Vuosi 2013

On jokavuotisen listauspostauksen aika. Kuten näkyy, on PPL:n aktiivisuus laskenut sitä mukaa mitä enemmän käytän aikaa Ajatuksen Valoihin ja Abhorrent Visionseihin. Varsinkaan keikoista ei aina jaksa pulista, kun tuntuu siltä että usein on kaikki jo sanottu. Mutta musahommat eivät olet meikäläisen osalta lainkaan vähentyneet, vaikka sekä työssäolo että uusien opiskelujen alkaminen ovat vaatineet meikäläiseltä paljon.

Näiden listojen tekeminen vaati paljon aikaa, mutta olin kuitenkin sen verran laiska että jaottelin levyt vain pitkäsoittoihin ja lyhyempiin levyihin, joita olivat siis kaikki seiskatuumaisista aina 12-tuumaisiin MLP:n asti. Levyt ovat aakkosjärjestyksessä, koska näiden levyjen laittaminen paremmusjärjestykseen on ihan typerää puuhaa. Ja ainahan näiltä listoilta jotain unohtuu.

Pitkät

Beastmilk – Climax
Black Crucifixion – Coronation of King Darkness
Cauchemar – Tenebrario
Darkthrone – The Underground Resistance
One Hidden Frame – The Water Seems Inviting
Remissions – Survivalist
Sammal – S/t
Sokea Piste – Välikäsi
Speedtrap – Powerdose
Throat – Manhole

Lyhyet

Chestburster – Private Parties
Hexvessel – Iron Marsh
Katujen Äänet – Melkein 30
Lebakko – Popkornikauppa
Lord Fist – Wordless Wisdom of Lord Fist
Maailmanloppu – Musta ovi / Enää kiväärit laulaa
Perikato – Kovat ajat
Ranger – Knights of Darkness
Split: The Escapist / Slack Bird
White Tears – Reagan Rises From the Grave

Seuraavassa on yhtyeitä, joiden levyt voisivat vaikuttaa näihin listoihin, mutta jotka eivät ole minulle vielä niin tuttuja että voisin täydestä sydämestäni tuntevani vielä tarpeeksi hyvin. Varsinkin ulkomaanosasto tulee tsekattua pienellä viiveellä. Matka jatkuu seuraavien kanssa: Lantern, Blue Cross, Sur-rur, Pyhä Kuolema, Borrowed Time, Aortaorta, Integrity, Jex Thoth, Bölzer, Iron Curtain, Fleshpress, Riistetyt, Ancient Vvisdom….

Ja sitten ovat vielä nekin, joiden uusia levyjä en ole vielä edes ehtinyt tsekata, esim. Vigilance, Seksihullut, Skeletonwitch, Batillus, Autopsy, Carcass, Russian Circles, Agrimonia, Satan, Oranssi Pazuzu….

Ja sitten voisin mainita nimiä joiden levyt ovat tuttuja, mutta jotka eivät ihan listalle mahtuneet, koska kymmenen levyä on melko pieni määrä: Famine Year, 1981, Purson, Mother Susurrus, Usko, Uncle Acid & The Deadbeats, Kuudes Silmä, Foreseen, Axeslaughter, Tombstoned, Domovoyd, Nails, Hero Dishonest, The Reality Show, Diskelmä, Power Trip, Sudö jne jne!

Toki mainintoja tekee mieli jaella myös sellaisille bändeille, jotka ovat saaneet musiikkiaan julki jo aikaisemmin, mutta joiden musiikkia on viime vuonna julkaistu uudestaan. Mainittakoon tästä osastosta Hexenhaus ja Chestburster, joiden uusintajulkaisut olivat keskenään hyvin erilaisia mutta kuitenkin hyvin tarpeellisia. Sekä tietysti JPAR:n kautta julkaistut äänitteet olisi mukava mainita, mutta siitä pitää meikäläisen itseni jäävätä.

Mitä keikkoihin tulee, niin aika paljon hurjia elämyksiä on todistettu tänä vuonna. Koska olen nähnyt satoja keikkoja tänä vuonna, niin en ala niitä sen kummemmin ruotimaan.

Jatketaan vuonna 2014!

Loser Life – Burning Fields / Hard to Please

Vieläkö pohditte joululahjaostoksia? Pari joulua sitten kämäpukki ei tuonut minulle ensimmäistäkään levypakettia. No, eihän kukaan edes tiedä mitä minulle kannattaisi ostaa, mutta avovaimoni osti minulle Kämästen Levyjen lahjakortin, jota aloin sitten mälläämään heti pyhien jälkeen. Koska sain käytännössä ilmaisia levyjä eikä Jukkelin kioskissa sattunut sillä hetkellä olemaan pakkohankintoja kovinkaan montaa, päätin pistää pakettiin mukaan Loser Lifen singlen kun sen sai vain kahdella eurolla.

Taisin kuunnella singlen oikeasti vasta huhtikuussa ensimmäisen kerran. Se ei lopulta ollutkaan ihan niin kutkutteleva ostos kuin mitä se ostohetkellä oli. Sitten kun lopulta kuuntelin singlen… se olikin kova. Itse asiassa parhaita punkkilevyjä mitä olin ainakin sillä viikolla kuullut. Tutkin netistä tietoja bändistä, haalin lisää kuunneltavaa, kirjoitin artikkelin Ajatuksen Valoon ja pistin silloin jo kuopatulle bändillekin viestiä. Hyvin harva bändi saa minussa saman reaktion aikaan. AV5:ssä olikin bändin haastattelu.

Single Burning Fields / Hard to Please on julkaistu vuonna 2008, ja nyt kun tunnen yhtyeen tuotannon jotakuinkin läpikotaisin, niin sanoisin tämän singlen olevan bändin parhaimpien levyjen joukossa. Apatia ja epätoivo kumpuaa suoraan paskaisen Bakersfieldin kaduilta, jonka Loser Life on kanavoinut melankoliseen punkkiinsa, joka on jossakin hardcoren ja emon välissä. Suomestahan tälle voisi löytyä varhaisesta The Phoenix Foundationista oiva vertailukohde, eli ainakin sen bändin fanien kannattaisi Loser Life tsekata.

Tämä seiska on siis varsin oivallinen, mutta nyt vasta seuraa tämän artikkelin validein pointti: ostakaa rakkaimmillenne levylahjakortteja. Se kannattaa ja on kuin laittaisi rahaa pankkiin!

Kohokohdat: Hard to Please

M.A. Numminen – Perkele

Olemme kulttuurihistoriallisesti tärkeiden tapausten äärellä, eli nyt saa kiroilla. Kyseessähän on soundtrack Jörn Donnerin ohjaamalle elokuvalle Perkele – Kuvia Suomesta, joka sekin tietenkin valmistui vuonna 1971. Vuoden kohutuin elokuva aiheutti laajalti närää ja keskustelua, ja tämä soundtrack tavallaan iskeytyi vielä siihen kylkeen aiheuttamaan porua lisää.

Biisit taas vaihtelevat tangon ja jenkan kautta rokista fokseihin ja beatteihin, eli periaatteessa levyllä on hyvin monenlaisia kappaleita. Albumin sävelsivät ja sanoittivat Numminen ja Jarkko Laino, siinä missä Nummisen vanha kaveri Jani Uhlenius sovitti albumin. Lauluja ovat puolestaan tulkitsemassa Numminen itse, Rauli “Badding” Somerjoki ja Arja Saijonmaa. Eli aika tyypillinen Nummis-kokoonpano.

Sanoituksissa otetaan kantaa ja kommentoidaan ajan ilmiöitä, kuten kiivasta maasta-kaupunkiin –muuttoliikettä, vallanpitäjistä ja suomalaisten asenteista. Tätä kautta Perkele kuulostaa paikoin enemmän ajalle tyypilliseltä työväenlaululevyltä kuin Nummisen omilta venkoiluilta, mutta pitää muistaa että levy on julkaistu Kekkosen itsesensuurin aikoina, jolloin seksuaalinen vallankumous oli tuoreessa muistissa ja kalja vasta saatu kioskeihin. Tästä levystä ja varsinkin Jörkän leffasta saatiin kunnon porua aikaiseksi aikoinaan, mikä voi nykyään olla hieman vaikeaa käsittää. Pääasia, että juntteja ja eduskuntaa harmittaa. Elokuvalla ja levyllä on paikkansa suomalaisessa kulttuurihistoriassa, ja kyllähän Nummisen “Perkele!”-huutojen kuunteleminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Kohokohdat: Perkele!, Laulu suomalaisesta maalaiskunnasta, Laulu Nesteestä, Tehkää jotakin!

Pekka Pohjola – Pihkasilmä kaarnakorva

Suomen kovin basisti on omasta mielestäni Pekka Pohjola. Piste. Tänään miehen kuolemasta tuleekin kuluneeksi viisi vuotta, ja tänä vuonna miehen ensimmäinen soololevy on täyttänyt 41 vuotta. Pihkasilmä kaarnakorva on julkaistu vuonna 1972, ja on Pohjolan ensimmäinen soololevy. Pihkasilmä kaarnakorva on tehty Pohjolan ollessa vielä Wigwamissa, jossa vaikutti vielä albumin julkaisuaikoihin silloinen yhtyetoveri Jukka Gustavson.

Pihkasilmä kaarnakorva kuulostaa jokseenkin samanlaiselta kuin Pohjolan muutkin 70-luvun soololevyt, eli Pohjolalla oli ilmeisen vahva visio musiikistaan jo alusta alkaen. Pihkasilmä kaarnakorvalla on vain neljä biisiä, jotka ovat progressiivisia kuin mitkä, melko pitkiä ja polveilevia. Ja toki lisäksi instrumentaaleja. Kavereitakin oli studiossa mukana, kukin omalta osaltaan soittimensa mestari. Vaikka kyseessä onkin Pohjolan soololevy, niin tässä tulevat Risto Pensolan ja Pekka Pöyryn vaskipuhaltimet ja Gustavsonin koskettimet esille enemmän kuin Pohjolan bassohiplailu. Levy ei onneksi ole minkäänlaista bassopornoa (vaikka Pohjola soittaa sitäkin), mutta Pohjolan rooli korostuukin säveltäjänä, sovittajana ja koko roskan yhteensaattaneena visionäärinä, leikittelevänä sellaisena. Jotain albumin lähtökohdista varmaan kertoo sekin, että albumin kansitaitelija Mats Huldén keksi albumin ja kappaleiden nimetkin, niitä kun ei ilmeisesti oltu nimetty.

Pihkasilmä kaarnakorva ei kuitenkaan ole missään nimessä parasta Pohjolaa ja kyllähän tämän levyille tuli toisaalta svengaavuutta ja rokkaavuutta enemmän, mutta toisaalta Pohjolan sävellyksistä tuli myös kunnianhimoisempia.

Kohokohdat: Armoton idylli

Deathchain – Deadmeat Disciples

Tuntuu vähän oudolta ajatella, että puhumme tässä tietyllä tavalla historiallisesta levystä? Kuopiolaisen death/thrash-jyrä Deathchain ensilevy Deadmeat Disciples (2003) voisi melkein olla sitä kastia, ainakin ikänsä ja vaikutuksensa perusteella, vaikkei se ole mikään oma suosikkilevyni edes tältä bändiltä.

Ei Deathchain ollut luomassa ihan uutta genreään, mutta toisaalta se oli ensimmäisiä järkeviä alansa bändejä Suomessa, ja toisekseen sillä olivat sekä soundit, biisit että henkilöstöasiat (sekä näiden farkkuliivit) kunnossa. Sekä tietysti ja ennen kaikkea riffit. Deathchainin musiikissahan on aina ollut kyse nimenomaan riffeistä, ja niitä Deadmeat Disciplesillä piisasi. Deadmeat Disciples ei ole levynä pituudella pilattu, kovinkaan monipuolinen eikä sillä totta puhuen ole maailman omaperäisintä meininkiäkään. Oli bändillä kyllä sitä omaakin soundia ja bändihän teki ässäriffeistään ässäbiisejä, ja nimenomaan tässä asiassa mentiin monia muita alan bändejä edelle; Deathchainilla oli riffiensä lisäksi myös biisit.

Ainakin Suomessa Deadmeat Disciplesia katsottiin hyvinkin paljon ylöspäin, ja parin seuraavan vuoden aikana death/thrash –bändejä alkoi ilmestyä yli tarpeen, jolloin koko alagenrestä katosi ainakin minun silmissäni se kiinnostavin terä kokonaan. Sen sijaan Deathchain kiristi ruuveja vieläkin tiukemmalle kaksi vuotta jälkeenpäin Deathrash Assault –levyllään, joka olikin sitten se paras Deathchain-plätty, ja viimeinen jota myös pidän suuressa arvossa. Ja kuvitelkaa, tästä on jo kymmenen vuotta, joten kai minulle suoduin valtuuksien myötä (?) Deadmeat Disciplesin julistaminen klassikkolevyksi on ihan perusteltua?

Kohokohdat: Chaos Wartech, Rabid Vultures, Carnal Damage

The Amistad – Kept Under By A Generation of Ghosts

amistad_keptThe Amistad käväisi viime vuoden elokuussa Suomessa muutamalla keikalla. Myönnän tulleeni Vastavirralle katsomaan Cigarette Crossfirea, mutta The Amistad jäi toki myös mieleen. Silloin en tosin saanut bändin keikasta paljoakaan irti ja levykin jäi ostamatta, mutta bändi palasi vuotta myöhemmin kummittelemaan, ja sopivasti kikareitten lähdettyä tourille britteihin The Amistadin kanssa piti laittaa kikari-Ilkalle laittaa kehotus tuomaan meikäläiselle hieman tuliaisia.

Tuliaisina tuli siis The Amistadin debyyttipitkäsoitto vuodelta 2010, “Kept Under By A Generation of Ghosts”. Yhtyeen soundi on kautta linjan melodinen, ja komppinsa yhtye pitää keskitempoisen maltillisina. Jo tästä voisi päätellä, että The Amistad on Leatherfacen perillisiä monella tavalla. Nahkanaaman melodisuus kuuluu hyvinkin vahvasti läpi ja siten The Amistad on Lederille paljon velkaa biisinkirjoituksellisesti, koska Leatherfacekin oli itselleni sellainen bändi joka aukesi kunnolla vasta intensiivisemmän kuuntelun tuloksena. Sama tapahtuu myös The Amistadille, mutta mitä nyt The Amistad on vaikeampi. “Kept Under By A Generation of Ghosts” vaatii useita kieputuskertoja ennen kuin siitä saa paljoakaan irti. Olen kuunnellut levyä jo todella monta kertaa, mutten tiedä vieläkään mitä mieltä siitä tarkalleen olen. Pidän kyllä levystä, mutta rakastanko sitä? Mahdollisesti, mutta ainakin yritän kovasti saada siitä kaikkia mahdollisia nyansseja irti.

Biiseissä olevien koukkujen ohella The Amistadin lyriikkapuolikin vaatii sulattelua. Näkeehän sen jo biisien nimistä, ettei sanoituspuolellakaan ole lähdetty kulkemaan sitä helpointa reittiä. Missään nimessä The Amistad ei lähde kuitenkaan musiikillaan vänkyröimään vaikka näitä kappaleidennimiä aletaan kohta käyttämään rimpuiluskenen bändienkin nimissä. Mutta ainakin “Kept Under By A Generation of Ghosts” antaa todella paljon pureskeltavaa, mitä pitää arvostaa.

Ja niin, tämän bändin haastattelu on Ajatuksen Valon numerossa kahdeksan. Ilmestyy kun ilmestyy.

Kohokohdat: People Who Live in Glasshoughton Shouldn’t Throw Stones, The Youth Aren’t Getting Restless, So This is Where the Fun Times End and the Male Pattern Baldness Sets In, Blemish Free Fruit

Kim Phuc – Copsucker

kim_copKaikkihan tietävät sen valokuvan Vietnamin sodasta, jossa on alaston tyttö juoksemassa kameraa kohti tuli kirjaimellisesti hännän alla, kun tämän kotikylään on viskattu litrakaupalla napalmia? Kuinka moni tietää kyseisen tytön olleen/olevan nimeltään Phan Thị Kim Phúc? Kuinka moni tiesi Yhdysvaltojen Pittsburghissa toimineen bändin Kim Phucin olemassaolosta?

Kim Phuc oli mielestäni järkevä bändi, ainakin mitä tulee sen ainoaksi jääneeseen pitkäsoittoon “Copsucker” (2011) uskominen. Kim Phucin soundi pohjaa noise rockille, mutta taustalla on vähän post-punkimpi pohjavire. Jos mennään verrokkibändeihin, niin ulkomaanelävistä Shellac on lähellä, suomibändeistä taas Sokea Piste menee Kim Phucia lähimmäksi. Kim Phucin soundi oli periaatteessa luotaantyöntävä ja ilkeä, mutta kuitenkin samalla tavalla houkutteleva ja mukaansa tempaava kuin tässä mainituilla referenssibändeillä. Albumin sounditeknisellä puolella hommat toimivat, ja “Copsucker” on samanaikaisesti sekä väkivaltainen että miellyttävältä kuulostava äänite.

Kim Phuc sai “Copsuckerista” hyvinkin innostavan äänitteen, jonka raidoilta kuuluvat erinäiset tukahtuneisuuden ja ahdistuneisuuden tunteet. Albumin biisit toimivat vallan mainiosti yksitellenkin, mutta todelliset kyntensä ne saavat näytettyä vasta osana myrskyävää kokonaisuutta. Jos jotain tästä nyt pitää kritisoida, niin “Copsucker” tuntuu päättyvän turhan nopeasti. A-puolikin pääsee finaaliin juuri kun se vasta alkaa toimiakin täysillä. Tolkuton levy, jossa kuitenkin on joku tolkku.

Tämä bändihän terminoi jo oman olemassaolonsa, joten ei kannata elätellä että pääsisi kuulemaan tätä möykkää esimerkiksi livenä. Harmi. Levyä voi kuitenkin kuulostella täällä.

Kohokohdat: Equinox, Prostitute, Weird Skies, Wormwood Star

Antimelodix – Hellfuck 2012

antimelodixhell2012Petroskoilainen Antimelodix on itselleni tietyllä tavalla käänteentekevä orkesteri. Kesällä 2011 olin jo pari kertaa miettinyt oikean paperizinen teon aloittamista, ja muistan kuinka vastasin yhdellekin siitä kysyneelle kaverille “Ei ole aikaa”. Sitten näin Puntalassa Antimelodixin, ja jostain syystä päätin että tuon bändin haastattelu pitää saada omaan zineen. Eli Antimelodix tavallaan oli se viimeinen niitti. Keikan yhteydessä ostettu “Hellfuck 2011” osoittautui sekin hyväksi äänitteeksi ja pari sen jälkeen nähtyäkin keikkaa ovat jättäneet hyvän mielen. Kun bändi vieraili Suomessa alkuvuodesta, niin mukana oli jo uutta levytystä “Hellfuck 2012”.

“Hellfuck 2012” jatkaa siitä, mihin “Hellfuck 2011” jäi. Antimelodix jatkaa synkän maailmanlopun neocrustinsa veistelyä. Jotain on kyllä tapahtunutkin, kun yhtye soittaa crustinsa eri otteella kuin aiemmin, joten yhtye on ainakin välttänyt sen sudenkuopan että olisi tehnyt saman levyn useampaan kertaan. “Hellfuck 2012” viestittelee jo hieman paluusta bändin debyyttialbumi “Hellfuck 2009:n” rujoimpiin ja väkivaltaisempiin maisemiin, muttei missään nimessä ole unohtanut minne viimeksi jäi. Yhtye ei kaihda flirttailuja grindinkään kanssa, mutta samalla Antimelodix on ottanut vähän eeppisempää linjausta, kun neljän biisin lisäksi kiekolla on jopa intro. Muutenkin Antimelodixin olemus on mennyt tarkempaan ja jylhempään suuntaan, ja onhan bändi myös päässyt parempaan studioon, kun edellistä levytystä vaivannut tukkoisuus on tiessään.

Biisiensä osalta “Hellfuck 2012” ei iske läheskään yhtä kovaa kuin edeltäjänsä, vaan plätty tuntuu alkuun jopa lievältä pettymykseltä. Tosin on tälläkin levyllä huippunsa, ja yksi biiseistä on uusi versio edellisen seiskan “hittibiisi” Citystä. Tai paremminkin tämä on jatkoa sille kuin ihan uusi versio. En nyt pidä tätä läheskään yhtä tarpeellisena vetona kuin alkuperäistä Cityä, mutta on se kuitenkin yksi “Hellfuck 2012:n” mieleenpainuvimmista biiseistä.

Kohokohdat: No Eternity, State Machinery, City II

Viimeinen Kolonna – Totuuden kitkerä siemen

vk_totuudenViimeinen Kolonna julkaisi myös viime vuoden loppupuolella uuden levytyksen. Helsinkiläinen nelimiehinen, perinteiseen hardcoreen nojaava bändi ei ole tälläkään kertaa lähtenyt muuttamaan soundiaan, vaan jatkaa hyvin pitkälti niillä samoilla linjoilla kuin parin vuoden takaisella “Luonnottomalla poistumalla”.

Viimeinen Kolonna marssii yhä ja määrätietoisesti perinnetietoisen suomihardcoren puolesta. Bändin olemusta ja soundia kuvaavat lauseet voisin suoraan kopioida “Luonnottoman poistuman” tekstistäni, ja hyvin pitkälti levyä voisi kuvaillakin samoilla sanoilla. Melkein arvion voisi suoraan kopioidakin tähän. “Totuuden kitkerää siementä” kuuntelee kuitenkin yhtä mielellään kuin bändin edellisiäkin tuotoksia, mutta mikään omaperäisyyden perikuva tämä bändi ei varsinaisesti ole. Ei se mitään, sillä tämä ei ole valitusta. Viimeinen Kolonna kuulostaa Viimeiseltä Kolonnalta ja hyvä niin, mutta ehkä yhtyeen olemus tuntuu miellyttävän korvaa enemmän kuin edellisellä kerralla. Tässäkin olisi lisäksi kahdeksan aika hyvää biisiä. Keikallakin näkisin nämä hessut mielelläni nykyistä useammin.

Kohokohdat: Etsi ja tuhoa, Rajanvetäjä, Ei kukaan, Totuuden kitkerä siemen

Antichrist – Forbidden World

SONY DSCSehän on vanha viidakon sananlasku, että jokaisella itseään kunnioittavalla thrash metal-bändillä on repertuaarissan biisit nimeltään Tormentor ja Antichrist. Ruotsalainen, vuonna 2005 perustettu porukka meni niin pitkälle että nimesi thrash metal-bändinsä Antichristiksi, julkaisi pari kasettidemoa ja sai High Roller Recordsin kautta ensimmäisen pitkäsoittonsa pihalle vuonna 2011. Sössötin Antichristista Ajatuksen Valon numerossa 2 ja olin siitä ihan tohkeissanu. Tämä tapahtui siis keväältä 2012, jolloin “Forbidden World” oli ollut jo tovin pihalla ja Antichrist oli tulossa Suomeen. Noille keikoille en kyllä päässyt, mikä harmittaa vieläkin, varsinkin kun vasta sen jälkeen sain “Forbidden Worldin” hyllyyni.

En ehkä jaksa seurata thrash metal-skeneä niin paljoa että tuntisin sen läpikotaisesti, mutta minulle ei tule yhtäkään bändiä mieleen joilla olisi samanlainen soundi kuin Antichristilla. Yhtyeen soundi on nimittäin raaka ja rujo, mutta siinä ei ole mitään modernia. Antichrist ei edusta sitä porukkaa joka olisi “päivittänyt” soundinsa 2010-luvulle, vaan on pitänyt sen 80-luvulla. Käsittääkseni tämän levyn äänittämiseen ei ole liikaa nykytekniikkaa käytetty. Pelkät soundithan eivät kesää tee, vaan soitannollisellakin puolella ollaan onnistuttu. Antichristin raastelu perustuu kitaristikaksikon Gabbe Forslund/Filip Runesson tarkkaan työskentelyyn ja veitsenterävään riffittelyyn, samalla kun vokalisti Anton Sunessonin vesikauhuinen rähinä mikrofonin ääressä tuo mieleen sekä Schmierin että Paul Baloffin. Ja biisit… niissä on aika tolkuttomia riffejä!

Eli tässä on periaatteessa kaikki tarvittava, mutta “Forbidden Worldissa” ei ole mitään tarkoitushakuista ja retroa. Eihän Antichrist ole piirtämässä pentagrammia uudestaankaan, mutta yhteen innostuneella ja reippaalla meiningillä on kuitenkin sen verran kova vaikutus ettei tätä osaa millään minään rivilevynä pitää.

Kohokohdat: Dark Sorcery, Torment in Hell, Death Rays, Sign of the Beast