Döda din chef / Nirri pois pomolta (TINNER Documentary)

Tinner on ahvenanmaalainen kolmijäseninen ja bassoton ruotsiksi sanoituksensa pukeltava crustibändi. Nyt siitä on tehty myös alle puolituntinen dokumentti, joka on esitetty jopa televiissiossa Ylen toimesta. Dokumentin keskiössä heiluu tosiaankin Tinner, joka ei itselleni ainakaan tule ensimmäisenä mieleen kun valikoidaan dokumentoitavia bändejä. Varsinkin, kun Tinner ei edes ole DIY-skenessä ihan niin “suuri” nimi, vaikka tunnustettu toki onkin.

Itsessäni yhtyeen Beherit-logo on aiheuttanut hilpeyttä, samaten sukkahousujen suosiminen. Yhtye ei ole Suomenkaan keikkalavoilla ihan se kaikkein tavanomaisin näky, ja jopa vuoden 2009 Puntalan esiintymistä odoteltiin suurella mielenkiinnolla. Harmillisesti kyseistä keikkaa ei vaan koskaan soitettu. Tuskassa 2011 sen sijaan pääsin vihdoin ja viimein näkemään Tinnerin, ja olinkin keikasta haltioissani. Kyseinen keikka mainitaankin yhdeksi Tinnerin uran virstanpylvääksi, vaikkei yhtye ihan ollutkaan festarin ainoa punk-bändi. Tällä keikalla myös allekirjoittanut on päätynyt filmille ja sitä kautta mummojen olohuoneisiin. Olin kuvaamassa kyseistä keikkaa.

Näin “alaa” tuntevana dokumentti ei tarjonnut sinänsä uutta tietoa itse skenestä, mutta laajemmalle yleisölle toki eurokiertueiden buukkaaminen ja muu DIY-henkisyys voivat ollakin vieraita aiheita. Dokumentti karistelee aika huolellisesti mahdollisesti vieläkin kyteviä ennakkoluuloja, mitä bändissä soittamista koskevat. Bändi hilluu treenikämpällä. Yhtye hankkii itse omat sukkuhousunsa marketista. Tinnerin promokuvat ottaa bändin tuttava. Yhtyeen jäsenet käyvät päivätöissä. Tinner samoilee pitkin Eurooppaa ja päätyy soittamaan jopa lahoon piharakennukseen 20 euron liksaa ja paria kaljaa vastaan. Tylsäksi ajateltu festariveto Hollannissa osoittautuukin menestyksekkääksi. Rundin lopussa ovat rahat loppu. Tiskaajarumpali ottaa lopputilin ja päätyy lopulta itse itsensä pomoksi, ihan käytännönkin tasolla.

Hyvin kotikutoiselta itsekin näyttävä dokumentti ei ehkä ole sellainen jolla putsattaisiin palkintopöytiä, mutta rehellinen ja kiinnostava se kylläkin on. Satuja ei kerrota eikä asioista rehennellä. Dokumentti ei selitä liikaa eikä väännä jokaista asiaa rautalangasta. Dokumentin ote säilyy loppuunsa asti kiinnostavana, vaikkei varsinaisesti viime vuosien punk-dokumentaarien aateliinkaan itseään sinkoa.

Suosittelen katsomaan. Kirjoitushetkellä dokkarin pystyy katsomaan YLE Areenasta.

Angelo Badalamenti – Twin Peaks Soundtrack

Jos pitää nimetä itseeni kaikkein eniten vaikuttanut tv-sarja, niin ehkäpä se on erittäin väkevä Twin Peaks 90-luvun alusta. Vasta Twin Peaksin myötä opin arvostamaan kunnolla vähän erikoislaatuisempia tv-sarjoja ja kirsikkapiirakkaa ja millään muulla tv-sarjalla ei ole ollut vastaavaa hahmokaartia kuin Twin Peaksillä: Laura Palmer, koulutyttö joka harrasti haureuksia, käytti päihteitä ja harrasti okkultismia, eli ihan tuikitavallinen teini. Lauran psykoottinen, isänrakkauden ääripäihin vienyt raivoraija Leland Palmer. Salaperäinen Audrey Horne, jonka lopullisista motiiveista ei saanut mitään tolkkua ja jonka mukaan on nimetty bändejäkin. Sympaattinen Pete ja tämän ainaisista kuukautisista kiukutteleva Catherine. Kokovartalomulkku Leo Johnson. Outo tukkinainen. Kofeiininarkkis erikoisagentti Dale Cooper. BOB, joka pitäisi tappaa tulella (kulje kanssani). Hieno sarja, ja jos ette arvosta Twin Peaksia, ette todennäköisesti tajua mistään muustakaan mitään.

Osa Twin Peaksin eteerisestä tunnelmasta juontui sarjan musiikista, josta vastasi Angelo Badalamenti. Twin Peaks olisi saattanut tarjota aivan toisenlaisia fiiliksiä, jos soundtrackina olisi ollut jotain ihan muuta. Enpä voi kuitenkaan sanoa arvostavani Badalamentia elokuvasäveltäjänä ihan samalla tavalla kuin esimerkiksi Ennio Morriconea, mutta Badalamentin pisteet nousevat kohisten pelkästään Twin Peaks –soundtrackin ansiosta. Eikä vähiten siksi, että ukkeli myös soitti itse levyllä. Soundtrack kuvaa hyvin vahvasti Twin Peaksin rauhallista ja unenomaista mutta samalla ahdistunutta ja häiriintynyttä maailmaa. Pieni vuoristokaupunkipahanen, jonne Julee Cruise (joka vastaa levyn harvoista, unenomaisista lauluista) sattumalta eksyi keikalle ja kirsikkapiirakalle. Siellä on aina yö ja puissa ei ole muita lintuja kuin vain pöllöjä.

Myönnettäköön, että jotkin biisit ovat vain variaatioita joistakin muista, eli aidosti keskenään erilaisia biisejä on soundtrackilla vähemmän kuin mitä voisi biisilistasta tulkita. Sehän ei ole kuitenkaan tämän soundtrackin pääpointti, vaan lähinnä sarjan tunnelmien kuvastaminen musiikin kautta. Ja pelkästään soundtrackia kuuntelemalla käy selväksi, koska Audrey Horne astelee huoneeseen. Tämä on tuttua teeveestä, joten siihen pitää suhtautuakin niin.

Kohokohdat: Twin Peaks Theme, The Nightingale, Into the Night

Atte Järvinen – Pasila (sarjakuva)

 

pasila Mikäli joku ei tiedä, mikä on Pasila-niminen animaatiosarja, niin selvennetäänpä: Pasila keskittyy kuvaamaan pasilalaisen poliisiaseman arkea. Aseman käytävillä hortoilee stereotyyppisten poliisien joukossa myös Kyösti Pöysti, tuo tuttia imevä wannabe-Columbo, joka pyrkii tekemään poliisintyötään hieman kyseenalaisia metodeja käyttäen. Kaiken lisäksi Pöysti imee tuttia. Pasilaa on tätä kirjoittaessa esitetty jo kaksi tuotantokautta ja kolmas on tuloillaan. Tekijätiimiin kuuluu sellaisia jäseniä, jotka olivat myös Itsevaltiaat-sarjan takana. Atte Järvinen on sarjaa käsikirjoittanut, joten siksipä hänet piti merkitä tähän tekijäksi.

Itsevaltiaat-sarjakuvaa ilmestyi jo vuosituhannen alussa. Oli siis vain ajan kysymys, koska Pasilasta ilmestyisi sellainen. Pasila-sarjakuvaan pätevät samat haukut kuin Itsevaltiaista tehtyyn vastaavaan. Käytännössä albumi on tv-sarjan kuvakäsikirjoitus, tv-sarja kun on väännetty suoraan ja väkisin sarjakuvamuotoon. En ihmettele, jos tekijä(tiimi) on vain katsonut jaksot Youtubesta, ottanut kuvankaappauksia, rajannut kuvia hieman ja iskenyt suoraan taittoon. Tekstiä vaan hieman päälle, niin se on siinä. Youtube-teoriaa puoltaa kuvien kerrassaan heikko kuvanlaatu: kuvat ovat joko pikselöityneitä tai puuroutuneita, joskus jopa molempia.

Pasilan hektinen tahti ei ole edes välittynyt sarjakuvamuotoon asti. Liikkeen tuntua ei ole mukana lainkaan, ja jäykkien sekä elottomien hahmojen repliikit on toisinnettu lähes suoraan tv-sarjasta, joitakin yksittäisiä sanoja on ehkä muutettu. Pakkohan se on tämänkin Pasila-fanin myöntää, ettei Repomiehen pillerihuuruinen tilitys toimi sarjakuvaformaatissa yhtä hyvin kuin ruudulla. Kovakantiseksi sidotussa teoksessa on vain kaksi tarinaa: Vasikka ja Orvot koirat. Molemmat ovat omien tuotantokausiensa avausjaksoja, suoraan sarjakuvaksi käännettyinä. Vasikka on keskivertoa heikompi Pasila-jakso, jota ei tee mieli lukea enää uudestaan kun jakso on katsottu jo telkkarista, mutta eipä Orpoja koiriakaan kiinnosta enää tässä muodossa lukea. Mutta jaksojen näkeminen ennalta on toisaalta välttämätöntä, sillä lukija ei muuten pysy lainkaan kärryillä tarinoiden sekavista tapahtumista. Kenelle tämä sitten on suunnattu? Heitän villin arvauksen: faneille, joiden on pakko saada suosikkisarjaansa myös kirjahyllynsä koristeeksi. Mutta jos Pasilaa kotiinsa haluaa, niin kannattaa mieluummin panostaa DVD:hen.

Sex Pistols-piirretyt

Kas niin lapset, tänään katsomme piirrettyjä Sex Pistolsista!

Ensimmäisenä on pätkä Sex Pistolsista jo vuonna 1980 ilmestynyt leffa The Great Rock ‘n’ Roll Swindle, jonka soundtrack ilmestyi jo edellisenä vuonna. Leffa ilmestyi silloin kun Pistolsia enää ollut ja Sid Vicious oli kuollut, kuten markkinamiesten mielestä koko punk. Bändiin liittynyt kohukin oli ehtinyt jo painua unohduksiin. Leffa kertoi Sex Pistolsin tarinan manageri Malcolm McLarenin näkökulmasta kieli poskessa-asenteella, minkä takia siinä oli myös paljon piirrettyjäkin. Itse asiassa Johnny Rottenia ei taida leffassa edes näkyä muuten kuin piirrettynä. Jos joku haluaa nähdä koko leffan niin hankkikoon sen jostain itse, itse linkitän tähän vain lopputekstien virkaa hoitavan animaation, minkä aikana soi yksi Pistolsin loppuaikojen parhaista biiseistä: Friggin’ in the Riggin’, biisi jonka mukana on helvetin hauskaa pogota kaverin vanhempien ahtaassa olohuoneessa!

Videossa näkyy siis merirosvolaiva, jonka purjeena on God Save the Queen-singlen kansi ja miehistönä toimii Pistolsin jäseniä. Näiden seurana on vielä Malcolm McLaren sekä yksi Iso-Britannian kuuluisimmista rikollisista eli Ronnie Biggs. Mikään hahmojen tekemä toiminta ei ole täysin hatusta vedettyä, vaan jokainen tapahtuma kuvastaa jotain todellisuuden tilannetta. Heti ensimmäisenä Johnny Rotten pudottaa alkuperäisen basistin Glen Matlockin yli laidan, joka joutuu EMI-hain syömäksi. Kauaa ei Rottenkaan viihdy laivassa, vaan McLaren heittää tämän veteen Virgin-hain kitaan. Sid Vicious lähtee laivasta ihan itse, puukko hampaissaan. Sex Pistolsin laiva uppoaa mukanaan Biggs, McLaren, rumpali Paul Cook sekä kitaristin ja vokalistin tonttia hoitanut Steve Jones.

Jos The Great Rock ‘n’ Roll Swindle oli virallinen, niin kaksi muuta piirrettyä ovat sitten epävirallisia. Linkitettynä olisi The Meth Minuten tulkinta Sid Viciousin ja Nancy Spungenin parisuhteesta, joka perustuu aika pitkälti siihen virallisena pidettyyn totuuteen, jonka mukaan Sid oli kaikkea muuta kuin viaton. Pohjan tämä animaatio hankkii amerikkalaisista piirretyistä ärsyttävää musiikkia ja joitakin kliseitä (takaa-ajokohtaus, jossa sama sohva näkyy pari kertaa mutta huoneessa ei näytä olevan lainkaan nurkkia) myöten. Mutta onhan tämä aihepiiriltään (Nancyn kuolema) jo valmiiksi synkkä ja sen lisäksi tässä on kiroilua, väkivaltaa ja huumeita. Perheen pienimmille tätä ei siis kannata näyttää.

Viimeisenä on “dokumentti” Sex Pistolsista. Vaikka tämä animaatio onkin oivaltava ja siinä on joitakin historiallisia faktoja niin siinä on myös runsaasti faktavirheitä. Ensinnäkään koko punk-skeneä en sanoisi missään nimessä niin väkivaltaiseksi kuin tämä animaatio antaa ymmärtää. Toisekseen faktoja on mennyt väärin pelkästään Sid Viciousin tulemisessa bändiin. Ensinnäkin Glen Matlock savustettiin bändistä ulos, jolloin tilaa saatiin Johnny Rottenin vanhalle kaverille Sidille. Ja Sidinhän nimesi Johnny Rotten hamsterinsa mukaan… Lopetan nillitykseni nyt tähän, katsokaas nuo videot ihan itse.

 

Linkit:
Sex Pistols – Friggin’ in the Riggin’
The Meth Minute 39 – Sid and Nancy
Sex Pistols Do the Queen

Sex Pistols – Anarchy in the UK, TV-esitys

Nykyään tarvitaan yhä pätevämpi syy siihen, että enää vapaaehtoisesti kuuntelisin Sex Pistolsia. Nyt kun Kaaoksen Ruhtinaista pääsin eroon niin otin heti toisen kirjan luettavaksi: John Robb – Punk! Brittipunkin haastatteluhistoria. Tuosta kirjasta tulee sitten tarkempaa juttua kunhan olen saanut sen luetuksi. Mutta tuo kirja tietenkin kertoo Pistolsista todella paljon, olihan kyseessä punkille todella merkittävä bändi. En enää jaksa vapaaehtoisesti vaivautua kuuntelemaan Pistolsia enää kovinkaan usein, edellinen kerta taisi olla keväällä 2009. Vaikka bändin tuotannossa ei ole mitään vikaa, niin kyseessä on jo sellainen punkin perusnimi että biisit osaisi suunnilleen jo unissaankin. Pientä ylikuuntelua havaittavissa?

Mutta enhän tässä vain lämpimikseni kirjoita Pistolsista. Itse asiassa tämä näinkin pitkäksi muodostunut teksti on vain pohjustusta sille, että aion linkittää yhteen Pistolsiin liittyvään videoon. Kyseessä on Anarchy in the UK-biisin (biisi, josta en kestä enää yhtään coveria!!!) ja samalla koko bändin ensiesiintyminen Iso-Britannian tv-verkossa Tony Wilsonin So it Goes-ohjelmassa elo- tai syyskuussa 1976. Oikeasta lähetysajasta liikkuu kahdenlaista tietoa: se oli joko 28. elokuuta tai 4. syyskuuta, molemmat päivämäärät esiintyvät suunnilleen yhtä usein.

Oli tarkka päivämäärä mikä tahansa niin Pistolsin esiintymisen tuli todella mielenkiintoiseen saumaan. Bändillä ei ollut vielä levytyssopimusta, mutta sen ylle oli jo kerääntynyt pahaa karmaa ja maine pahana keikkabändinä, jonka takia sitä karsastettiinkin jo. Mutta suurimmat seikkailut vuoden 1976 aikana olivat vasta edessä: Surullisenkuuluisa Anarchy-kiertueen oli määrä alkaa syyskuussa, lokakuussa EMI teki bändin kanssa levytyssopimuksen joka osoittautui äärimmäisen pitkäikäiseksi sekä kännisen Bill Grundyn tv-haastatteluunkin oli vielä aikaa pari kuukautta. Puhumattakaan tabloid-mässäilystä ja basistinakin häärii vielä Glen Matlock!

Tarkkasilmäisimmät varmaan myös huomasivat bändin pukeutumistyylin, mikä ei ehkä ole sitä mitä monet punkiksi mieltävät. Sen kummemmin kommentoimatta sitä mikä on punkkia ja mikä ei, niin eipä vielä 1976 ollut minkäänlaisia standardeja oikeanlaiselle pukeutumiselle. Näkyisipä tuolla vilkkuvan ajalle tyypilliset leveälahkeiset housutkin! Osaltaan varmaan pukeutuminen, lavakäyttäytyminen tuolin potkimista myöten sekä tanssiva “natsityttö” (natsit ja hakaristit = shokkiarvo) varmaan saivat muutamat britit vetämään iltapäiväteensä väärään kurkkuun. Nykyään tuo ei edes kovin ihmeelliseltä touhulta vaikuta, mutta ajat olivat silloin erilaiset. Ilman Pistolsin kaltaisia rohkeita bändejä ei oltaisi nykyisessä tilanteessa.

Linkki:
Sex Pistols – Anarchy in the UK

Kohu-63 Amerikassa

Yle Teemalta tuli tämä dokumentti. Tuo tietohan ei ole mikään uutinen, sillä kyseinen dokkari on näytetty jo muutamaan otteeseen, mutta jostain syystä näin sen vasta nyt. No tulipa katsottua sitten sitäkin tarkkaavaisemmin.

Tämä dokumenttihan kertoo Kohu-63:n matkasta Ämerikkään, tuonne vapauden luvattuun maahan, jossa lopulta rappio rehottaa ja kaikkialla on paskaista. Kommunistiset huligaanit (bändin nimi ei tosin ole lyhenne tästä) ehtiikin kierrellä aika paljon syys-marraskuun 2006 aikana järjestetyllä kiertueella, paikkoja tulee nähtyä ja kilometrejä kertyy mittariin. Kiertue on järjestetty pienellä budjetilla, eli mitään kulttuuriapurahoja bändi ei tätä reissua varten saanut. Hommat tuottavat kuitenkin persnettoa eikä reissu muutenkaan suju odotusten mukaan.

Kiertueen on järjestänyt d-beat-bändi Diswarin (persoonallinen nimi!) jäsen Julien. Mies on kanadalainen ja sai vaivoin suostuteltua Kohut tekemään kiertueen. Julien järjestelee kiertueen käytännön asioita innokkaasti, mutta hänellä ei ole aiempaa kokemusta kiertueiden järjestämisestä mikä kostautuukin melko nopeasti. Innokkuudesta huolimatta jotkut asiat menevät karmealla tavalla pieleen, esimerkiksi New Yorkin keikalle ei saada rumpuja vaan bändi improvisoimalla askartelee itselleen rumpusetin muoviämpäreistä ja puutarhatuoleista joilla sitten paukuteltiin Punakaartilaisten marssi! Kanadan ja Yhdysvaltojen välisen rajan ylittäminenkin menee nerokkaan verkkarisuunnitelman takia jo lähelle komiikkaa. “Fantasjööl!”

Vaikka reissun saldo päättyykin miinusmerkkiseksi, niin turhaksi sitä ei voi sanoa. Mieleenpainuvia hetkiä on dokkarillekin tallentunut paljon, ties mitä jäi vielä kuvaamatta. Mieleen jäivät nämä:

  • Niagaran putousten vertaaminen Tammerkoskeen
  • Buffalossa oleva bändin suuri fani, joka puhuu nollista ja kymmenistä erikseen (three and zero = thirty). Kaverilla oli myös nahkatakkinsa selkään kirjoitettu “Varaus”, heh.
  • “That doesn’t look so safe” (kun tarkastellaan lavalla olevia kaapelivirityksiä)

Soundtrack vähän ihmetytti. Kohujen tuotantoa ei kuulla varsinaisesti ollenkaan muuten kuin keikoilla joitakin satunnaisia pätkiä. Muuten soundtrackina on pianomusiikkia, jolla on tosin tulkittu esimerkiksi Jukka Kuoppamäen Sininen on taivas. Lopussa sentään sain yllättyä, kun lopputekstien päälle tuli vuonna 2008 julkaistulta Joose Keskitalo-splitiltä Löysäläisten laulu.

Olihan tämä hyvin viihdyttävä mutta realistinen dokkari. Kovin hilpeisiin tunnelmiin se ei päättynyt ja se kertoo, kuinka punk-bändille voi käydä kiertäminen hyvinkin tuskalliseksi. Kiertuettaan suunnittelevilla bändille tämä voisi käydä varoittavasta esimerkistä.