Harder Than Steel + häikäilemätöntä zine-aiheista tiedottelua

Vitsin awesome käsitellä kuvii ja kuunnella Darknessii (GER)! Harder Than Steel-lössi järkkäsi ensimmäiset hevi-iltamansa YO-talolla, jolloin lauteilla oli pelkkää priimaa, ja tämä iltahan oli varsin onnistunut. Täällä oli kiva juhlistaa ensimmäisen Abhorrent Visions-zinen julkkareitakin ja kuunnella Pacto de Sangre-kaksikon osuvia levymusiikkivalintoja.

 

Lord Fist. Toinen kerta kun näen nyrkkiherrat livenä. Ai hitto mä rakastan tätä bändiä! Tämmöiseltä traditionaalisen hevimetallin pitäisi kuulostaakin!

 

Mausoleum Gate. Tätä bändiä en ollut aiemmin nähnytkään, mutta bändin levytykset ovat nostattaneet mielenkiintoa ihan kohtalaisille tasoille – ja hyvin bändi ne lunasti. Vokalistia ainakin on laulutaidolla siunattu.

 

Nuclear Omnicide. Nopeaa menoa, vaikkakin nuorisorässi tuntui olevan illan muusta tarjonnasta vähän irrallaan, vaikka bändi onkin aivan passeli paikkaus tulonsa peruneelle Solitairelle. Mutta kehtaan jopa sanoa, että parhaimmillaan näiden nuorten miesten rässäämisestä tuli itse Stone mieleen, monestakin eri syystä.

Leather Rebels. Aivan oivallista Judas Priest-coverointia muutamalla yllätysvedolla terästettynä, pääasiallisesti Evil-Lÿnin miehistöllä soitettuna. Mainio päätös ensimmäiselle HTS-illalle, joita toivottavasti tulee vielä monta!

Loppuja kuvia voi pälyillä täällä, kun niitä tuli näemmä otettua melko paljon!

Ja sitten tähän loppuun häikäilemätöntä mainostusta, eli ilmoitusta siitä että Pandaluolaan vahvasti linkittyvän Abhorrent Visions-lehden ensimmäinen numero on ulkona, ihan kuin Ajatuksen Valossa ei vielä olisi duunaamista! Lisätietoja lehdestä löytyy täältä. Tämän takiahan se tämänkin blogin päivittely on jäänyt vähälle. Ostakaa ja/tai kuolkaa.

AJATUKSEN VALO # 3 (Kaupallinen tiedote)

En ole juurikaan käyttänyt tätä sivua julkaisuhommieni promotoimiseen, mutta kaiketi tätäkin tilaa siihen voidaan käyttää kun kyse on kuitenkin melko henkilökohtaisesti blogista. Ja toisaalta… miksi en käyttäisi? Taidan mainostella muutenkin liian vähän, mutta toisaalta pidän liikaa mainostamista jo melkoisena spämmäämisenä joka alkaa käydä jo kaikkien hermoille. Joten mainostetaan, mutta vähän ja kevyesti.

Kyseessähän on siis Ajatuksen Valo –zinen kolmas numero, joka on julkaistu viime viikolla. Sivuja siinä on 52 kappaletta, värejä ovat musta ja valkoinen ja kokona on jämpti A5. Haastatteluissa on Lapinpolthajat, Mr. Peter Hayden, Kassumessu, Blue Cross, A.R.G., Necrolepsy, Kylmä Sota. Lisänä Risk-historiikki ja jotain muuta paskaa.

Kolme euroa se posteineen maksaa, 2,5 € kädestä käteen Tampereen alueelle. Yhteydenotot osoitteeseen piparnakkeli.kamakarhu ÄT gmail.com. Kiitos ja anteeksi.

The Havana Bananas # 7 ja # 8

The Havana Bananasin toimitus taisi päästä suuren johtajan kuolemasta yli. Tai ei päässyt, mutta ainakin jatkaa johtajansa kunniaksi pistämällä jopa kaksi uutta lehteä ulos alkuvuodesta. Ja lehti tuntuu kasvavan koko ajan, vaikka tuotantoennätykset on jo tehty. Hyvä niin, sillä mielestäni 56 alkaa olemaan juuri sopiva määrä sivuja zinelle. Numerossa seitsemän on allekirjoittaneen laatima Juuke ‘77 –haastis, joka toi aputoimittajan tittelin. Sen enempää en tuohon lehteen ehtinyt mitään tehdäkään. Lehdet tulivat hyvin lyhyen ajan sisällä toisistaan, ja välillä taisikin olla vain kuukausi. Juuri tuosta syystä en itse päässyt tekemään kasinumeroa, kun muut kiireet painoivat todella paljon vaakakupissa.

Kim Jor-Elin P-Korean ulkomaantoimitus sai seiskanumerossa seuraa Zimbabwen tilanteesta raportoivasta Bob Lutembasta, joka ei mielestäni ole yltynyt ihan samoihin sfääreihin kuin korealainen kollegansa, vaikka onnistuneesti zimbabwelaisesta elämästä kertookin. Seiskanumerossa on juttua Rattus-Jaken uudesta Ahneus-bändistä, Me Wokkivihannekset, Psykoterapia, Atom Mouth Gimlies ja Napalmipillu. Bändihaastisten vastapainoksi on haastateltu myös Pupuhuhdan omaa miestä eli Pupu’s Bistroa, distroa, sekä Kärsä-zineä tehnyttä Jupea. Örda-Jorma kertoo squateista.

Numerossa kahdeksan on puolestaan Fucking World, Hevikorolla, japanilainen Zeezz, H.A.P.A.N. ja Häiriköt. Näistä haastiksista itseäni puhutteli oikeastaan vain Häiriköt ja Jokke Lehtinen, jolle toivotan onnea ja menestystä kirjaprojektinsa loppuun saattamiseksi. Niin, ja olihan tässä numerossa myös Kajaanin elämää valottava skeneraportti. Kannesta oli jätetty mainitsematta HB:tä ja Ramopunk.comia pyörittävän M!kan haastattelu. Örda-Jormalle joku saisi sen sijaan valistaa omakustanne-DIY –julkaisujen kulurakennetta.

Mielestäni molempien lehtien parasta antia ovat ehdottomasti kuopiolaisesta Poliisivaltiosta kertovat, useamman kirjoittajan tekemät jutut. Ehkäpä jossain Nyt-liitteen toimituksessa kyseiset jutut eivät näyttäydy minään muuna kuin nostalgiana, mutta olihan Poliisivaltio todella hyvä bändi vaikka itse olenkin enemmänkin Damage-miehiä. Sitä paitsi vanhoista jo unohdetuista ja kuopatuista bändeistä kertovat jutut ovat aina kivoja, kunhan niitä käsittelevä lehti ei keskity pelkästään niihin. Niin ei ole kyllä tehnyt yksikään nykyään ilmestyvä zine, ja hyvä niin.

Muutenkin voisin heittää huomiona, että The Havana Bananasissa oli aiemmin nykyistä selkeämpi ramopunk-leima. Se skene (niin kuin oikeastaan mikä tahansa muukin pienempi skene-skene) on nopeasti loppuunkäyty. Tokihan kyseinen suuntaus saa tämänkin lehden sivuilla suhteessa paljon tilaa, mutta M!ka on pitkään puhunut HB:stä nimenomaan punk-lehtenä, ilman etuliitteitä. Viimeistään nyt nuo puheet ovat saaneet tuulta alleen.

Molemmissa lehdissä on 56 sivua, eli yhteensä 112 sivua vallankumouspropagandaa.

Ill Blood # 1

Ill Blood on tuore hardcoreen keskittynyt zine. Lehden takaa löytyy turkulainen S. Pääkkönen (ei tiettävästi mitään tekemistä Pääkkösten kanssa), tämän lehden perusteella hardcore-diggari henkeen ja vereen, ja zinensä on selvästi siihen kallellaan.

Ulkoasultaan zine edustaa kopiokoneella monistettua leikkaa&liimaa-koulukuntaa. Teksti on suurehkoa ja selkeää, ja kysymykset on ladottu goottifontilla siinä missä vastauksissa on käytetty perinteisempää tietokonefonttia. Tosin ilmeisesti kopiointilaitteen teknisten rajoitusten vuoksi jotkin elementit ovat leikkaantuneet hieman ikävästi, vaikka mitään erityisen olennaista ei sentään ole rajautunut pois. Itse haastikset ovat kyllä hyviä ja mielenkiintoisista bändeistä (The Rival Mob, Upright ja Foreseen) ja toimijoista (Green Menace Records) ja Pääkkönen kyselee ihan järkeviä. Kolumneja on vain yksi, ja se käsittelee yksinäisyyden tunnetta keikoilla. Aika rohkea teksti, jos minulta kysytään. Itse asiassa kyseinen kolumni pakotti meikäläisen kirjoittamaan oman vastineeni (tai paremminkin komppauksen) yhteen tulevaan Ajatuksen Valoon. Ajatuksen Valossa oli muuten yksi Niko Kallion ottama kuva, mutta tässä lehdessä niitä on useampi.

Isoimmaksi miinuspuoleksi sanoisin suhteellisen kovan hinnan, kun kolme euroa alle 40 sivun kopiokonezinestä on melko paljon. Ja sisältöä oli suhteellisen vähän, vaikka se hyvää olikin, mutta tästä se lähtee. Ostan kyllä toisenkin numeron, mikäli Pääkkönen sellaisen tekee.

Turkulainen zine-special

Tässäpä on kätösissäni kolme turkulaisperäistä pienlehteä. Kun Turusta kerta tällaistakin matskua tulee, niin enpä voi täysin ymmärtää niitä joiden mielestä Turku on Suomen persereikä. Tai ehkäpä juuri tuo reikäisyys vaikuttaa siihen mitä siellä noin DIY-rintamalla tapahtuu, mutta kyllä tässä maassa on karmeampiakin paikkoja. Oletteko koskaan käyneet esimerkiksi Forssassa? Joka tapauksessa turkulaisten tarmokkuutta pitää ihailla.

Asiaan. Ensimmäisenä olisi lehti nimeltään Spärdäri. Jos tälle jotain vastineita pitäisi suomizineistä hakea, niin ehkäpä Spärdäri on esteettisesti lähimpänä Marsulia. Paitsi että tekstilliseltä sisällöltä ollaan niin kaukana Marsulin (jonka Ersuli on itse asiassa Spärdärin haastateltavana) asiapitoisesta linjasta kuin olla voidaan. Lehti ei ole myöskään poliittisesti korrekti, ja haastattelutkin tuppaavat olemaan lyhyitä, tosin eipä tätä kaiketi kovinkaan vakavissaan ole tehty. Perseily ja gonzoilu ovat etusijalla ja tämänkaltaisia tapauksia on on piristävää silloin tällöin lukea. Tässä on muuten lyhin koskaan lukeman Circle-haastattelu. Muina juttuina on esimerkiksi haastatteluja tapauksista kuten Noituus, Musta Oksennus ja Funeral Mongoloids. Leikkaa, liimaa ja sekoile!

Toinen lehti on enemmänkin taidepuolelle kallistuva Kaveri # 3. Vaikka kyseessä taitaa olla lehden kolmas numero, niin tämä “suuri eläinspecial” on ensimmäinen Kaveri joka minulla on ollut. Nimensä mukaisesti eläimissä koko lehden sisältö pysyykin, kun jokaisella sivulla on erilaisia eläinkuvia. Manaatteja ei tosin ollut, ja siitä tulee pieni miinus. Estetiikkahan on yhä kopiokone, sakset ja paperi, vaikka osa kuvankäsittelyistä onkin tehty tietokoneella. Lehden tekijäporukassa on melko paljon väkeä, muiden muassa Pauli Hirtolahti ja “Kuhmalahden nuubialaiset”. Itse asiassa huomasin hieman myöhässä, että niin on kyllä tuossa Spärdärissäkin Hirtolahtea, eli tästä jutusta tulikin Hirtolahti-special. Todella hauska zine, vaikkakin nopeasti luettu.

Kolmas lehti onkin sitten sarjakuvalehti Bizarre, jonka tekijäporukassa on vain Hirtolahti-merkkisiä tyyppejä. Bizarre olikin näistä lehdistä tutuin tapaus, ja muistan kun ensimmäisen kerran törmäsin yhteen bizarreen jo nyt puretun Galleria 3H+K:n lattialla. Tämä on siis jo viides numero. Kyseessähän on sitten jo sarjakuvalehti, eli zinemäisyys on jäänyt jonnekin Mutantti Tsääreporin matkojen varrelle. Tästä kolmikosta Bizarre muistuttaa eniten Aku Ankkaa, näennäisen viattomien tarinakulkujensakin vuoksi. Tosin jos sarjakuvahahmoina on Transu-Hitleri (jolla muuten vaihtuu joka ruudussa kampaus ja vaatetus), Mutantti Tsäärepori ja Poliisipäällikkö, niin Bizarre ei tosiaankaan mene metsään vaikka välillä onkin nimensä veroinen lehti. Tästä tulee hieman Tuukka Virta-Perkon hengentuotokset mieleen, vaikkakin paremmin piirrettyinä ja kiltimpinä. Lehtenä tämä oli Kaveriakin hauskempi lehti ja vielä useampia “Täh?” –fiiliksiä herättävä. Hirtolahden suku on tiettävästi pääasiassa porilaista, mutta tämänkin lehden päätoimittanut Pauli asuu Turussa. Hyvin se tähän kuitenkin sopi.

Toinen Vaihtoehto # 237 (1/2012) & # 238 (2/2012)

Nykyään näemmä kirjoittelen Toisista Vaihtoehdoista aina kahdesta numerosta kerrallaan. Here goes.

Ensiksi toki tuli luettua ensin ilmestynyt numero, eli numero 237. Heti aluksi on Näkän tekemä ja asianosaisena olleen Vesa Vahteran kommentteja sisältävä Charming Disappointment –levyarvostelu, ja toki muut arviot ovat käsiteltynä erikseen. Bändijuttuja ei ole tässä numerossa yhtään, tosin Toisen Vaihtoehdon tukikiertuetta käsittelevä juttu oli melko laaja (ainakin sivumäärältään, kun fontista tuli kertalaakista isompaa) ja La Vida Es Un Mus –levylafkastakin on juttua. Muutenhan tämänkertaiset tarinat pyörivät pääasiassa keikkojen ympärillä. AH on tsekkaillut Sokean Pisteen livekunnon keikalla, jonne olisin mennyt muuten mutta olin sidottuna levynmyyntipuuhiin Tampereen Telakalla. Ja Tuukka kävi tsekkaamassa Sielun Veljet jopa kahdella keikalla.

Oma kontribuutioni tätä numeroa varten pyöri Validi Sekmentti-klubia koskevaan haastatteluun, kun pyrin taas tekemään Toikkariin juttua joka poikkeaisi tavanomaisesta bändihaastiksesta. Teinpä siis tavanomaisen klubipromoottorihaastiksen. Tosin MRR:ssähän on ainakin kirjoiteltu tästä Toikkarin numerosta, joten uskon että siellä päässä Validia Sekmenttiä on erehdytty luulemaan jopa bändiksi, varsinkin kun jutun kuvituksena oleva kuvakin antaisi siihen viitteitä. Niin, ja onhan yksi tukikiertuejutun kuvista meikäläisen ottama.

Numerosta 238 ei löydy meikäläisen tekstiä. Olin lehden tekovaiheessa “lomalla”, kun piti saattaa sekä oma lehti että eräs yksityiselämän projekti loppuun. Bändijuttuja on vain kaksi, ja toinen niistä on melko syväluotaava Sekaannus-haastis jota en ole tätä kirjoittaessa vielä lukaissut. Itseäni henkilökohtaisesti kiinnosti eniten Dead in the Waterin haastattelu. Itse asiassa kaavailin alun perin tätä Dead in the Waterin haastattelua Toikkariin, mutta sitten kuulin Allun olevan tekemässä myös haastista joten siinä vaiheessa haastis oli luontevaa siirtää Lampaalle.

Tämänkin numeron pääpaino on kyllä muuten livejutuissa. AH on nyt käynyt Integrityn keikalla, ja oikein tarkkasilmäiset lukijat varmaan huomasivat tuttuja maskotteja jutun taustalla. Aika hyvää duunia on layout technian tehnyt, kun huomasin nuo hahmot vasta tätä juttua kirjoittaessa vaikka olin lukenut raportin jo ainakin kahdesti aiemmin läpi. Ja myös Sokea Pisteen keikalla. Siitä tulikin mieleeni, että minähän olin tuolla keikalla jolla myös Circle esiintyi. Myin silloinkin levyjä, tosin sillä kertaa “oikealla” keikalla. Plussaa myös DIY-livemiksausta käsittelevästä infopläjäyksestä. Taitosta vielä sen verran, että fonttikoko pieneni hieman numeron 237 fonttikoosta.

The Havana Bananas # 6

Suuri Johtaja on kuollut! The Havana Bananasin toimitus – varsinkin ulkomaankirjeenvaihtaja Kim Jor-El – on todennäköisesti vielä pitkään aivan murheen murtamina tapauksen johdosta. Täällä Pandaluolassa on päästy jo Kim Jong-Ilin kuolemasta yli, joten aikaa on jäänyt lukea pitkään aamiaislukemistona olleen The Havana Bananasin kuudes numero loppuun asti, kun ajan hupeneminen on rokottanut zinejen parissa vietettyjä tuokioita rankalla kädellä. Saamarin Joulu.

Ennen tuota suurta Korean kansan kokemaa kolahdusta The Havana Bananasin toimitus sykki kuitenkin entiseen tapaansa ja riemu-uutisia Korean kehittymisestä ja Suuren Johtajan huolenpidosta kansalaisiaan kohtaan voidaan lukea vielä ainakin tästä numerosta, tulevista en mene takuuseen. Mutta sensuuriosasto on päästänyt läpi jopa yhden lukijakirjeenkin, jonka kirjoittaja on mitä ilmeisimmin lähetetty uudelleenkoulutusleirille. Sille samalle, jolle Örda-Jormakin (joka höpisee nyt safkanatsisafkoista) muinoin passitettiin.

Bändijuttujahan on sitten todella paljon. Harmillista sikäli, että lähes kaikki jutut ovat lyhyitä, mutta ehtiipä ne lukea yhden jugurttipurkin syömisen tai wc-istunnon aikana ilman, että juttu jäisi pahasti kesken. Edellisessä numerossa alkanut The Brats –historiikki pääsee finaaliinsa, ja haastateltavien joukossa on ollut 70-luvun Vihanneksia, Lahtarit, Rikoslaki, Neljäs Tuoppi, The Prostidudes, Kauneus ja Terveys sekä Distreat. Ja porilainen Demokratia, joka on mennyt itseltäni likipitäen täysin ohi. En edes tiennyt täällä olevan kyseistä bändiä. Rattus-jutusta pitää antaa propseja, kun siinä ovat molemmat osapuolet huomioituna. Lokaa ei viskota suuntaan tai toiseen eikä itse toimituskaan ota kantaa puolesta tai vastaan. Mitä Jaken uuteen bändiin – Ahneuteen – tulee, niin en ole itse nähnyt sitä vielä keikoilla enkä kuullut musiikkiaankaan vielä. Sama pätee Jopon fronttaamaan Rattukseen.

Lisäksi ovat myös Punk Kuopio –osuus (Lobotomia näemmä vaihtoi nimensä Lobo-tomiaksi), Rehtori Hekon soittolaitteita käsittelevä haastattelu ja kirjoitus keikkojen välispiikeistä. Mielenkiintoisena levynä taas oli Me Wokkivihannesten Sä & Mä. Tällä kertaa ei kokkailtu mitään, mitä nyt Örda-Jorma turisi sapuskasta. Ja Ingvar Kampradiaa ja tämän Ikea-pöytälaatikkofirman ympäristölupauksia ei juurikaan pidetä suuressa arvossa. The Havana Bananasin toimitukselle tiedoksi, että tämä lehti päätyy Ikeasta ostettuun hyllyyn. Vai pitääkö toimitusta lähestyä kirjeellä, jossa informoidaan asiasta? Lopuksi pitää mainita Vihannes Pajusen rustaama “Kovan punkkarin ABC”, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kertoo siitä millainen on todellinen punkkari. Ottakaa oppia, varsinkin kun itse reputan ja pahasti.

The Havana Bananas näyttää edelleen marssivan voitokkaasti vallankumouksen puolesta. Mutta alkaako vallankumouksen voima ehtyä ja kone yskiä, kun lehti on edelleen 56-sivuinen, eli The Havana Bananas ei kutosnumerollaan lyönyt aiempien numeroiden asettamia tuotantoennätyksiä. Voihan kehveli!

Ps. Tällä kertaa jaettiin Reilun Nurson merkki.

Toinen Vaihtoehto # 235 (5/2011) & # 236 (6/2011)

Tätä kirjoittaessa henk. koht. elämässäni on ollut kiirettä ja deadlinejen kanssa taistelemista vähän liikaakin yhden ihmisen kestokyvylle. En ole ehtinyt lukea edes Toista Vaihtoehtoa viime aikoina, ja tätäkin kirjoittaessa on numeron 235 kannesta-kanteen –lukeminen vielä pahasti kesken. Mutta tämä pikkuseikkahan ei estä minua puffaamasta näitä lehtiä, varsinkin kun Toisen Vaihtoehdon tukikiertue on parhaillaan käynnissä (ja tämän jutun ulos tullessa on reissu Vastavirralle edessä). Lehdethän saatiin todella tiiviillä aikataululla ulos, sillä numero 235 oli ehtinyt olla pihalla vasta noin kuukauden kun jo numero 236 tuli ulos, joten sen voin kuitata osaselitykseksi siihen, minkä takia en ole viime aikoina juuri Toiseen Vaihtoehtoon syventynyt.

Numero 235 on yleissävyltään raskas. Itse asiassa kyseessä taitaa olla naputteluosionsa puolesta synkimpiä numeroita, mitä Jantsan kuoleman jälkeen on ilmestynyt. Ensinnäkin suurin osa aukeamasta koostuu Näkän ja AH:n hyvinkin henkilökohtaisesta kirjeenvaihdosta. Toisekseen lehdessä on Mikko Kauton muistokirjoitusta Jaani Mantereen, Sami Mahkosen ja oikeallakin nimellä esiintyvän allekirjoittaneen osalta. Keikkaraporteissa on runsaasti turinointia; on sekä AH:n että meikän kirjoitukset Mustasta Pispalasta, AH:n näkemys brittiveteraanien vierailusta ja Puntalasta, sekä omaa juttuani Puntalan aloitusklubilta. Ja eräs Mr. Buttfucks Plays Descendents + Sokea Piste –keikkatarinointi AH:lta. Mukaan vielä kattava 1981 –haastattelu ja Pahaa Verta- ja Ydinperhe –orkestereiden jenkkitouritarina, niin numeron 235 sisältö on kokonaisuudessaan siinä. Kyllähän tässä lukemista riittää, ja en ole tosiaan päässyt vielä tätäkään juttua lukemaan ihan vielä kannesta kanteen. Keikkajuttuja olen kyllä lukenut silloin tällöin, aina yhden jutun kerrallaan. Arvioitahan oli päätoimitsijoiden kesäkiireiden takia tässä numerossa todella paljon.

Jos numerossa 235 oli vain yksi haastattelu, ei numerossa 236 ole sitten sitäkään. Kiertueraportteja onkin sitten senkin edestä, kun Death With a Dagger kävi Italiassa, Diskelmä Espanjassa ja Valse Triste & Ärsyke Venäjällä. Melko eksoottinen numero, varsinkin kun kannetkin ovat värilliset. Jep, mukana on siis taas yksi Diskelmä-rapsa, mutta kun otetaan huomioon, että Diskelmäraportit ovat olleet viime vuosien aikana jo lähes peruskauraa, on juuri tämä numero täysin oikea paikka sellaisen julkaisemiseen. Mukavahan se oli taas lukea. Joistakin Valse Tristen kuvista voi kommentoida sen verran, että haluan tosiaan tietää mitä joissakin kuvissa tapahtuu, vaikka olenkin melko varma etten oikeasti edes halua tietää. Naputtelua on todella paljon, joukossa myös yksi meikäläisen rustaama kolumnintapainen.

Tämmöiset sisällöt näissä lehdissä tällä kertaa. Tilatkaa, ostakaa tukikeikoilta (niiltä kahdelta mitä tämän julkitullessa enää on, eli Tampereelta ja Helsingistä) ja kirjoittakaa! Varmaan puhun hyvin ydinryhmänkin puolesta kun sanon, että uudet (ja mikseivät myös vanhatkin) kirjoittajat ovat yhä tervetulleita!

PS. Nimeni kirjoitettiin Musta Pispala –raporttiin väärin.

Kakka-Hätä 77 – Huoltoasemalle unohdettu mies

Kakka-Hätä 77:sta tuntui olleen innoissaan yhtäkkiä puoli valtakuntaa, kun se julkaisi albuminsa Huoltoasemalle unohdettu mies. Johtuiko sitten pitkästä päivätyöstä 77-henkisen punkin kämäisen räiskimisen parissa vaiko pelkästään isommalle Stupido Records –levymerkille siirtymisestä, mutta varsinkin juuri tämän levyn myötä yhtye tuntui saaneen tuntuvasti lisää uusia ystäviä. Se tietty huvitti jo ties kuinka monen seiskatuumaisen ajan bändiä tuntenutta ja tietyssä mielessä jopa pelotti, kun levystä tuntuivat olevan innoissaan ihan kaikki. Mutta eipä sille sitten mitään voinut, että itsenikin oli pakko kuulostella, millainen tapaus tämä Huoltoasemalle unohdettu mies oikein on miehiään.

Laskenta-tavasta riippuen tämä on Kakka-Hädän ensimmäinen tai toinen pitkäsoitto. Itse pidän Huoltoasemalle unohdettua miestä vasta ensimmäisenä, ja kaksi ensimmäistä seiskatuumaista yhteen niputtanutta Totaalista kakkahätää (2007) vain kokoelmana. Kokoelman piirteitä on kyllä uutukaisessakin, sillä suurin osa biiseistä on tuttuja jo bändin aiemmilta seiskatuumaisilta. Kahden ensimmäisen seiskatuumaisen biisejä joukossa ei ole, mutta erinäisiltä spliteiltä ja Ei tää lama mun päähän käy –seiskalta on tuttuja biisejä. Jo muinaisella Yö Airistolla –Turkupunk-kokoelmalta tuttu Rakkaus On Psykoosi on kelpuutettu osaksi levyä. Mutta vaikka biisit ovatkin vanhoja, ovat äänitykset uusia, tosin silti lo-fi –äänimaailman ja alkuperäisen särmänsä pitäneitä. Paitsi ehkä PKN-splitillä alun perin esiintynyt SIG-laina Vuosisadan Rakkaustarina, heh.

Mukana on toki uutta ja ennen kuulematontakin matskua. Itse asiassa niistä tässä olenkin innostuneempi, sillä muutenhan tämä levy on sitä samaa vanhaa paskaa, uudessa pöntössä vaan. Levyä kuunnellessa en skipannut varsinaisesti yhtäkään kappaletta, mutta erikseen laitoin soimaan vain joitakin uusia biisejä, onhan suurin osa matskusta jo tuttua. Uusista biiseistä kaikkein koukuttavin on Maakuntaradiossakin vaikuttavan Mirko Metsolan tulkitsema Tuttipullonimijä. Mies laulaa eri tavalla kuin Teemu, mutten välttämättä tätä menisi kuitenkaan ihan maakuntaradiomaiseksi veisuksi sanomaan, sillä kappale on laulajaansa lukuun ottamatta niin kakkismaista kuin Kakka-Hätä 77:n nimissä taltioitu kappale vaan voi olla.

Ja nyt Kakka-Hätä 77 on virallisesti loppu. Huoltoasemalle unohdettu mies ei ole lainkaan hassumpi tilinpäätöslevy, vaikkakaan se ei suosikkiäänitteeni tältä bändiltä.* Kakkis on kyllä tasan yhtä hiomaton ja haiseva kuin aiemminkin, mutta kenties juuri vanhojen biisien kierrättäminen tässä hieman häiritsee, vaikka osa niistä on alkuperäisäänityksiä onnistuneempia vetoja. Ne tuli vaan kuunneltua puhki jo aiemmin, mutta en ole yhtään ihmeissäni jos Huoltoasemalle unohdettu mies hurmaa kuulijan kerta toisensa jälkeen. Niin kuin se oikeastaan tekee minunkin tapauksessani. Joistakin uusista biiseistä olisi voinut koostaa tolkuttoman kovan seiskatuumaisen, mutta kyllä tämä tässäkin muodossa kelpaa. Eihän levyllä ole pituuttakaan kuin vain 28 minuuttia, jona aikana ehtii käydä kahdestikin lähikaupassa kaljalavan hakemassa.

Kohokohdat: Tuttipullonimijä, Mä halusin vaan elää, Vuosisadan rakkaustarina, Jumalan nimeen
*WTC Räjähtää
(2007) donkkaa tykimmin!

Marsuli #7

Marsulin seiskanumeron ilmestymistä en noteerannut juuri mitenkään. Satuin vain huomaamaan lehden myytävänä jossakin, mahdollisesti Puntalassa. Marsuli on seiskanumeron perusteella ensisijaisesti punk-zine, mutta sen painoarvo on lähtenyt kallistumaan jonnekin ihan muualle. Lehdessä on punk-lehdeksi epätyypillisen paljon noisea ja sludgea, mutta toisaalta Marsuli ilmoittaakin olevansa nimenomaan “pienlehti marginaalista”.

Niistä lukuisista noise-bändeistä tällä kertaa on haastateltu Sick Seediä, Haarea ja Brandkommandoa. Erityisesti Sick Seed-haastis oli mielestäni hyvä, mutta Brandkommandon haastis jäi vaivaamaan lyhyydellään. Noinhan sähköpostihaastatteluissa usein käykin, että ne mahtuvat lopulta hyvin pieneen tilaan, mutta toisaalta tämäkin haastattelu käsittelee enemmän politiikkaa kuin musiikkia. Artistia tuntemattomana olisin lukenut mieluummin siitä musiikista, mutta onneksi internet on keksitty. Metelibändeistä haastateltuna vielä sludge-lupaus Sunfacea ja freejazz-ihme Paanin Kuoroa. Ainoa punk-bändi on Ydintuho, sekin perin metallinen sellainen.

Haastatteluista pitää sanoa, että niiden kohteista oikeastaan vain Sick Seed oli jotenkin tuttu, sekin vain pintapuolisesti. Muihin bändeihin olen sittemmin pyrkinyt tutustumaan, mutta toistaiseksi vain Sunfacen ja Ydintuhon kohdalla olen onnistunut. Ainakin Haarea ja Paanin Kuoroa pitäisi vielä jostain haalia. Tosin Marsulin paras haastattelu tällä kertaa on Bad Vugum-mies Kari Heikosesta.

Mukana on toki kolumneja, arvioita ja pari matkakertomusta. Toinen on PML-Villen ja tämän kaverin pyöräreissu ympäri Skandinaviaa, mikä oli kyllä hauska mutten välttämättä olisi koskaan lukenut sitä ellei se olisi ollut Marsulissa tai muussa sen kaltaisessa zinessä. Toinen taas on Ersulin oma kuvaus reissusta Kööpenhaminan DIY-festeille.

Taitto on kaksiteräinen miekka. Siihen on selvästi käytetty vaivaa, varsinkin kun se on taiteiltu perinteisesti saksilla ja liimalla. Taustalta oli esimerkiksi aika jäätävää bongata M.A. Numminen, mutta toisaalta mustavalkoisuus on tehnyt sivuista vähän liiankin samankaltaiset. Jos lehden avaa satunnaisesta kohdasta, ei välttämättä heti saa minkäänlaista käsitystä siitä mistä auki oleva juttu kertoo. Ja toisaalta en edes huomannut yhtä kiinnostavaa kolumnia ennen kuin vasta tavatessani lehteä kannesta kanteen. Mutta luin lehden tosiaan kannesta kanteen ja otin tehtäväkseni tutustua pariin siinä käsiteltävään artistiin. Se varmaan kertonee jotain Marsulin seiskanumeron onnistumisesta.