Death With a Dagger – Dark Alleys (Levypicnick III) / Kanerwala

Haastoin Haudanusvan taannoin Levypicnickin merkeissä kuuntelemaan yhden viime vuoden mielenkiintoisimmista punk-levyistä, eli Death With a Daggerin Dark Alleys-debyyttialbumin. Helsinkiläisen Death With a Daggerin metalpunk teki minuun suuren vaikutuksen ja halusinkin nyt nähdä mitä mieltä Haudanusva levystä olisi. Sen hevimetallisen tatsin takia ajattelin, että kaveri pitäisi levystä jonkin verran vaikkei hänen soittolistallaan punk ole vallannut yhtä isoa osaa kuin omassani. Itse kirjoitin aiheesta jo, joten minun panostukseni Levypicnickin kolmatta osaa kohtaan olikin sitten tässä. Levypicnickin kolmatta osaa tosin odotella. Vaikka tässä välissä ehtikin vierähtää tovi, niin ei tätä projektia suinkaan ole kuopattu. Nelososan levyä on kuunneltu, mutta en tietenkään vielä paljasta mikä se on.

Haudanusva on avannut Tuonelan porttien kylkeen uuden päiväkirjasivuston, joka kulkee nimellä Kanerwala. Kanerwala pyrkii nostamaan esille päiväkirjamaisesti kuulijaansa vaikuttaneita yksittäisiä biisejä. Ihan passeli idea, ei ole kovin montaa tuolla periaatteella kulkevia sivuja Suomessa tällä hetkellä.  1000 Sparks menee lähelle, mutta Tampereen ainoa elävä poika pistää tulille aina useamman biisin per postaus ja pojan maku on itselleni turhankin kevyt. Vertailukohta siis on, mutta “suora apinointi”-kortti voidaan jättää iskemättä pöytään. Haudanusvan tosin tuntien sieltä voi tulla melkein mistä tahansa juttua (olenkohan muuten sanonut näin aiemminkin?) joten jäämme odottamaan mitä tuleman pitää. Ainakin siis mitä Haudanusvan soittolistaan tulee, omastani en ota mitään vastuuta.

Sivuston vihreä väriteema sopii ainakin tähän vuodenaikaan hyvin, siitä tulee oikein kesäinen fiilis. Myös sivun ylälaidassa oleva “päivän kappaleet”-teksti tuo kuvaan letkeyttä, tosin samanlaista letkeyttä kuin vaikka Mamban kaltaista iskelmää suosivilla radioasemilla. Haastankin näin epävirallisesti Haudanusvan (jonka käyttäjätunnus ei tosin ole kovin “iskelmällinen”, heh) lisäämään soittolistalleen Burzumia ja kirjoittamaan siitä mahdollisimman nopsaan!

Tuonelan portit:
Death With a Dagger – Dark Alleys

Linkit:
Kanerwala

Aiheeseen liittyvää:
Death With a Dagger – Dark Alleys

Mustan Kuun Lapset – Suruntuoja (Levypicnick II)

Kas tässä Tuonelan portit-sivun yhteistyöprojekti Levypicnickin toinen osa, tällä kertaa Haudanusva haastoi minut kuuntelemaan tämän hollolalaiskvartetin ensialbumin.

Jo toisen black metal-aallon Suomeen iskeytymisen jälkimainingeissa perustettiin monien muiden bändien ohella myös Mustan Kuun Lapset, joka näki päi… kuunvalon vuonna 1993. Uransa ensimmäiset pari vuotta se tosin toimi Häiriö-nimellä, mikä kyllä jo nimenä viittaa johonkin ihan muuhun kuin black metalliin. Turhaa kiirettä tämä hollolaiskvartetti ei pitänyt, ainakin mitä tuli debyyttialbumin julkaisemiseen. Yhtyeellä oli plakkarissa kourallinen pikkujulkaisuja, mukaan lukien splitti hyvinkääläisen Azaghalin kanssa, mutta Suruntuoja-nimeä kantavaa albumia saatiin odottaa lähes kymmenen vuotta. Suruntuoja synnytettiin talvella 2001 idyllisessä maalaismaisemassa Loimaalla, mutta sen synnyttäminen ei ollut täysin kivutonta. Azaghal-splitinkin julkaisseen Nokturnal Musicin piti alunperin julkaista Suruntuoja, mutta koska se poltteli MKL:n jäsenistön näppejä lähes vuoden ajan, niin toisen julkaisijan etsiminen tuli ajankohtaiseksi. Levyn julkaisi sitten alunperin Northern Sound Records.

Levy on nauhoitettu livenä sisään, vain lauluja, synia ja joitakin kitaramelodioita äänitettiin jälkeenpäin uudestaan. Tämän vuoksi levyllä on hyvin orgaaninen soundi, jota ei ole myöskään viilattu studiossa täysin pilalle. Neljästä Mukuloiden täyspitkästä albumista Suruntuoja on kyllä alkukantaisin levytys ja on lähimpänä perinteistä black metallia. Lähes kaikki Mukuloiden musiikissaan käyttämät elementit ovat läsnä; viiltävät kitarariffit, Pete Lehtisen ärinä, Pete Tammisen korina, runolliseen lähestymistapaan luottavat sanoitukset ja syntikkamelodiat. Mukuloiden musiikki etenee kyllä pääasiassa hyvinkin kitaravetoisesti, eikä synia käytetä muuna kuin lisävivahteena, mutta toisaalta myöhemmillä tuotoksilla käytetyt viulut loistavat poissaolollaan. Suruntuojaa kuvaa parhaiten sen oma nimibiisi, missä nämä kaikki elementit ovat täydellisessä balanssissa keskenään.

Mukuloiden sanoituksellinen puoli on runollinen, mutta niinpä on oikeastaan myös musiikillinenkin puoli, onhan ajoittaisesta raakuudestaan huolimatta MKL on ollut aina ennen kaikkea melodinen black metal-bändi. Hämmentävän surullinen Toisten laskettua seppeleet kulkee hautajaistunnelmissa. Kaunista, mutta myös armotonta ja kylmää. Levyn yksinkertaisin, mutta oikeastaan myös iskevin biisi on Sodoman ilmestys. Keikkahitti, joka tunnetaan perinteisimmistä kitarariffeistään ja hieman arveluttavasta, mutta iskevästä “Verta ja paskaa”-kertosäkeestään. Tämä sävellys uhkasi alunperin jäädä varsinaisesta biisilistasta pois, mutta päätettiin lisätä sinne kun levy muuten oli jäämässä alle 40-minuuttiseksi. Hyvä että jäi. Mukuloiden debyytti tosin sisältää joitakin vähemmän erinomaisiakin sävellyksiä, mutta on niistä huolimatta hyvin kasassa pysyvä teos.

Bändin kokoonpano oli sen lopettaessa toimintansa (2007) basistin vakanssia lukuun ottamatta samanlainen kuin Suruntuojankin aikana. Suruntuojalla bassoa paukuttaa Kari Kinnunen, jonka Kai Hanninen korvasi vuonna 2003. Mukuloiden myöhempi levy-yhtiö, Dies Irae Records, julkaisi joulukuussa 2005 Suruntuojan uudestaan kakkoslevy Kauniinhaudan kanssa. Itselläni on juurikin tuo julkaisu, mutta tietenkin omistaisin alkuperäispainokset mieluummin. Tosin tässä uusintaversiossa on tietenkin molemmat levyt ja Lehtisen kirjoittamia turinoita levyjen tekemisestä.

Aiheeseen liittyvää:
Mustan Kuun Lapset / Azaghal-split

Tuonelan portit:
Mustan Kuun Lapset – Suruntuoja

Tarot – Follow Me Into Madness (Levypiknick I)

ivän aiheena olisi siis kuorosotahevi-bändi Tarotin Follow Me Into Madness, mutta arvaanpa “Levypicnick”-otsakkeen aiheuttavan hämmennystä. Kyseessä on (ainakin Piparnakkelille) aivan uudenlainen artikkelisarja, jossa minä ja Tuonelan portit-hemmo Haudanusva kirjoittelevat (Haudanusvan ehdotuksesta) levyistä, mitä toinen osapuoli on haastanut kuuntelemaan. Asetin siis Haudanusvalle haasteen tämän levyn arvioimisesta, mutta diiliin kuuluu myös se että minä kirjoitan levystä. Tämän jälkeen Haudanusva taas heittää minulle haasteen ja taas molemmat kirjoittavat jutut.

Tämän levyn tarkastelu on nyt ajankohtaista sikäli, että Tarot on vastikään julkaissut uuden, Gravity of Light-albumin ja Marco Hietalan kuorosota-tempaus on vielä tuoreessa muistissa. Uutta levyä en ole päässyt vielä kuulemaan, mutta katsotaan millaista tekstiä syntyy bändin kakkoslevystä, Follow Me Into Madnessista. Heti alkuun pitää mainita alkuperäisen vinyylin ja uusintajulkaisun (2006) uskomattoman hykerryttävän hellyttävän kutkuttavan kurnuttavan paska kansi. Onhan sen piirtänyt Juho Juntunen, jonka karkea piirrostyyli ei ehkä ole Tarotille sopivin.

Kuopiolaisen Tarotin ensilevy Spell of Iron, joka oli kaikkea muuta kuin kuorosotaheviä, julkaistiin vuonna 1986. Se sai jatkoa Follow Me Into Madnessin muodossa kahta vuotta myöhemmin. FMIM antoi jo osviittaa siitä, että Tarot halusi uudistua. Tarot olisi voinut tehdä Spell of Ironin suoran kopion, mutta se tekikin parannellun version siitä.  Edeltäjäänsä nähden FMIM on monipuolisempi kokonaisuus, vaikka melko perinteisellä tatsilla Tarot silläkin heavy metallia soittaa. Levyllä on perinteisellä heavy metal-kaavalla eteneviä kappaleita (Rose on the Grave, Lady Deceiver), lähempänä judas priestimäistä speed metallia (Descendants of Power, Breathing Fire) ja sitten muunlaisiakin. Levyn nimibiisi edustaa kasari-Tarotia progressiivisimmillaan ja antaa viitteitä siitä, mihin suuntaan Tarot lähti 90-luvulla metalliaan kehittelemään. Seuraavaksi tuleva Blood Runs Cold on taas spedemetallia, mutta se päättyy kantri-ilotteluun, joka on saanut nimekseen Happy End. I Spit Venom on levyn heikoin biisi, mutta on sentään ainoa “laatuaan”. Minun puolestani se on sitten ainoa biisi, jonka takia levyä ei voisi kuvailla täydelliseksi.

Levy kärsii ontosta äänimaailmasta varsinkin kitaroiden osalta, vaikka soundit ovat muuten kirkkaammat. Marso Hietala on parantanut laulusuorituksiaan sitten ykköslevyn. Spell of Ironillakin hänellä oli vakuuttava ääni, mutta mies oli ilmeisesti treenannut laulamista paljonkin ennen FMIM:n nauhoittamista, koska syvyyttä tuossa äänessä on nyt enemmän. Levy jäi muuten viimeiseksi, jolla soitti Mako H. Herra H lähti Tarotista melkein heti levyn julkaisun jälkeen, mutta I Don’t Care Anymore-biisistä tehtiin video ilmeisesti tämän jälkeen. Makoa ei näy, mutta Janne Tolsa (kiipparisti, joka korvasi Makon ja tämän kitaran) näkyy olevan mukana.

1980-luvulla Suomessa operoi vain muutamia heavy metal-yhtyeitä. Tästä syystä Tarot noteerattiin myös televisiota myöten ja sai siten huomiota osakseen. Mutta Follow Me Into Madness on julkaistu alunperin melko epäedullisena ajankohtana. Vuonna 1988 alkoi myös Suomessa puhaltaa uudet tuulet, Stonen ja Airdashin johdolla alkoi perinteinen heavy metal jäädä orastavan speed/thrash metal-skenen jalkoihin. Vaikka Tarot soittikin hyvinkin pätevää (ja oikeastaan parasta heavy metallia, mitä Suomessa on koskaan tehty) heviä niin moni metallinkuuntelija varmaan koki rässin huomattavasti maanläheisemmäksi, vaikka brutaalimpaa olikin. Myös Tarotin imagoon kuului 80-luvulla meikkaamista, machoilua, hiusten tupeeraamista sekä järjettömän kokoisten vahvistinpinojen kasaamista. Tätä ei yhtäkkiä pidettykään enää kovana juttuna, ja Tarot joutuikin sitten melko pitkälle lomalle.

Tuonelan portit:
Tarot – Follow Me Into Madness