykset. Sitä paitsi myönnän diggaavani Mötley Crüen vanhempia levyjä ja The Dirtinkin olen muinoin lukenut.

Kuten kaikki jo tietävätkin, olivat Mötley Crüen tyypit melkoisia sekoboltseja. Jo pelkän The Dirtin lukeminen tosin selventää jo paljon, mitä kulissien takana tapahtui ja bändin keulilla roikkuvat kusipäät paljastuvatkin vain ihmisiksi. Heroiinipäiväkirja syventää kokemusta pääbiisinkirjoittaja ja basisti Nikki Sixxin kohdalla. Kirjassa on sellaisenaan Sixxin kirjoittaman päiväkirjan merkintöjä joulusta 1986 jouluun 1987. Tuossa välissähän sattui kaikkea: Girls, Girls, Girls-levyn kirjoittaminen, äänittäminen ja julkaisu, sen tiimoilta rundaaminen, ihmissuhdekoukeroita ja totta kai helvetisti sekoilua, kanssaihmisten hyväksikäyttöä ja erilaisten päihteiden väärinkäyttöä. Ja helvetin paha heroiinikoukku, joka päättyy Sixxin ennenaikaiseen kuolemaan. Sixxhän ei tosin heittänyt lopullisesti veiviään, vaan päätti sittemmin raitistua… kunhan oli heti sairaalasta karattuaan ensin vetänyt lisää humehia.

En tiedä, kirjoittiko Sixx päiväkirjaansa enää kuolemansa jälkeen, mutta näiden sivujen lukeminen on jo itsessään melko karua puuhaa. “Ennakkosensuuri” ei kuulu Sixxin sanavarastoon, eikä mies ole säästellyt sanoja kuvaillessaan rännittämistään ja kahnauksia muiden ihmisten kanssa ja nillitys vain lisääntyy mitä syvemmälle rämmitään. Sixx ruotii suhteita bändikavereihin syvällisemmin kuin mitä The Dirtissä, mutta toisaalta vain Sixxin näkökulmasta. Ja jos mies oli niinkin sekaisin, niin mies on takuulla unohtanut montakin asiaa tai ne ovat vääristyneet. Sixxin päiväkirjamerkintöjen ohella kirja koostuu myös Sixxin ja muiden asianosaisten (joukossa toki Tommy Lee, Mick Mars, Vince Neil, Sixxin perhe, management, Ross Halfin jne.) myöhemmin laatimista kommenteista, jotka laittavat monet vanhoista merkinnöistä ihan uuteen valoon. Pitääpä vaan sanoa, että Vanity/evankelista Denise Matthews oli tolkuttoman sekaisin jo 80-luvulla ja on edelleen.

Olen itse sitä mieltä, ettei hyvä huumevalistus perustu pelkkään “Huumeet ovat pahasta”-mantraan ilman konkretiaa. Kun on olemassa todisteita muiden ihmisten henkisestä ja fyysisestä ahdingosta, toimii se mielestäni paljon paremmin tehtävässään – niin valitettavaa kuin se varoittavien esimerkkien kannalta onkin. Sixxin Heroiinipäiväkirja toimii sellaisena esimerkkinä, onhan Sixx tunnettu ja näkyvä hahmo, joka toimii monien nuorten toivojen esikuvana.

Erikoismaininta pitää antaa kirjan taitolle. Se on tavanomaista sotkuisempi, alkuun hieman hankalasti sisäistettävä mutta luonteva ja aiheeseensa sopiva. Sitä paitsi piirrokset muistuttavat kovasti Hunter S. Thompsonin kirjailuja sävyttäneen Ralph Steadmanin töitä, mikä voidaan laskea vain plussaksi.

Paras Sixxin sekoilusta johtuva välikohtaus: Mies pelästyy maanjäristystä ja ravaa munasillaan pihalle, crackpiippu yhä kädessä.

Mustaine (kirja)

Jokin sai minut lainaamaan kirjastosta Dave Mustainen omaelämäkerran. En pitänyt kirjan melko kämäisestä kannesta eikä Megadethkään ole soinut stereoistani kovinkaan usein viime vuosien aikana, mutta onhan Dave “Megadave” Mustaine mielenkiintoinen hahmo ja Megadethiä tuli luukutettua teinivuosina ahkerasti. Henkilönähän Mustaine jakaa ihmisiä tehokkaasti eri leireihin. Varsinkin Metallica- ja Megadeth-fanit käyvät keskenään iänikuista kamppailua siitä, onko Mustaine katkeroitunut ja mihinkään tyytymätön vanha nillittäjä vaiko urhea ja määrätietoinen, oman tiensä kulkija.

Kukaan ei varmaan yllättynyt, että kirjaa varjostaa katkeruuden pohjavire? Mustainea on vituttanut yhtäjaksoisesti potkut Metallicasta jo kohta 30 vuotta, eikä hän tunnu pääsevän siitä koskaan yli. Ei, vaikka Megadeth on myynyt miljoonia levyjä ja säilyttänyt uskottavuuttaankin paremmin kuin Metallica. Mutta jos jokin on varmaa, niin Mustaine on kyllä saanut paskaa niskaansa joka suunnasta, mutta on pitänyt silti päänsä pystyssä. Lapsuuskin oli melko karu eikä kivaa ole ollut aikuisiälläkään.

Mustaine tosin piirtää itsestään kuvaa myös kylmänä ja laskelmoivana, jääräpäisenä (mutta silti välillä helposti johdateltavalta) mulkkuna, joka suhtautuu moniin kanssaihmisiinsä alentuvasti ja ylimielisesti. Ja Megadethiin diktaattorimaisesti, vaikka bändissä on kieltämättä ollut monenlaista hiihtäjää. Muistelmat tosin myös todentavat Mustainen henkistä kasvuakin. Hän ei enää jaksa olla vittuuntunut kaikille, huumeetkin ovat takanapäin ja moni vanha sotakirves (niitähän oli paljon!) on haudattu. Mutta ei kaikkia. Tarinassahan on enemmän konnia kuin keskivertowesternissä. Roistoina näyttäytyvät niin jehovantodistajat, huumediilerit, entiset bänditoverit (joista suurimman osan kanssa tilit ovat sittemmin selkiytyneet*), naiset, levymogulit, monet muut bändit ja varsinkin Lars Ulrich. Kirja tosin jättää tulkinnanvaraiseksi kaikkien tapahtumien todenperäisyyden. Esillä on vain ja ainoastaan Mustainen näkemys, joka on saattanut muuttua tai pinttyä ajan saatossa.** Suhde Ron McGovneystakin on saattanut olla toisenlainen, ja sitä paitsi Mustaine tuntuu keskittyvän vain kurjiin ja negatiivisiin asioihin. En toisaalta epäile miehen jauhavan täyttä paskaakaan, ja onhan esimerkiksi Ulrichia todella helppoa pitää laskelmoivana mulkerona.***

Pääasiassa Mustaine keskittyy Megadaven tapoihin käyttää vapaa-aikaansa. Huumeet ja alkoholi näyttelevät siis suurta osaa tässä jumalattomassa näytelmässä,**** johon Mustaine on päätynyt puolivahingossa. Melko viattomasta dullanpoltosta se alkoi ja päätyi kipulääkkeisiin 2000-luvun alkupuolella. Riippuvuus siis, vaikka Mustaine on varmasti lopunikäänsä tikittävä aikapommi. Toivottavasti edes kiistakapulaksi päätynyt uskoon tuleminen auttaa miestä kontrolloimaan itseään paremmin.

Olisin kyllä mieluusti lukenut enemmän taustatietoja levyjen synnystä, mutta kaiketi Mustaine on käsitellyt ne jo niin moneen kertaan ettei sillä ole enää tarvetta. Sitä paitsi itse ainakin kyllästyin Joel McIverin Metallica-kirjassa (2006) hehkutukseen jokaisesta Metallican vääntämästä biisistä, että se todennäköisesti oli osasyyllisenä siihen että ko. opus jäi puoliväliin. Ja on lukematta hyllyssä edelleen, mutta toisaalta McIverin kirjan ansiona oli myös silloisen metalliskenen (pintapuolinen) käsittely ja Metallican tarkka sijoittaminen siihen. (Ehkä voisin muuten aloittaa kirjan lukemisen uudestaan, kun Lampaassakin oli tämmöinen arvio siitä.) Toinen lievä harmistuksen aihe on Mustainen keskittyminen pääasiassa vain itseensä. Moni Megadeth-levyn julkaisukin menee ihan ohi, mutta eniten ihmettelin viimeisen kymmenen vuoden kiirehtimistä. Dissection-kahnaus käsitellään kyllä äkkiä, mutta riitaisesti bändistä alunperin 80-luvulla lähteneen Chris Polandin paluu Megadethiin vuonna 2004 (ja pikainen lähteminen) on sivuutettu kokonaan. Ja itse asiassa Ellefsonkin on taas bändissä, mutta mies taisi liittyä remmiin takaisin vasta sitten, kun kirja oli jo valmis. Kirjoittajana Mustaine on kuitenkin onnistunut, ja tämän rento ja hauska tyyli sai meikäläisen lukemaan kirjan vain parissa päivässä. Mutta silloin tällöin Megadave hyppii ajasta ja paikasta toiseen, lukijaa hämmentäen.

Suositeltavako? No, Megadethin faneille nyt ainakin, mutta suosittelen muutamaa Metallica-faniakin tsekkaamaan tämän kirjan. Megadave saattaa ruikuttaa 350 sivua, mutta hemmo tekee sen tyylillä. Kääntäjäkin on tehnyt hyvää työtä, sillä Mustainen höpötys on kääntynyt luontevasti myös suomeksi. Ihan kuin Mustaine olisi kirjoittanut kirjan alunperinkin suomeksi.

Kohokohdat: Ensikohtaaminen Dave Ellefsonin kanssa.
*Mustainen suhteen Megadethin ensimmäiseen vakituiseen rumpaliin Gar Samuelsoniin kirja jättää hieman epäselväksi. Sitä paitsi tyyppihän menehtyi jo vuonna 1999.
**Mies oli kuitenkin melko pahasti sumussa varsinkin 80-luvulla.
***Ulrich ja Hetfield tekivät Cliff Burtonin seuraajan Jason Newstedin elämästä hankalaa aiheuttamalla kaikenlaista harmia niin studiossa kuin tien päälläkin, ja sittemmin eväämältä tältä oikeuden toteuttaa itseään bändin ulkopuolella. Eikä Mustainen erottaminenkaan Metallicasta tapahtunut järin siististi. Ja muistakaa Napster-jupakka!
****Ja myöhemmin Jumalallisessa!

Martti Innanen – Seikkailu viitakossa

Martti “Huuhaa” Innanen täytti vastikään 80 vuotta. Miehen tuotanto on ollut perin monipuolista, ja siihen on kuulunut myös kosolti kirjoitettua tekstiäkin. Innasen seikkailukertomuskirja Seikkailu viitakossa on jo vuodelta 1967, eli ajalta jolloin miehen iskelmäura oli jo hyvässä vauhdissa. Kirja koostuu kourallisesta erilaisia tarinoita sekä niihin liittyvistä yksinkertaisista kuvista, jotka eivät näytä kovinkaan paljoa miehen naivismia edustavia maalauksia.

“Arpa on heitetty, sano!”

Nimensä teokselle antanut Seikkailu viitakossa (joka on “seikkailukertomus Afrikasta, kirjoittanut sotamies Topi Kutvonen nk. asemasodan aikana, jossain rintamalla A.D. 1943.”) on vain yksi kirjan tarinoista, eikä ole edes pisin kirjan tarina. Eniten sivutilaa rohmuaa Kostajan käsi ei vapisekertomus Villistä-Lännestä, mutta mukana on myös pari lyhyempää tarinaa, esimerkiksi myös nimimerkki Kutvosen kirjaama Olka Lehikoisen joulu. Innanen kertoo perinteisiä seikkailutarinoita, joista ei jännitystä tai kiperiä tilanteita puutu. Miehen tyyli on tosin perin härmäläinen, ja varsinkin kahdessa Joe Smith-tarinassa (Seikkailu viitakossa ja Joe Smith Ekyptissä) viljellään erityisen paljon “sano!” –tokaisus repliikkien lopussa.

“Sillä tappaa tai tulla tapetuksi – se on viitakon armoton, kirjoittamaton laki, sano!”

Innanen kuvailee hahmojaan tarkasti ja yksityiskohtaisesti, mutta toisaalta tämän pelkistetty piirrostyyli saa kaikki hahmot näyttämään enemmän tai vähemmän toisiltaan, eikä tosiaankaan täysin kuvausten veroisiksi. Esimerkiksi kansainvälinen seikkailia Joe Smith Lontoosta ei ole kuvissa ihan samanlainen kuin tekstissä. Henkilöhahmot ovat muutenkin puhtaasti karikatyrisoituja: Joe Smith on kirkasotsaisen sankarin perikuva ja tämän vastavoima Rotta-Roopert niin alhainen kuin vanhan ajan seikkailukertomuksissa alhainen roisto vaan voi olla. Innanen myös käyttää sanoja, joiden käyttäminen tuomittaisiin tänä päivänä poliittisesti epäkorrekteiksi. Kirjaa lukiessa tosin pitää muistaa milloin se on tehty ja minkälaista kerronnallista henkeä se tavoittelee.

“Vaarao Ramses Yksi seisoi ison pyramiitin huipulla ja katsoi tulevaisuuteen.”

Seikkailu viitakossa on tätä nykyä harvinainen teos, eikä siitä ole missään vaiheessa otettu toista painosta. Tämä kirja jos mikä vaatii uusintajulkaisun! Arvostelukappalekin on lainassa Porin kaupunginkirjaston varastosta, ja nyt naputtelen tätä arviotekstiä pikavauhtia ennen sen palauttamista kirjastoon. Joku sankari on nimittäin varannut teoksen.

“…partaveitsen terävä maurilaistikari välähti ilmassa ja pysähtyi vain yhden millin päästä Joe Smithin päästä.”

Kenelle: Jännittävän seikkailun ystäville!
Miksi: Kyllä tämä nyt on ihan eri sarjaa kuin Taru Sormusten Herrasta tai Loru sorbusten herrasta.
Paras tarina: Seikkailu viitakossa

Hunter S. Thompson – Screwjack

Angloamerikkalaisen kulttuuri-imperialismin äpärälapsi, kaiken tutun ja turvallisen perheviihteen vastakohta, journalisti Hunter S. Thompson on varsin tärkeä hahmo. Thompson oli mies, jonka luoma tyyli on sen verran jäljittelemätön, että tämän selkeät apinointiyritykset ovat osoittautuneet turhiksi. Suomessakin gonzojournalismia on kokeiltu, mutta esimerkiksi Nalle Österman yritykset ovat olleet hyviä vain yrityksinä. Thompson oli myös mies, joka innosti minuakin kokeilemaan gonzojournalismia. Tosin joka kerralla sitä yrittäessäni yritykseni ovat kariutuneet joko omaa saamattomuuttani tai kirjoitettavan tekstin saadessa liian selkeän muodon.

Sammakko-kustannuksen julkaisema ja Seppo Lahtisen suomentama Screwjack (alkuteos Screw-Jack, 1991) koostuu kolmesta Thompsonin kynäilemästä novellista. Kaikki ovat laskettavissa journalismiksi, vaikka mistään ei selviä mistä Thompsonin pitäisi edes kirjoittaa. Fear and Loathing in Las Vegas (Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa, 1971)-kirjassaan tällä on sentään selkeä tarkoitus raportoida moottoripyöräurheilusta, Helvetin enkeleissä taas enkeleistä itsestään. Novelleista pisin, Mescalito, käsittelee Thompsonin ensimmäistä meskaliinikokeilua vuonna 1969. Novelli on tyyliltään samanlainen kuinFear and Loathing in Las Vegas, jossa Thompsonin oma alter ego Raoul Duke veteli muiden aineiden lomassa sitäkin. Runoilijan kuolema taas kertoo väkivaltatapauksessa white trash-trailerileirissä. Screwjack puolestaaan kertoo ensin Thompsonin toisen minän, Raoul Duken kirjeessä tämän vähintään erikoisesta suhteesta kissaansa, mutta sitten tarina eteneekin Thompsonin omista silmistä katsottuna. Gonzoa.

Jutut säteilevät rivien välissä myös Thompsonin oman pääkopan rojujen järjestystä, ja sieltä voi poimia jopa viitteitä jopa tämän omaan, makaaberiin tapaan päättää päivänsä. Omalla kohdallani Screwjackin lukeminen oli psykedeelinen kokemus, enkä tehostanut lukukokemusta muilla päihteillä kuin kofeiinilla. Luin kirjan kahden aamupäivän aikana aamiaispöydässä. Sunnuntain käytin Thompsonin meskaliinihöyryisen tekstin selventämiseen, maanantaina luin kaksi muuta. Runoilijan kuolemassa mies tekee itsemurhan osittain Packers-joukkueen häviön vuoksi, vaikka se taisi olla tuolle ihmisraukalle vain jäävuoren huippu. Jätin lukemisen jälkeen kirjan pöydälle muhimaan myöhempää arviointia varten. Vilkaisen kelloa ja huomaan kellon olevan 8:23. Minulla oli siis reilu tunti aikaa käytettävissäni, ennen kuin jouduin astumaan maanantaiseen oravanpyörään. Suunnistin koneelle, tsekkasin ensin Facebookin. Penkkiurheiluhullut kaverini meuhkasivat, kuinka juurikin novellissa sivuutettu Green Bay Packers on voittanut Super Bowlin. Päätin jättää kahvinjuonnin siihen, sen aamun osalta. Sitten lampsin palaveriin, jossa juteltiin muun muassa gonzojournalismista.

Ehtaa Thompsonia siis, muttei ehkä parasta mitä hän on kirjoittanut. Suurin miinus tulee lähinnä vain siitä, että kirjassa ei ole Ralph Steadmanin psykedeelistä kuvitusta.

Kenelle: Hunter S. Thompsonin huuruisia hengentöitä aiemminkin lukeneille.
Miksi: Novellit lukee läpi nopeasti. Ehkä turhankin nopeasti.
Paras novelli: Runoilijan kuolema

Juha Vuorinen – Helmiä hanurista

Karmealla iskelmäkannella ja vielä karmeammalla takakansitekstillä siunattu Helmiä hanurista kokoaa samoihin kansiin tusinan verran rakastetun kansantaiteilija Juha Vuorisen novelleja. Kyllä. Juha Vuorisen, tuon lahjakkaan sanan nahkaisella säilällä sohivan perheenisän novelleja. Tässäpä siis Vuorisen faneille lisää luettavaa, jos Juoppohullun päiväkirjat ja Kristian-sarjan teokset on luettu jo liian tarkkaan. Kahdestatoista novellista kaksi on nimittäin täysin uusia.

Vuorisella on uskomaton kyky luoda realistisia henkilöhahmoja. Tämän ei tarvitse selittää hahmojensa taustoista kovinkaan paljoa, niin johan lukija on jo käryllä henkilöiden elämästä. Vuorinen luo nimenomaan uskottavia, mutta stereotyyppisiä henkilöhahmoja, joiden vastineita on helppo poimia oikeasta elämästä. Tämä suosii erityisesti kaappijuoppoja kaupparatsuja, reppanoita (ja useimmiten nuoria) miehiä sekä kylähulluja. Vuorisen tarinoissa nämä rutiiniensa orjat joutuvat status quosta poikkeavaan tilanteeseen, josta jokainen hahmo yrittää selviytyä kasvojaan menettämättä. Tosin tilanteet päättyvät lähes poikkeuksetta nolosti.

Itse tarinoiden taso ailahtelee. Esimerkiksi Colapukki kertoo tarinaa amerikkalaisesta, pahansisuisesta joulupukista, joka lähtee matkustamaan Korvatunturille vetämään suomalaisvastinettaan pataan, mutta törmää matkalla muiden maiden joulupukkeihin. Saunaseura taas kertoo kolmen ukon sauna- ja ryyppäysseurasta. Juoppo lääkäri Gunnar on tottunut rällästämiseen, mutta suntio Tuomas ja kirjastovirkailija Sauvo eivät ole koskaan edes maistaneet viinaa. Lukija arvaakin jo, mitä tästä seuraa. Vuorinen herkuttele ja saa lukijansa nauramaan tämän reppanahahmojen toilailuille.

Kaikissa tarinoissa taso ei valitettavasti pysy yhtä korkeana. Yksikään kirjan novelleista ei ole varsinaisesti huono, mutta Vuorinen olisi kyennyt kyllä parempaankin. Esimerkiksi Ivalolainen vittuilurinki aiheuttaa alkupuolellaan runsaasti odotuksia tarinan huipentumisesta loppua kohden, mutta kliimaksia ei tule ja lukija pettyy. Tarinassa on runsaasti potentiaalia, joka jää käyttämättä. Samoin Si si – au pairina Sisiliassa. Tuupovaaran tuijottaja taas muuten vaan muuttuu hieman sekavaksi eikä siten pysy kasassa.

Novellit ovat kuitenkin ehtaa Vuorista. Jokaisessa tarinassa on jotain, mikä saa lukijan hohottamaan. Vuorinen on terävä sanankäyttäjä ja tämän laaja yleissivistys huokuu rivien väleistä. Tyyliltään tämä on aina yhtä karkea, härski ja brutaali, jolloin lähes jokaisessa tarinassa esiintyy alkoholin väärinkäyttöä ja pervoilua. Helmiä hanurista on suositeltavaa luettavaa, ihan vain senkin takia että Vuorisen teksti on helppolukuista ja tarinat pysyvät lyhyinä.

Kenelle: Juoppiksensa lukeneille.
Miksi: Yhden novellin voi lukea vaikka aamiaispöydässä tai paskalla istuessa.
Kohokohdat: Colapukki, Saunaseura, Yöradio

Stalker / Roadside Picnic

Innostuin sitten Stalker-maailmasta sen verran paljon, että luin neuvostoliittolaisten Strugatskin (Arkadi ja Boris) veljesten kirjoittaman kirjankin. Kirja ilmestyi vuonna 1972 ja on sen jälkeen haalinut vähintäänkin kohtalaisen läjän palkintoja. Kirjaan pohjautuu löyhästi myös Andrei Tarkovskyn vuonna 1979 ohjaama elokuva, joka on Strugatskin veljesten käsikirjoitusprosessiin osallistumisesta huolimatta hyvin erilainen kuin alkuperäinen romaani.

Pääpaino tarinasta kerrotaan Redrick “Punapää” Shoehartin näkökulmasta. Oletettavasti muukalaiset ulkoavaruudesta ovat tehneet Käynnin, jonka seurauksena kanadalaisen Marmontin kaupungin liepeille on syntynyt mystinen Vyöhyke. Stalkerit tekevät laittomia tutkimusretkiä Vyöhykkeelle ja myyvät sieltä haalimiaan esineitä… jos vain palaavat hengissä takaisin. Kirjan alun ja lopun välillä kuluu 8 vuotta, ja tässä välissä Rediltä vaihtuvat työnantajat sekä mielenkiinto Vyöhykettä kohtaan. Lopussa hän kuitenkin lähtee etsimään “kultaista palloa”, joka kertoman mukaan täyttää salaisimmat toiveet.

Kirjan välillä ihmeellinen kerrontatapa jäi mieleen. Vyöhyke ja Käynti kirjoitetaan aina isoilla alkukirjaimilla ja jokaisesta Vyöhykkeeltä olevasta esineestä puhutaan lainausmerkkien kera. Nämä esineet, kuten “neulat” ja “tyhjiöt”, samoin kuin fysiikan laille päin näköä nauravat, Vyöhykkeen sisällä olevat alueet eli “velhon hyytelöt” ja “hyttyskaljut” jäävät kirjassa sen tarkemmin selittämättä eikä lukijalle jää täyttä varmuutta millaisista esineistä oikein on kyse tai miten niistä tuli sellaisia kuin ne nyt ovat. Selittämättä jää myös miten täydellisesti Vyöhyke on vaikuttanut Redin tyttäreen Marakattiin ja tämän jo kertaalleen haudattu isään. Myös Vyöhykkeen ilmaantuminen ja sen olemus jäävät sen tarkemmin selittämättä, mutta eipä niistä tosin kukaan kirjan henkilöistäkään mitään tiedä.

Kirjalla ei loppujen lopuksi ole paljoakaan tekemistä leffan kanssa. Yhtäläisyyksiä tietenkin löytyy, mutta Stalker the leffa on aivan oma tarinansa eli ei mikään suora käännös kirjasta. Kirjan alussa käydään äkkiä vyöhykkeellä ja kirja myös loppuu siellä, mutta suurin osa kirjan tapahtumista tapahtuu Vyöhykkeen ulkopuolella, toisin kuin leffassa tai varsinkaan eräässä tietokonepelissä. Henkilöhahmoista ei ole leffassa muita kuin Marakatti eikä esineistä ensimmäistäkään heitettäviä muttereita lukuun ottamatta. Merkittävä ero löytyy myös kerronnasta: Elokuva on unenomainen, pohdiskeleva ja intellektuelli, mutta kirja on huomattavasti puhekielimäisempi, letkeämpi ja sisältää helposti sisäistettävää dialogia. Paljon oleellista myös kuvaillaan henkilöiden päänsisäisinä tapahtumina, joiden tulkinta leffamaisesti voisi olla jo hieman hankalaa, ellei peräti mahdotonta.

En kovin paljoa kirjoja lue, mutta Roadside Picnic onnistui valloittamaan. Tästä arviostakin voisi päätellä, että siihen on vaikea päästä sisälle ja kyllähän se hieman paneutumista vaatiikin, mutta toisaalta kun kirjaan sisälle pääseminen palkitsee. Luin tämän reilut 200 sivua pitkän tarinan muutamalla lukukerralla. Suosittelen lukemaan kirjan, vaikka leffan olisi jo nähnytkin. Toisaalta sitä voi suositella myös niille joille elokuvan taiteellisuus ja unenomaisuus on liikaa, mutta lukijan on hyvä sietää edes jonkin verran scifiä. En esimerkiksi suosittelisi tätä kirjaa äidilleni…

Kenelle: Niille, jotka sietävät edes vähän scifiä
Miksi: Neuvostoliittolainen scifi on ainakin tässä tapauksessa parempaa kuin länsimaalainen
Paras kohta: Viimeinen vierailu Vyöhykkeellä