Borgtron # 13

Uusin luku Jyrki Nissisen Borgtroniin tuli hieman yllättäen. Vierailen nimittäin Combat Rock Shopissa suurin piirtein kerran vuodessa, ja juuri siellä huomasin uuden Borgtronin ilmestyneen. Ilmeisesti se ei ollut ehtinyt kaupan hyllyllä pitkään pölyttykään. No, joka tapauksessa lehti lähti tietysti mukaan.

Kolmastoista kerta toden sanoo. Borgtron tavallaan palaa numeron kahdeksan maisemiin, jossa Borgtron perusti viihdekeskuksen keskelle metsää paskaisine ja mykkine papukaijoineen ja erotiikkapeli Sexuksineen. Ja Marjatta tietty pilasi kaiken. Tällä kertaa Borgtron on pykännyt itselleen oman planeetan keskelle metsää ja Marjatta on taas keksinyt Borgtronin kiusaksi oman Onnenpotti-pelinsä. Asetelmiltaan Borgtron alkaa siis ehkä toistamaan itseään, mutta tarinan sivujuonteet ja lopputulema viestivät jostain ihan muusta kuin leipääntymisestä.

Borgtronia on ehtinyt tulla jo sen verta monta numeroa, että lehdiltä odottaakin jo jotain. “Vesi tulee hanasta…” –kohta aiheutti hysteeristä huutonaurua, mutta toki vulgaaria pervoiluakin odotin. Odotin sitä jopa ehkä enemmän kuin mitä Borgtroneissa on edes ollut. Parahdin jo ihan ääneen “No hyi saatana” kun vilkaisin yhtä lehden ruutua (sitä, missä Borgtron kastaa pyydystämänsä sorsan CD-Pula-Aroksi) kuvitellen ties mitä, mutta havaitsin oikealla lukemiskerralla että olinkin kuvitellut jo turhan härskejä… vaikka onhan tässäkin lehdessä sellaisia juttuja kuten esimerkiksi Maantiellä naimisen SM-kisat ja Nussikivi.

Borgtronissa on taas lisäsisältöä. Jo heti toisella aukeamalla on Vieremän “ykkösbaari” Hullulle Myllylle omistettu osuus, jonka piirroksista ei vastaa edes Nissinen itse. Itse päätarinan lisäksi on jokseenkin huolettomammin piirretty Kaukonäkölasit-Borggis. Mukana tuli vielä bonuksena Video Fuckers-lisäzine, mutten saanut siitä kyllä paljoakaan irti. Ja kuten totuttua, tämänkin lehden luki hyvin nopeasti läpi. Uusia seikkailuja odotellessa.

Hannele Richert – Enimmäkseen hyvä näkyvyys

Nyt pitää tunnustaa, että sarjakuvien lueskelu on jäänyt viime aikoina minulta vähemmälle. Voin vedota aina niihin argumentteihin “ei ole aikaa” tai “ensimmäinen demo oli paras” –väliltä, mutta enpä tosiaan ole kovinkaan montaa sarjakuvateosta viimeisen puolen vuoden aikana lukenut. Paitsi ehkä Enimmäkseen hyvän näkyvyyden, ja sekin ehti lojua pöydällä melko pitkään, ennen kuin sain aikaiseksi kirjoittaa jotain siitä vaikka albumi tulikin plärättyä kannesta kanteen jo sinä iltana, kun se talouteeni saapui.

Kirjoittelin joskus helsinkiläistyneen keravalaisen Hannele Richertin Sudenkuoppien käsikirja –sarjakuvateoksesta. Yksinkertaisen harmaaseen ja karuun värimaailmaan tarinointinsa sijoittava Richert iski Asema Kustannuksen kautta uuden albuminsa Enimmäkseen hyvä näkyvyys.

Enimmäkseen hyvä näkyvyys jatkaa suhteellisen samankaltaisista teemoista ja vieläpä identtisen tyttöhahmon näkökulmasta. Nyt hahmolle on tosin annettu nimikin: Marja. Aikuistumisen kynnyksellehän tässä lähinnä kompastellaan: Yo-kirjoitukset, opiskelupaikan hakeminen, ensimmäiset työpaikat, ensimmäinen oma asunto… Kaikki tulevat käsitellyiksi, mutta Richert ei jää jumittamaan yhteenkään teemaan koko albumin mitaksi. Albumi alkaa lukio-ajoista ja päättyy siihen, kun yli parikymppinen Marja vihdoin (?) löytää oman kutsumuksensa. Samaistumisen aiheita löytyy vaikka millä mitalla. Itselleni Enimmäkseen hyvä näkyvyys tarjosi jonkinlaisen peilin omaan lähimenneisyyteeni, tosin itse kirjoitin lukiosta jo vuonna 2006 ja muutto omaan kämppäänkin ajoittui samoihin aikoihin. En tosin tiennyt moneen vuoteen, mitä halusin elämälläni tehdä, enkä totta puhuen tiedä, mitä haluan vieläkään.

Richertin tällä erää käsittelemät aiheet voivat olla joillekin melko vieraita, mutta joillekin taas hyvinkin tuttuja. Ja tuskinpa kauheasti erehdyn, jos arvaan Enimmäkseen hyvällä näkyvyydellä olevan jonkin verran kosketuspintaa myös Richertin omiin kokemuksiin. Joitakin yhtymäkohtia voidaan huomata Sudenkuoppien käsikirjassa olleisiin strippeihin, eikä pelkästään hahmojen samankaltaisuuden takia. Itse ainakin näen Enimmäkseen hyvän näkyvyyden päätarinana, jota Sudenkuoppien käsikirja (osittain) ja Kuuluvuusalue täydentävät. Suosittelen.

Ville Vuorenmaa – Muistojeni luut

Sur-rurin laulajakitaristinakin tunnettu Ville “Vilu” Vuorenmaa on kikkaillut aikansa myös kuvallisen ilmaisun parissa.* En tosin muista mieheltä ilmestyneen sarjakuva-albumeita ennen Muistojeni luut-nimistä tekelettä.

Muistojeni luut kertoo kalpean ja apaattisen XAM 2:n alias Pasin tarinaa. Pasilta on hävinnyt muisti jonnekin, eikä tämä tiedä mistä on tullut, minne on menossa tai kuka edes on. Ja missä Pasi edes on? Tarina on vähintään absurdi ja sekava, täynnä käänteitä ja omituisia sattumuksia. Muistojeni luita ei tosiaan kaluta helposti, se kun on aika vaikeaselkoinen, huuruinen ja jättää mahdollisen jatkonkin avoimeksi. Itse asiassa Muistojeni luut jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Vastaus saadaan oikeastaan vain Pasin alkuperään, mutta ei oikeastaan mihinkään muuhun, joita pitkin Pasin vaellusta nousee esille. Mitkä sodat? Ketkä miehet jahtaavat Pasia? Miksi? Mitä Brooksille tapahtui? Tosin Muistojeni luut on jo itse “melko itsenäinen jatko-osa sarjakuvalehdelle Maanalainen makuupaikka”, joka on itseltäni jäänyt tyystin lukematta.

Piirrostyyliltään Vuorenmaa operoi samalla kentällä Jyrki Nissisen (joka tuli kieltämättä ensimmäisenä mieleen kun näin Muistojeni luiden kannen) kanssa. Jälki on karua, minimalistista ja mustavalkoista. Miesten työt muistuttavat toisiaan jonkin verran, vaikka molemmat tunnistaa loppujen lopuksi melko helposti toisistaan. Ainakin, jos on lukenut molempien herrojen teoksia, ummikolle saattaa tunnistusleikki olla hankalampaa. Suurin ero on kenties hahmojen olemuksessa. Siinä missä Nissisen hahmot ovat karkeita ja tönkköjä, ovat Vuorenmaan hahmot enemmänkin velttoa spagettia. Kritisoitavaa voisi löytää oikeastaan vain itse alpparin formaatista. Vuorenmaa viljelee paljon ruutuja, jotka on ahdettu 42 sivuun. Ruudut ovat siis väkisinkin pieniä, ja usein vielä tekstiä täynnä. Tekstatun tekstin lukeminen on välillä silkkaa tuskaa, mutta eipä Muistojeni luut ole helppoa luettavaa muutenkaan.

*Termiä “kuvataide” en tässä yhteydessä arvaa käyttää, vaikka Muistojeni luut voisi taiteelliseksi mennäkin.

Jyrki Nissinen – Borgtron #12

Vuosi siinä meni, mutta vihdoin… uusi Borgtron! Borgtron ei ilmesty nykyään kovinkaan usein, ja kaula oli pitkä numeron 12 ja 11 välillä, siinä missä numerot 11 ja 10 ilmestyivät lyhyen ajan päässä toisistaan. Nissinen on toisaalta ollut muuten ahkera, ilmestyihän syksyllä Viihdealus Dreamzone.

“Hyvä Borgtron! Sinussa olisi ainesta vaikka lipuntarkastajaksi!”

Borgtron on keplotellut itsensä pois synkästä metsästä, jonne Marjatta tämän julmasti jätti edellisessä numerossa. Tämä Kainuun surkein metsästäjä ei ole elämässään edennyt oikein minnekään, vaan tämä on työvoimapoliittisessa koulutuksessa, mutta jättää senkin kesken jonkun varastettua häneltä viinat ja tupakat. Borgtron keksii kostaa pääepäilylle käyttäen koston välikappaleena aggressiivista Huorilainen-koiraa ja tienaten itse siinä samalla taskurahaa Marjatalta. Enempää en spoilaa, kun tässäkin taisi olla jo liikaa.

“Mikset veteraanit auta mua nyt? Tai Dimmu Borgir? Tai edes Hynynen?”

Tämä uusi Borgtron vie Borgtron-saagaa hieman eteenpäin (Borgtronin naama on hieman muuttunut!), mutta ottaa myös takapakkia. Ysinumerosta tuttu Fauros vilahtaa tarinassa, vaikka tämän henkilöllisyyttä ei selvitellä sen enempää kuin ysissäkään. Paluun tekee myös Jartsa, hieman erilaisena tosin. Merkittävimmät muutokset ovat kuitenkin varsinaisen tarinan ulkopuolella. Puuhaboxi puuttui parista edellisestä numerosta, eikä muitakaan sarjakuvia ole Borgtronin sivuilla hetkeen näkynyt, ei ainakaan Sludea. Apulaishippi on meikäläiselle ainakin entuudestaan tuntematon, mutta Auttaja Hai muistuttaa nykyään yhä enemmän delfiiniä.

“Hyvitykseksi voin tarjota upean saluunanovi mikron.”

Borgtron 12 on aika pitkälti samalla viivalla kahden edeltäjänsä kanssa, mitä nyt väkivaltaa taitaa olla tässä numerossa enemmän. Läppä on levotonta, kielioppimokia viljelty ihan tarkoituksellisesti, mutta jotenkin tämä uusi numero ei ole silmiinpistävän parempi kuin edelliset. Ei se kyllä ole huonompikaan enkä pettymykseksi en menisi sitä sanomaan, sillä on se parantunut monessa suhteessa edellisistä. Ja kyllä meikä tästä enemmän diggasi kuin Viihdealus Dreamzonesta. Nissiseltä on muuten tulossa uusi sarjakuvatarina Tylsät Ritarit tässä ihan lähiaikoina. Lukuun sekin menee.

Kenelle: Koiraihmisille.
Miksi: Borgtronin ihanien seikkailujen ohessa voi ratkoa kivoja tehtäviä! Jälleen!
Paras kohtaus: Viimeinen ruutu ja Borgtronin sutkautus.

Malin Biller – Ilobilleri

Kun jostain tulee riittävän trendikästä, muuttuu yleensä samaisen kohteen dissaaminenkin jossain vaiheessa trendikkääksi. Malin Billerin Ilobilleri-sarjakuva on edennyt siihen pisteeseen. Tämän ruotsalaisnaisen sarjakuvatuotanto jakaa mielipiteet kahtia: toisen puolen mielestä Biller on jotakuinkin parasta mitä ruotsalaissarjakuva on kohdannut vuosikausiin, mutta toisaalta Ilobilleriä pidetään höyryävänä paskana.

Ilobillerin Suomen valloitus ei ole lähtenyt liikkeelle kivuttomasti. Muistan nähneeni Ilobilleriä ensimmäistä kertaa jossain Pikku-Fingerporissa, mutta sittemmin se pääsi myös Helsingin Sanomiin. Hesarissa Ilobillerin elinkaari ei jäänyt pitkäksi, vaan sen julkaiseminen lopetettiin noin vuoden kuluttua sen aloittamisesta. Suomalaisiin ei uponnut Billerin ajatusmaailma, ja tästä syntyi pieni myrsky vesilasiin kun sarjan vastustajat ja puolustajat alkoivat kinastelemaan. Biller sai negatiivista lukijapalautetta alusta lähtien, ja sarjan loputtua Hesarin yleisönosastolla joku kehtasi väittää, etteivät suomalaiset olleet valmiita Billeriin.

Väite on osittain totta. Voin kuvitella, miten Hesarin toimitus täyttyi valituskirjeistä, jotka olivat kirjoittaneet muumiot joille jo Karvisen ainainen maanantaivitutus edustaa jotain äärimmäistä. Samat henkilöt todennäköisesti vaativat jo Fingerporin poistamista, ja on mielestäni surullista jos sarjakuvan julkaiseminen lopetetaan rankan valitusrumban päätteeksi. Tosin minulle ei tule Billeriä lainkaan ikävä. Päinvastoin.

En pitänyt Billeristä koskaan. Billerin piirroslaatu on melkoista suttua (tosin itse sitten arvostan suuresti esimerkiksi Jyrki Nissistä, joten argumenttini on huono), mutta se ei ole se syy. Tekorankan Billerin vitsit ovat väkinäisiä, ylä-astetason önktönk-höhöttelyä jotka eivät edes naurata. Ei, vaikka luin Billerin albuminkin (Arktinen Banaani, 2010) läpi. Toki Biller osaa tehdä oivaltaviakin vitsejä, mutta pääsääntöisesti taso pysyy matalana. Odotan vielä sitä ensimmäistä Billerin strippiä, joka naurattaisi. Tosin albumissa oli joitakin valokuviin ja piirroksiin yhdistettyjä pilakuvia, joista parille jopa hörähdin.

Ja mitä siitä suomalaisten valmiudesta Billerin vastaanottamiseen tulee… kyllähän Viivi & Wagneriakin yritettiin viedä Ruotsiin, mutta se ei onnistunut. Billerin räpellystä puolustettiin “ruotsalaisena suorapuheisuutena”, mutta kyllä minun mielestäni Ilobilleri on vain paskaa. Ja ei, en inhoa Billeriä siksi että hän on ruotsalainen nainen. Joku varmaan aikoo iskeä senkin kortin vielä pöytään.

Anne Muhonen – Sydänääniä

Neljällä Ada-albumilla kannuksensa ansainnut Anne Muhonen alkoi omien elämänmuutostensa myötä tekemään sarjakuvaa ihan toisesta aiheesta: odotusajasta.  Adan synkästä, metallimusiikin sävyttämästä itsensä etsimisestä edettiin lisääntymiseen ja varsinkin siihen yhdeksään kuukauteen. Sydänääniä ilmestyi vuonna 2007 omakustanteena, itse asiassa hieman ennen neljättä (ja toistaiseksi viimeistä) Adaa, mutta Egmont julkaisi sen uudestaan seuraavana vuonna kovakantisena.

Olen rehellinen ja totean näin heti alkuunsa, ettei raskaus ja lapsen odottaminen ole minulle kovin tuttuja aiheita. Sanoisin silti Muhosen peilaavaan monien nuorien perheiden tuntemuksia aiheesta, mutta myös naisten käsitystä omasta kehostaan raskausaikana. Nämä jopa terävät huomiot esitetään lämpimän huumorin avulla. Onhan se varmasti aika mullistava kokemus kun vielä syntymätön masuasukki/masukki laittaa kuviot uusiksi muutenkin kuin vain potkimalla. Sarjakuva etenee loogisesti kohti synnyttämistä ja toimii siten kokonaisuutena, vaikka episodimaiset stripit toimivat hyvin myös yksitellen. Ehkei tämmöinen lämmin tilannekomedia täysin ole ihan minun mieleeni, mutta eipä suupieleni alaskaan osoittaneet tätä lukiessani.

Tietääkseni Sydänääniä perustuu pitkälti Muhosen omaan raskausaikaan tai ainakin niin luulen jostain lukeneeni. Keskushenkilönä toimivasta äidistä voi vetää yhtäläisyysmerkkejä piirtäjäänsä. Äidin ammatti kun näyttää olevan sarjakuvapiirtäjä… löysinpä muuten ainakin yhden yhtymäkohdan omaan elämääni, sillä minullakin on ollut Lilli-niminen kissa. Toisin kuin Adoissa, niin Sydänäänistä ei metalliviittauksia löydy ellei sitten isän hiusten pituutta haluta laskea sellaiseksi.

Tuntuu vähän hassulta arvioida tämä, koska muut tämän albumin arvostelleet mediat ovat olleet pääasiassa sarjakuvamedioita tai perhekeskeisiä (lieko Kaksplus arvioinut tämän?) julkaisuja, joten tällä pandalla on hivenen orpo olo. Muhonen jatkoi aiheesta pari vuotta myöhemmin ilmestyneellä Jokeltelua-albumilla, joka luonnollisesti keskittyy kuvaamaan syntymänjälkeisiä tuntoja. Aihe ei ole todellakaan minulle tuttu tai sydäntäni lähellä, koska en ole kertaakaan ollut raskaana (miehelle tämä on luonnollisesti hankalaa, paitsi jos on itävaltalainen muskelimies) enkä ole ollut osallisena yhdenkään ipanan saattamisessa tähän maailmaan. Vai olenko? Joka tapauksessa tätä albumia voi suositella muillekin kuin niille jotka suunnittelevat perheenlisäystä tai ovat sen jo kokeneet. Tässä taloudessa albumin lukeminen oli peräti kohtalokasta, sillä tyttöystäväni sai tämän luettuaan vauvakuumeen.

Kenelle: Perheellisille tai sellaisiksi itsensä joskus näkevinä.
Miksi: Eiköhän se jo selvinnyt?

Hannele Richert – Kuuluvuusalue

Jokin aika sitten ihastuin Hannele Richertin tuotantoon. Tämän toistaiseksi uusin teos on Kuuluvuusalue, jonka “soundtrackista”* vastaa Milla Viljamaa. Asema toimi kustantajana.

Richert on käsitellyt aiemminkin arkoja aiheita, ja sitä hän tekee nytkin. Kuuluvuusalue nimittäin käsittelee itsenäistyneen nuoren aikuisen etääntyvää suhdetta omiin, ilmeisesti eronneisiin vanhempiinsa. Äiti on kiireinen virkanainen, isä taas hermoromahduksen partaalla oleva rekkakuski. Molemmilla on töitä, mutta varsinkin isä on henkisessä hajoamispisteessä ja myös äiti vaikuttaa melko haavoittuvaiselta kovan virkanaisulkokuorensa alla. Tämän kaiken Richert esittää kahden puhelun kautta, jotka ensin näytetään epävarmuudessa elävän vanhemman kautta ja sitten lapsen. Richert näyttää siis neljä eri kohtausta.

Taisin Richertin aiemmista töistä löytää samaistumisen kohteita, mutta niin löysin kyllä tästäkin. Olen samankaltaisessa tilanteessa kuin Kuuluvuusalueen päähenkilö: 20-30 ikävuoden välillä oleva nuori aikuinen, jolle vanhemmat soittelevat aina silloin tällöin. Tosin eipä sillä, kyllähän vanhemmat aina soittelevat jälkikasvulleen, vaikka lapsilla olisi jo omiakin lapsia. Kai se on sitä huolehtimista.

Kuuluvuusalue olisi voitu pituutensa puolesta soveltua myös Richertin aiemmin käsittelemäni kokoelmateoksen sisällöksi. Sarjakuva on yhtä lyhyt kuin allekirjoittaneen seksihurjasteluista kertova muisteluteos, joka kirjoitetaan siinä vaiheessa, jos/kun kohde täyttää 65 vuotta. Kuuluvuusalueen lukeekin läpi kymmenessä minuutissa. Tosin jos tapahtumia, henkilöitä ja näiden suhteita toisiinsa puntaroi tarkemmin, niin lukemiseen menee helposti toisetkin kymmenen minuuttia. Sitten mahdollisesti vielä päädytään siihen, että lukija soittaa vanhemmilleen.

Kenelle: Nuorille aikuisille (en muutan koskaan odottanut tekeväni tällaista suositusta).
Miksi: Samaistumista löytyy.
Kohokohdat: Ei tästä sellaisia voi nostaa esille.

*”Soundtrack tarkoittaa tässä kontekstissa nuotteja. En tosin osaa lukea nuotteja. Osui ja upposi!

Läjä Äijälä – X

Veli-Matti “Läjä” Äijälä tullaan todennäköisesti aina muistamaan ensisijaisesti Terveiden Käsien laulajana ja ainoana alkuperäisjäsenenä, joka on ollut mukana kaikissa Terveiden Käsien kokoonpanoissa mukana. Tämän lisäksi hän on ollut mukana Aavikon Kone ja moottori- sekä Billy Boys –kokoonpanoissa. Tervehenkistä itseilmaisua on tosin harrastettu myös kuvataiteen puolella; Äijälä on taiteillut sarjakuvia 80-luvulta lähtien, ja tämän suttuiset ja tummasävyisiä piirroksia suositaan levyjen kansissakin. Äijälän asiakkaita ovat olleet esimerkiksi Kuolema ja The Carnival, mutta myös Toisen Vaihtoehdon numeron 230 kansikuva on hänen tekosiaan. Kenties tärkein Äijälän piirrusteluprojekti taitaa tosin olla X-sarjakuvalehden tekeminen 90-luvun alkupuolella, joissa ilmestyneitä Äijälän tarinoita on nyt julkaistu Huuda Huudan toimesta albumimuodossa. Äijälle sopivasti X-kirja on muuten verhoiltu nahkaan. Seksikästä!

X-lehtiä ilmestyi vuosina 1990-1995 kuusi kappaletta. X:t julkaisi Äijälän oma kustantamo, tämän jo 70-luvulla perustama IKBAL eli Ismon Karkean Brutaalit Aavikkolevyt. Lehden ensimmäinen numero tehtiin suomeksi, mutta loput tehtiin englanniksi ulkomaiden suuremman kysynnän takia ja nyt ne on käännetty suomeksi. Äijälän kipeät sarjakuvat tippuvatkin armotta marginaaliin, tällä tuskin olisi Suomessa riittävästi yleisöä.

X on ehdottomasti undergroundit. Äijälän Terveiden Käsien sanoituksissakin esille tuomat mieltymykset muodostavat tämän sarjakuvien synkeän kuvaston. Tarinoissa ovat keskeisimpinä asioina S/M-seksi, veri, kuolema, nahka, kumi ja kaasunaamarit. Kaikenmakuisia ja –karvaisia perversioita ja fetissejä tarjoillaan sivukaupalla suoraan herkkien katsojien silmille, joten tämä viimeistään todistanee ettei kaikki sarjakuva ole soveliasta katsottavaa lapsille. Mutta toisaalta… eikös se juuri ole sitä onnistuneinta sarjakuvaa, jos se herättää tunteita, piti siitä tai ei? Vaikka Äijälän sarjakuvat leikittelevätkin makaabereilla teemoilla, on niissä mustan huumorin pilkahduksensa. Tosin kumiin ja erilaisiin ruumiineritteisiin sotkettuna.

Oma suosikkini on erään tavallisenoloisen mummelin pimeää puolta kartoittava Sisälmyksistä uuteen onneen. Sen sijaan että tarina on sairas ja jopa kuvottava, on se myös syvällinen. Mitä mummo tarkoittaa “uudella elämällä”? Äijälä myös viittaa lukuisia kertoja pääbändinsä tuotantoon. Ruuduissa vilahtaa tuttuja lausahduksia, kuten “Jeesus Perkele”, “Onnellisia kytkentöjä” ja “Pissaa ja paskaa”. En tosin muista törmänneeni “Anna mulle piiskaa” –käskyyn, ihme kyllä. Näyttääpä Äijälä arvostavan kovasti myös Bettie Pagea ja parissa ruudussa piipahtaa Kekkonenkin. Lukukokemuksena X on sairas, repulsiivinen mutta samalla myös kiinnostava ja kutkuttava… hm…

Ihan kenelle tahansa kirjaa ei voi suositella, mutta se avaa silti ikkunan Äijälän pään sisälle. Äijälä pisti bloginkin pystyyn, jota ei valitettavasti päivittele kovin aktiivisesti. Läjä huonoja sivuja sisältääkin tässä vaiheessa lähinnä vain Äijälän piirtämiä kansikuvia, mutta niidenkin katselemiseen upottaa tovin jos toisenkin.

Benoît Sokal – Ankardo: Tuhkien taival

Siitä onkin jo aikaa, kun Pandaluolassa on viimeksi Ankardo nähty. Syynähän on se, etten ole saanut tuoreimpia Ankardoja luettavakseni. Sarja toisaalta on mielestäni sen verran kehno, etten ole katsonut tarpeelliseksi mennä kirjakauppaan ostamaan niitä heti niiden ilmestyttyäkään. Mutta itse asiassa tuoreimman Tuhkien taival (Le Voyage des cendres) -albumin takakannesta huomasin, että Kasvoton nainen (Une fille sans visage, 2009) on jäänyt minulta välistä!

Belgialainen mafiapomo tekee itsemurhan, ja tämän perinnön jakaminen tulee ajankohtaiseksi. Tämä testamenttaa omaisuutensa kahdelle lapsenlapselle, jotka ovat harvinaisen tyhmiä ja rääväsuisia, pilalle hemmoteltuja kauhukakaroita. Tosin perinnön saamiseen kuuluu yksi ehto: näiden pitää sirotella mafioson maalliset jäännökset tiettyyn kohtaan kotimaassaan Belgiassa. Itse kohde pitää muksujen selvittää itse, sitä kun ei testamentissa mainittu. Lesken serkku Ankardo astuu kuvioihin, kun alkuperäinen autonkuljettaja räjähtää tuhannen atomeiksi. Mukaan liittyy vielä virallisesti kotiopettajattareksi palkattu flaamilainen ja liioitellun kurvikas Frida (uusi Klara?), joka paljastuukin joksikin aivan muuksi kuin millaiseksi itsensä esittelee.

Tuhkien taival on jälleen yksi yhteistyöteos Pascal Regnauldin kanssa. Tuhkien taival on lähestulkoon samanlainen kuin kaikki muutkin 2000-luvun Ankardot. Jalava on uudistanut suomiversion kannen graafista ilmettä, mutta sisäsivuilla näyttää samalta kuin aina ennenkin. Jälki on sielutonta, harmaata ja sottaista. Sokalin jäljestä muuttui tämmöistä sielutonta moskaa heti, kun tämä hankki tietokoneen 90-luvun puolivälissä. Sokal teki putkeen helvetin monta albumia, joissa lähes kaikki henkilöt olivat persoonattomia ja pitkänokkaisia koiria. Tosin nuo koirathan olivat kaiketi edustamassa ranskalaisia, Tuhkien taipaleessa näkyy enimmäkseen ankkoja, sijoittuuhan tarina Belgiaan.

Tuhkien taival on Ankardo-albumina keskinkertainen. Se ei ole Sokalin huonoimpia töitä, mutta kaukana tämän 80-luvun tuotannostakin. Tarinassa on kyllä hieman nokkelaa sanailua, mutta myös eniten (lasten suusta tulevaa) kiroilua kuin muissa Ankardoissa. Ankardo on itse tavallista aneemisempi: tämä ei polta tai juo edes viskiä, mutta haureutta tämä pääsee kyllä harrastamaan. Sokalin Ankardot menettävät joka tarinan myötä hohtoaan, mutta olisikohan Kraa mistään kotoisin?

Jyrki Nissinen – Auttaja Hai

“Ensin oli Tappajahai, sitten tuli tavallinen hai ja nyt on jo… AUTTAJA HAI”

Borgtronin ja muutaman pidemmän tarinansa ohella monitaiteilija Jyrki Nissinen piirtelee (tai ainakin piirteli) myös Auttaja hai -sarjakuvaansa. Ensimmäinen Auttaja Hain oma albumi ilmestyi vuonna 2009 Zum Teufel-kustantajan kautta. Läpyskää ei ole koolla pilattu ja sen takia tämä olikin aluksi vaikea spotata hyllystä. Leveyttä on tuplasti enemmän kuin korkeutta, eli formaattihan on juuri sopiva strippisarjakuvalle. Albumissa olevia strippejä on julkaistu jo aiemmin Borgtroneissa (numerot 2, 7 ja 9) sekä Hesarin Nyt-liitteessä vuodesta 2008 lähtien. Koska en Hesarin lukija ole niin suurin osa albumin stripeistä on minulle ennennäkemättömiä, eikä esimerkiksi Borgtron #2:n stripeistä mukana ei ole ensimmäistäkään.

“Lainaa puhelinta! Pitää soittaa ambulanssi!”
”Eikö kävisi, jos tarjoaisin tällaisen munahampurilaisen, jossa se muna olisi päällimmäisenä.”
”Hä! Älä pelleile! Nyt on jumalauta tosi kyseessä!”
”Mmm… totta! Kyllä sen munan pitää olla siellä sämpylän ja pihvin välissä!”

Auttaja Hai on hahmona mitä sopivin Nissiselle, vaikka muut hänen luomansa päähenkilöt eivät ole olleet läheskään yhtä paskamaisia. Marjatan käytös oli sentään jotenkin perusteltua, mutta Auttaja Hai on kylmäkiskoinen kapitalisti joka ei osaa tai edes halua tehdä mitään, mistä olisi jollekulle jotain iloakin. Varhaisessa muodossaan Auttaja Hain elementtinä oli vesi ja hän nousikin aina joko vedestä tai vessanpöntöstä saarnaamaan moraalista. Myöhemmin hän nousi vedestä ja alkoi leijalla ilmassa, jolloin hänestä tuli kylmempi persoona. Jossain vaiheessa hän sai jalat ja myöhemmin sivuevät vaihtuivat käsiksi. Tässä vaiheessa Auttaja Haista oli tullut jo kaksinaismoralistinen kaikkien päivän pilaaja.

“Mmm… mikä herkullinen kakku! Minä haluan syödä sen!”
”Ei käy! Se on Helenan kakku!”
”Sitten minä poltan sen… ja myöhemmin myös Helenan talon!”

Auttaja hai on tyypillistä Nissistä. Jutut ovat hyvin pimeitä ja poliittisesti epäkorrekteja, viiva on paksua, jälki karua ja jutut kestävät lukemista! Ruuduissa on runsaasti Nissisen ilmeisesti tahallaan viljelemiä kielioppivirheitä. Esimerkiksi Auttaja Hai kirjoitetaan tarkoituksellisesti erikseen ja Auttaja Hai käyttää sellaisiakin ilmaisuja kuten “meidän firmassani” [sic]. Nämä typot saavat Nissisen jäljen entistä eläväisemmäksi ja saa jutut näyttämään yksinkertaisemmilta kuin ne oikeasti ovatkaan. Ruuduissa vilahtelee muuten Nissisen muista tarinoista tuttuja hahmoja, kuten Anna Automaattitakka sekä Skeittikoira Smokington. Harmi että itse Borgtronia ei näy missään. Tosin Borgtron on voinut piipahtaa jossakin stripissä, mikä tälle ilmeisesti best of-hengessä tehdylle alpparille ei ole vain mahtunut. Jatkoa odotellessa Auttaja Hai voi suihkuttaa silmilleni kirveltävää happoa.

“Elämää ja tupakointia! Höh! Minä vihaan niitä molempia!”