Nuoret Sankarit – Oma etu mielessä

nuoret_omaNuoria Sankareita olen pitänyt jo vuosikausia yhtenä järkevimmistä oman tyylilajinsa taitajista, tosin en olisi siitä lainkaan pahoillani jos bändin näkisi keikoilla vähän useammin. No, tänään sekin onnistuu, kun viime kerrasta onkin jo liki puolitoista vuotta aikaa. Tuossa välissä ilmestyi uusi seiskatuumainenkin, joka on jo toinen laatuaan.

Nuoret Sankarit soittavat yhä rehtiä ja reipasta punk rockia, ja The Wretched Onesia pidetään yhtyeen suurimpana innoittajana. Mitään järin suuria muutoksia yhtye ei ole soundiinsa tehnyt, vaan yhtyeen musiikki kulkee vieläkin kitaroiden johdattelemana ja Tuomaksen huudon sävyttämänä. En tosin osaa sanoa olivatko nämä biisit aluksi sellaisia jotka jäisivät kerrasta päähän jauhamaan toisin kuin jotkin yhtyeen aiemmat teokset, mutta kyllä ne loppupeleissä palkitsevat aivan yhtä paljon.

Hyvin rullaavan musiikin lisäksi huomio kiinnittyy jälleen kerran sanoituksiin, joihin on vuodatettu ajatusta. Nuoret Sankarit käsittelee varsinkin tällä levyllä paljon työntekoa. Levyn viidestä biisistä nimittäin kolme käsittelee työntekoa tai paremminkin siihen liittyviä lieveilmiöitä. Yksi kappale käsittelee lakkoja ja rikkureita, yksi liittojen 500 päivän työttömyyskorvausta  ja kolmas taas perinteistä kahdeksan tunnin sirkusta. Näillä näppylöillä voisin julistaa Nuoret Sankarit suomalaisen ay-punkin pääagitaattoreiksi, tosin Lakkovahdissa-biisin sanoitukset ovat Omaisuusvahinko/Maailmanloppu/Pahaa Verta-Jassen aikaansaannosta. Biisi neljä taas menee jo toiseen aiheeseen eli Arndt Pekuriseen (Suomen toistaiseksi kuuluisin aseistakieltäytyjä, joka teloitettiin jatkosodan aikana) ja viides taas ihmisten pakonomaista tarvetta päästä julkkikseksi.

Jos kitaravetoinen ja suora punk rock on sinun juttusi, niin Nuoret Sankarit on myös… mutta senhän sinä jo tiesitkin?

Kohokohdat: Lakkovahdissa, 500 päivää, Sodankieltäjä

Warsong – The Caravan

warsong_caravanSabotage Records – joka on milteinpä erikoistunut tämäntyyliseen kamaan – on tämänkin julkaisun takana. Hyvin tämän espanjalaisen Warsongin toinen virallinen julkaisu, eli viiden biisin “The Caravan”-MLP istuukin yhtiön linjaan, vaikka toki kuulostaa omanlaiseltaan eikä ole siten minkään Sabotagelle jo levyttäneen bändin kopio. Siltikin ollaan taas velkaa makselemassa Wipersille, ja tällä levyllä itse asiassa jopa coveroidaan Wipersia (Window Shop for Love).

Warsongin alaa on siis melodinen punk rock, samaan malliin toteutettuna kuin Red Donsilla, The Estrangedilla ja muilla. Jos nuo bändit uppoavat, niin eiköhän Warsongkin siinä samalla uppoa, vaikka on bändillä toki erottavatkin kikkansa. Näkyvin niistä on vokalisti Carlos Samper. Samperilla (!) on samanlainen ääni kuin eräällä Cliff Hangerilla, mutta muutenhan Warsong ei The Freezeltä kuulosta. Warsongille hyvin olennaisena elementtinä on myös melankolisuuden upottaminen osaksi yhtyeen ilmaisua, sekä tietysti joidenkin post-punkimpien temppujen käyttäminen. Bassohan tällä levyllä muuten määrää.

Tämä on sellainen levy, jonka kesto on kyllä harmittavan lyhyt, mutta jota tulee osittain juuri sen takia kuunneltua niin runsaasti. Tätä kirjoittaessa olen taas kuunnellut levyn jo kolme kertaa läpi, joten ehkä se kertoo jotain siitä miten hyvin tämä ainakin meikäläiseen upposi? Varsinkin levyn nimikkokappale on tolkuttoman hyvä!

Kohokohdat: Winter Sun, The Caravan

Children of Technology – It’s Time to Face the Doomsday

cot_timeChildren of Technology Italiasta on kyllä järkevimpiä speed metal-bändejä koko pallolla. Piakkoin toisen albuminsa julkaiseva nelikko on ollut toiminnassa jo vuodesta 2007 asti, julkaissut tukun pienlevyjä ja kokoenut kokoonpanovaihdoksia useampaan otteeseen.

Yhtyeen debyyttialbumi “It’s Time to Face the Doomsday” on vuodelta 2010. Kahdeksan biisiä, noin 24 minuuttia. Ei ole turhalla joutokäynnillä tätä levyä kyllä kirottu, se pitää mainita heti alkuun. Bändi itse kuvailee musiikkian “Motörcharged speed crustiksi”. No, pitäisikö tuohon sitten enää sanoa mitään, kun se kuvaa levyä aika hyvin. Likaista metalpunkkia on tehty maailmansivu, mutta Children of Technologyllä on kuitenkin aina ollut taskussaan helkutin hyviä biisejä, joita on tälläkin levyllä kiitettäviä määriä. Riffit repivät lihaa ja rumpupatteriston takaa voisi kuvitella laukaistavan ydinohjuksia. En tosin ole vieläkään täysin varma mitä mieltä olen DeathLörd Astwülfin laulumaneereista. Tavallaan ne ovat törkeän siistit (=”cool”) ja likaiset, mutta välillä ne tuntuvat vetelevän ihan eri laduilla kuin muu soitanta. Eipä sillä että tässä oltaisiin tarkkoja melkeinpä minkään suhteen. Soitto on kuitenkin tarkoituksenmukaisen sujuvaa, eikä Children of Technology jää bugittamaan ainakaan teknisistä seikoista. Eikä “It’s Time to Face the Doomsday” jää kyllä jumittamaan mistään muustakaan, varsinkin kun biiseissäkin on vaihtelua sopivassa suhteessa. Mainio levy!

Kohokohdat: No Man’s Land, Racing Throught the Valley of Death, Nuclear Armed Dogs, Screams From the Earth

Metal Church – The Dark

metal_darkSeattlelainen Metal Church ei koskaan kasvanut niin merkittäväksi yhtyeeksi, että se olisi päässyt kirjoittamaan metallimusiikin raamattua muuten kuin julkaisemalla kaksi nykyään klassikoksi luettavaa albumia. Metal Church ilmestyi vuonna 1985, ja sen seuraaja The Dark vuotta myöhemmin. The Darkia pidetään alansa piireissä pienenä klassikkona, mutta kuitenkin pienenä laadullisena notkahduksena debyyttialbumista

Metal Churchin soittama heavy metal on liian thrashia ollakseen tyylipuhdasta heavy metallia, mutta toisaalta huomattavasti melodisempaa kuin mitä thrash metal-bändeillä oli tuohon aikaan esittää. Moni mieltääkin The Darkin aikaisen Metal Churchin enemmänkin jenkkipoweriksi. David Waynen (RIP) korkeat mutta rosoiset vokaalit ovat omanlaisensa ja tuovat hyvän lisän Metal Churchin melko synkkään musiikkiin. Mutta aloitusbiisi ainakin jyrää kuin tonni tiiliä, onhan biisin nimikin jo Ton of Bricks, heh. Tummasävyinen aloitus kuvastaa hyvin jo koko albumin menoa, vaikka edustaakin albumin thrashimpaa laitaa. Kakkosbiisi Start the Fire on ehkä turhakin paljon “ihan ok perusbiisi”-osastoa, mutta Method to Your Madness maalailee jo melodisemmin ja omasta mielestäni paremmin.

Albumi pitää sisällään Metal Churchin tunnetuimman biisin. Watch the Children Pray menee pahaenteisyydessään jo voimaballadin puolelle ja oli myös bändin ensimmäinen videobiisi. Biisiä on moneen otteeseen sanottu koko levyn että bändin parhaimmaksi biisiksi, mutta minun korvissani se on kärsinyt inflaatiosta. Watch the Children Pray on albumin neljäs biisi, jonka jälkeen se kuuluisa notkahdus tulee. Albumin toinen puolisko ei onnistu säväyttämään yhtä hyvin, vaikka sielläkin on hetkensä. Itse lämpenen viimeisistä biiseistä eniten Line of Deathille, vaikka perinteistä thrashia edustaakin.

The Dark kasvatti Metal Churchin suosiota niinkin paljon, että se kierteli keikoilla Metallican kanssa. Suosiosta huolimatta tilanne bändin sisällä alkoi eskaloitua, jonka seurauksena The Dark jäi perustajakitaristi Kurdt Vanderhoofin ja vokalisti Dave Waynen viimeiseksi albumiksi bändin riveissä bändin uudelleenkasaamiseen asti vuonna 1998. The Dark tosin tuntuu olevan melko unohdettu tapaus tällä puolen Atlanttia. Asiaan saattaa vaikuttaa sekin, ettei Elektra ole julkaissut sitä virallisesti uudestaan missään vaiheessa, vaikka kovin harvinaiseksi levy ei ole missään vaiheessa jämähtänyt. The Darkia seuranneista levyistä minulla ei ole mitään käryä. Mitä nyt Watch the Children Pray on muodostunut Metal Churchin omaksi Paranoidiksi, jota soiteltiin keikoilla ja josta tehtiin jopa uusintanauhoitus A Light in the Dark –albumille (2006). Siinä versiossa ei ole kyse rahastuksesta tai vanhalla maineella ratsastamisesta, vaan edellisenä vuotena kuolleen David Waynen kunnioittamisesta.

Kohokohdat: Ton of Bricks, Watch the Children Pray, Line of Death

Inepsy – Rock n´ Roll Babylon

inepsy_rockInepsy on ollut itselleni siitä erikoinen bändi, että olen kuunnellut bändiltä aiemmin enimmäkseen satunnaisia irtobiisejä netistä. Vasta taannoin levyhyllyyni ilmestyi bändin debyyttipitkäsoitto “Rock n’ Roll Babylon”, Toxic Holocaust-splitin kaveriksi. Vuodelta 2003 on siis tämä levy.

Inepsy on ainakin omaan kaaliini uppoutunut hyvin olemassa suurin piirtein paras metalpunk-bändi viime vuosikymmenellä. Nyt jo toimintansa lopettaneen bändin ura lähti mallikkaasti käyntiin pienjulkaisujen myötä, mutta “Rock n’ Roll Babylon” oli jo reilusti kunnianhimoisempi tekele, tosin lähinnä pituutensa takia. Inepsy soitteli suoraviivaista ja rehellistä musiikkia, joka lainaili yhtä paljon punkista kuin vanhasta hevistäkin. Inepsyn soundissa kuuluikin paljon Motörheadia, mutta alkuaikoina erityisen paljon myös Dischargea ja Broken Bonesia. “Rock n’ Roll Babylon” onkin sellainen levy, jossa nuo bändit paiskovat luurankokäsillään high fiveja sienipilven väijyessä taustalla. Lienee sanomattakin selvää, että kyllähän tuollainen yhdistely toimii, varsinkin kun “Rock n’ Roll Babylonista” kuulee inepsyläisen luukuttaneen erityisesti Dischargea levyn tekovaiheessa. Tästä syystä levyllä onkin hämmentävän kovia biisejä, kuten vauhdikas aloitusbiisi Who’s Next?

“Rock n’ Roll Babylonia” on sanottu bändin parhaaksi teokseksi. En ota kantaa, mutta pidän sitä mahdollisena, onhan levy tolkuttoman kova. Tässä ovat kaikki palat kohdallaan; Inepsyn vaikutteet ja bändin yleisolemus, levyn soundit ja varsinkin biisit. Ok, eiväthän nämä biisit välttämättä ihan täysin uusia ulottuvuuksia tuo juuri mihinkään ja Inepsylläkin oli taipumusta toistamaan itseään, mutta mitä sitten? See you in hell!

Kohokohdat: Who’s Next?, Conspiracy WWIII, See You In Hell!

Circle – Arkades

circle_arkadesTämmöistä jälkeä syntyy, kun Suomen villin lännen eli Porin desperadot päästetään ensin lentokoneeseen ja sitten vielä levyttämään. Arkades on tulosta siitä, kun Circle kävi tieskuinkamonennenkerran rapakon toisella puolella ja tieskuinkamonettakertaa vielä levyttikin reissuillaan. Alkuperäinen Arkades on vuonna 2006 julkaistu yhden vinyylin levy, siinä missä sen seuraavana vuonna julkaistu CD-versio on jaettu kahdelle levylle. Tämä teksti on tehty nimenomaan vinyylilevyn pohjalta, joka on jaettu kahdelle puolelle: Rebel Sidelle ja Bullet Sidelle. Kummallakin puolella on vain yksi biisi, eli Rebelillä on The Greatest Kingdom ja Bulletilla taas The Ghost of the Highway.

Tavanomaista Circle-levyä shamanistisempi Arkades  on itse asiassa äänitetty livenä ja vieläpä yhtyeen yhdellä jenkkitourilla vuonna 2005. Arkadesin olomuoto on tosin lähempänä 1970-luvun Länsi-Saksaa kuin 1870-luvun Teksasia. Juuri tämänkaltaisilla levytyksillä Circle oli lähellä psykedeelistä krautrockia ja sen ydintä. Efekteillä ja pimputuksilla on suurempi painoarvo kuin kitaroilla, ja tällä tunnelmalla tosiaan revitään kuulija pois tästä maailmasta ja lähdetään vähän katselemaan tähtiä. The Greatest Kingdom kolahtaa itselleni enemmän, mutta A-puo… tarkoitan Rebel-puoli jää toista puolta seesteisemmäksi. Meno on sitten aikalailla villimpää ja sadistisempaa toisella puolella The Ghost of the Highwaylla. Rättö kiljuu ja Lehtisalo rähisee päälle, vaikka kappaleen loppupuoli meneekin rauhallisempiin tunnelmiin. Jännittävä draamankaari säilyy kiinnostavana koko levytyksen keston ajan.

Huomioitavaa Arkadesissa on sekin, että molemmilla puolilla pimputellaan melko samanlaisissa tunnelmissa, mutta kumpikin puolisko erottuu toisistaan ja ovat keskenään erilaiset. Näin sen pitäisi ollakin. Lasken itse kyllä Arkadesin Circlen parhaimpien liveäänitteiden joukkoon.

Kohokohdat: The Greatest Kingdom

Kate Bush – Never For Ever

bush_neverKun Kate Bushin äänilevytuotantoon pääsin sisälle, niin hankinkin sitten samantien tältä neljä studioplättyä lyhyen ajan sisällä. Niiden joukossa oli Bushin kolmas studioplätty “Never For Ever” vuodelta 1980, jolla Bush avasi komeasti 80-luvun.

Omalaatuista taidepoppiaan esittävä Bush on tunnettu perfektionismistaan, ja “Never For Ever” onkin yleisesti ottaen hyvin pitkälle tuotettu ja kiillotettu levytys, vaikka ei ole Bushin perfektionistisinkaan teos. Tosin Bushin rima nousi studiosessioiden määrän noustessa ja tämän levyjen muuttuessa monumentaalisimmiksi. “Never For Ever” olikin käytännössä Bushin uran siihen astisista levyistä se monimuotoisin

ja toisaalta myös mahtipontisin, vaikka Bush ei edes käyttänyt levyllä suuria sinfoniaorkestereita. Itse asiassa flirttailut klassisen musiikin kanssa ovat melko vähäiset, ja “Never For Ever” onkin vielä aika lähellä progea, tosin Bush alkoi vuosikymmenen edetessä kokeilla enemmän elektronisten elementtien kanssa. Itse asiassa “Never For Everillä” nähtiin jo aiempaa enemmän syntetisaattorin käyttöä, joka onkin olennaisena osana useampaakin albumin kappaleista.

Mutta mitäpä sanoisin “Never For Everin” biiseistä? Niissä käydään monia erilaisia tunnelmia läpi ja ne ovat keskenään hyvin erilaisia, joten jos koko albumista pitäisi sanoa jotakin sen singlelohkaisujen (Babooshka, Army Dreamers, Breathing) perusteella, niin eipä sanoja voisi sanoa koko levystä itse asiassa yhtään mitään. Levyn parhaat biisit ovat jotakuinkin Bushin parhaimpia ja levyn huonoimmatkin biisit ovat aivan helvetin hyviä. Heittämällä paras tähän asti kuulemani Bush-äänite.

Kohokohdat: Babooshka, Egypt, The Infant Kiss, Army Dreamers

Blood for Blood – Spit My Last Breath

bloodblod_splitBlood for Bloodin debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1997 – tai näin oletan, sillä levyn ilmestymisvuodesta on netissä lähinnä ristiriitaista tietoa. No, ilmestyipä koska ilmestyi, se oli kuitenkin Blood for Bloodin ensimmäinen pitkäsoitto, ja yleisilmeeltään se on perin vihainen levy. Miesten sydämellä nyt oli jotain, eikä sen purkamisen lääkkeeksi taida olla muita parannuskeinoja kuin hurjat elintavat. Itsesäälissä ryvetään ja samalla ruoskitaan sekä itseä että kaikkea muutakin, metallisen hardcoren keinoin.

“Spit My Last Breath” tuntuisi olevan kokonaisvaltaisesti massiivisempi levy, sekä riffeiltään että Buddhan laulujen myötä. Niin, ja tuotannoltaan. Mitä kitarointiin tulee, niin en tiedä tarjotaanko levyllä mitään erityisen ilmiömäistä, mutta ainakin Rob Lindin työskentely kuusikielisen varressa tuotti tarkoituksenomaisia lopputuloksia, ja näitä biisejä on ilo kuunnella. Vaikka “Spit My Last Breathilta” puuttuukin se tärkein Blood for Blood-“hitti” (Wasted Youth Crew), niin “Spit My Last Breath” tuntuu muuten olevan seuraajaansa kovatasoisempi levy. Ehkä siitä kuitenkin heijastuu pienoinen hakeminenkin, kun tietyiltä alleviivauksiltaan “Spit My Last Breath” tuntuu lähinnä hardcore-levyltä muiden joukossa vaikka Blood for Bloodilla olikin enemmän rokkaavuutta ja groovea soundissaan keskivertoa enemmän – mutta ehkäpä ne bändin suurimmat oivallukset olivat siellä sanoituspuolella? Blood for Bloodin alkoholinkäryinen raivo nimittäin oli melkoinen vastaveto 90-luvulla vallalla olleelle sxe/vegaani-painotteisuudelle hardcoressa. Vaikka brenkku maistui, niin se ei siltikään tehnyt Blood for Bloodista välinpitämätöntä bändiä… eikä taatusti vähäpätöistä.

Kohokohdat: Maldito, Fade, Spit My Last Breath, Redemption Denied

Candlemass – Ancient Dreams

CANDLEMASS_ANCIENTEeppisestä doomista puhuttaessa tuskin voidaan Candlemassia täysin sivuuttaa, jonka klassisimmat studiolevyt osuivat 80-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Bändin tuotannosta oma suosikkini on aina ollut (ja epäilyttävästi aina tulee myös olemaan) Johan Langqvistin kanssa taltioitu “Epicus Doomicus Metallicus” (1986), mutta yleensä ihmiset tuntuvat nostavan aina vasta Messiah Marcolinin kanssa tehdyn “Nightfall” (1987) / “Ancient Dreams” (1988) / “Tales of Creation” (1989) –kolmikon kärkeen. Näistä kolmesta levystä omalla kohdallani on “Ancient Dreams” jäänyt vähimmälle kuuntelulle.

“Ancient Dreamsin” tekemisen ollessa ajankohtainen Candlemass oli vakuuttanut metalliyleisön hyvällä “Nightfallilla”, jolla Marcolin revitteli ensi kertaa. “Ancient Dreamsiin” mennessä bändin kuherruskuukausi iso-M:n kanssa oli kuitenkin ohi, ja uusi levykin piti tehdä. Jotain uuttakin olisi kai pitänyt tehdä? No, ei Candlemassa tehnytkään oikeastaan mitään, vaan jatkoi samalla linjalla kuin “Nightfallilla”. Eikä siinä ollut mitään väärää kun linja oli sekä bändin itsensä että yleisön hyväksi havaitsema. “Ancient Dreamsia” hallitsevat Black Sabbathille kumartelevat riffit, Marcolinin teatraaliset laulut ja kappaleiden yleinen, menneisiin aikoihin nojautuva tunnelma. Suurin osa Candlemassin tuotannosta on mennytkin tuolla samalla kaavalla, mutta “Ancient Dreamsilla” tuo kaava oli vielä melko tuore ja bändi saikin melko hyvää materiaalia aikaiseksi. Silti itselleni “Ancient Dreams” jää silti väliinputoajaksi, johtuen ehkä enempi levyistä joiden välissä “Ancient Dreams” julkaistiin kuin “Ancient Dreamsista” itsestään. Ehkäpä bändillä ei ollut tarpeeksi aikaa tehdä tarpeeksi jyräyttäviä biisejä tai Messiahilla oli huono päivä. Huonoa levyähän “Ancient Dreamsista” ei siltikään saa tekemälläkään, mutta kyllä Candlemass parempaankin pystyi.

Kohokohdat: Mirror Mirror, Darkness in Paradise, Ancient Dreams

Bolt – True Colors

bolt_trueBolt. Bändi, joka on hiljaksiin noussut yhdeksi maan arvostetuimmista metallista hardcorea soittavista bändeistä. Yhtye ei ole pitkän uransa aikana ehkä kovinkaan montaa levyä julkaissut, mutta niillä on laatu tosin pysynyt korkeana. Nyt tuli “True Colors”, kun “Behind the Obstacles Lies the Truthista” oli kulunut jo useita vuosia.

Millekään uusille urille “True Colors” ei tunnu Boltia vievän, mutta yhtye tuntuu tekevän juuri sitä mitä osaa parhaiten ja lopputulos kuulostaa ihan Boltilta. Ehkä Bolt toistaa itseään jossain määrin, mutta on Bolt saanut levystään kuitenkin sellaisen ettei se kuulosta edellisten hiilipaperikopioltakaan, kun biisejä ei ole kaikkia taottu samasta muotista. En tiedä onko levy sitten aiempia jotenkin vapautuneempi yleisfiilikseltään, mutta ainakin meikäläisestä tuntuu siltä, että Bolt uskaltaa nyt tulla päälle täydellä voimalla. Siinä missä “Behind the Obstacles Lies the Truthilla” vyörytys tuntui olevan hillitympää. Toisaalta toisessa ääripäässä melodisuuskin on nostanut taas päätään vähän korkeammalle, vaikka enimmäkseen Bolt heittelee päälle perinteistä riffimyllyä ja breakdown-myllyä.

Onhan Bolt nyt metallisen hardcoren kärkibändejä Suomessa, ja “True Colors” saattaa hyvinkin olla genrensä parhaimpia levyjä tänä vuonna. Kun huomioidaan vielä Chad Keithin tekemät komeat kannet, on “True Colors” kaikkinensa hyvin vakuuttava ilmestys. Bändin parhaaksi en sitä uskalla sanoa – onhan “True Colors” nyt kuitenkin hämmentävän kovassa seurassa – mutta mihin kohtaa “True Colors” Boltin diskografiaa sijoittuu jää nähtäväksi. Silti se edustaa hyvin Boltia vuonna 2013.

Kohokohdat: In the Name of Progress, Dying Season, True Colors, Heart of Darkness