W.A.S.P. – The Sting: Live At The Key Club L.A.

Vuonna 1999 shokkirokin veteraanibändi W.A.S.P. julkaisi Helldorado-albuminsa, jonka vuoksi se lähti kiertelemään maita ja mantuja. Yksi näistä keikoista oli Key Clubilla bändin kotikaupungissa Los Angelesissa, jossa huhtikuun 22. päivä vuonna 2000 oli sikäli historiallinen, että sitä pystyi seuraamaan suorana lähetyksenä netin kautta. Senaikaiset nettiyhteydet huomioiden keikan katselu ei varmastikaan ollut kivutonta touhua, joten puhelinlangat (ISDN-modeemi oli tuolloin vielä kovin yleinen!) saivat laulaa kun W.A.S.P:n tuhannet fanit yrittivät naama punaisena katsella keikan etenemistä kotikoneillaan. En itse tajunnut W.A.S.P:n päälle mitään tuolloin, mutta muistan että ainakin Soundissa viitattiin lukuisiin ongelmiin nettilähetyksessä, jonka vuoksi sitä ei nähnyt läheskään niin moni kuin alunperin oli tarkoitus. Keikka julkaistiin myöhemmin The Sting: Live At The Key Club L.A. –livenä, sekä DVD:nä että CD:nä, erillisinä julkaisuinaan.

W.A.S.P. soittaa sinänsä tyypillisen keikan, että se soittaa vain pari uuden levynsä biisiä ja keskittyy enimmäkseen vanhoihin kappaleisiinsa, unohtaen samalla monta studioalbumiaan sieltä välistä. Keikkasettiin kuuluvat ne iänikuiset L.O.V.E. Machinet, Blind in Texasit, Wild Childit ja I Wanna Be Somebodyt. Animalin soittamisesta W.A.S.P. tosin on nyttemmin luopunut, mutta settiin ei onneksi kuulu The Idolia. Albumilta kuunneltuna tuo biisi on hyvä, mutta livenä se on lähes aina venytetty kymmenminuuttiseksi kitarasooloksi. Ihan kuin näitä kappaleita ei olisi venytetty jo muutenkin ihan riittävästi, yleisön kun pitää saada huutaa biisin kliimaksin aikana mahdollisimman pitkään. Samalla katsoja alkaa vääntelehtiä penkissään vaivaantuneena.

W.A.S.P.iin on kuulunut olennaisena osana itse show, vaikka bändi on soittanut yllättävän pelkistettyjäkin keikkoja. The Stingillä lavashow’hun on kuitenkin panostettu, onhan se taltioitu jälkipolvia varten. Keikalla nähdään liekehtivä W.A.S.P. –logo, veren juontia pääkalloista ja kipinöitä, joita sinkoilee Lawlessin haaravälistä ja tämän teatraalisesta mikkiständistä. Show toimii sen verran hyvin, että se tosiaan vie huomion lepsusta soitosta. Erityisesti Blackie keskittyy enemmän keikarointiin kuin itse soittamiseen, jonka vuoksi Chris Holmes joutuu pelastamaan surkuhupaisaksi muuttuvan tilanteen moneen otteeseen.

Keikkana tuo ilta ei ollut siis mitenkään erikoinen. Tuosta illasta on ehtinyt kulua jo reilut kymmenen vuotta, mutta meininki oli lähes sama Tuska Open Airin keikalla 2007. Bändi viihdytti hyvin aikansa, mutta jälkeenpäin keikka on muistunut mieleen vain tylsänä. The Stingin pyöriessä tosin päädyin itse lähinnä siivoamaan levyhyllyäni, sillä keikka oli todella tylsä. En epäile, etteikö keikalla olleilla olisi ollut kivaa, mutta ulkopuolisena tämän keikan katselu käy jo työstä. Ehkä isoin täky onkin alkuperäiskitaristi Chris Holmes, jota ei ole mahdollista enää nähdä yhtyeen keikoilla. Suomalaisittain tämä DVD oli myös yksi harvoista tavoista nähdä yhtye keikalla, vaikka Lawlessia ja muita rosvoroopeja voinutkaan nähdä edessään elävänä. Suomessa bändi oli nähty edellisen kerran 80-luvun puolivälin tienoilla. Tosin vuodesta 2004 eteenpäin W.A.S.P. on soittanut kymmeniä keikkoja Suomen maaperällä, jolloin The Sting muuttuu aina vain turhemmaksi.

Itse DVD jättää runsaasti toivomisen varaa ja Black Lawless on itse tuominnut koko julkaisun olemassaolon. Hän on purnannut taltioinnista erityisesti sen kuvan- ja äänenlaadun takia. Viidellä kameralla kuvattu keikka on laadullisesti kai ihan hyvä, ainakaan vanhalla Salorallani sitä katsoessani en nähnyt mitään häikkää kuvanlaadussa. Devari on tosin leikattu aivan miten sattuu, ja katsojaa alkaa kohtapuoleen vituttamaan kun yhtä kohdetta ei jakseta välillä näyttää edes täyttä sekuntia. Äänenlaatunsa puolesta The Sting on taas vielä ärsyttävämpi tapaus. Munattomat soundit eivät johdu pelkästään Blackie Lawlessin pelleilystä, vaan keikka on miksattukin ihan onnettoman ja ohuen kuuloiseksi. Yleisöstä ei kuulu pihaustakaan eikä välillä kyllä taustalauluistakaan. Umpitylsän settilistan, haparoivan soiton ja kömpelön teknisen toteutuksen takia The Stingistä ei jäänyt järin hohdokasta kuvaa.

Ps. Väsynyttä paskaa. Haluan vielä kiittää rakkaita pikkuystäviäni siitä, että he antoivat minulle tämän joululahjaksi ja kehtasivat vielä tivata arvosteluakin. Hyvää uutta vuotta vain teillekin.

The Carnival – Maasta

Kajaanin metallisin ja punkein bändi The Carnival on tehnyt jotain suurta. Se ei ole ehkä vieläkään kirjoittanut sekä metallin että punkin perustuksia ravistelevaa levyä, mutta uransa pisimmän levytyksen se on ainakin tehnyt. Formaatiksi on taipunut 12-tuumainen MLP, jolla on jopa yhdeksän biisiä! Luku yhdeksän kuulostaa kyllä pitkältä, mutta kuulostaako sitten luku 17, joka on siis hyvä luku kuvaamaan Maasta-levyn pituutta minuuteissa?

Maasta on monin tavoin perinteinen The Carnivalin megabilelevy. Läjä Äijälä on jälleen piirtänyt namia silmille kansikuvaksi, ja itse musiikki on edelleen rouhean juurevan kylmän murskaavaa. Maasta lienee The Carnivalin hyväsoundisin levy, mutta en suosittele Audioporin kaltaisia, hifi-järjestelmiin erikoistuneita putiikkeja käyttämään tätä levyä näytelevynä. Särinää ja sirinää riittää sen verran paljon, että noiden liikkeiden kanta-asiakkaat kauhistuisivat. Varsinkin Vesa Moilasen laulu on säröllä kyllästettyä.

The Carnivalin ilmaisu on aina ollut ilmeisen metallista, mutta tällä levyllä se tuntuu olevan sitä entistä enemmän. Kappaleet ovat rakenteeltaan vanhakantaista hardcorea, mutta niitä on muodostettu metallisista riffeistä. Erityisen kiekon B-puolella tuntuu olevan erityisen metallista kamaa. Uhrisavu on lähempänä black metallia kuin kasikakkosta, eikä Viimeinen –päätösbiisiäkään voida syyttää (black) metallisten riffien puutteesta.

Sanoitustensa tulkinnan The Carnival on pitkälti jättänyt kuulijoidensa tehtäväksi. Levyn mukana on vain pari pientä otetta per kappale, eikä missään ole mainittu myöskään sitä, kuka nämä runouden taidonnäytteet on kirjoittanut. Onko Läjä Äijälä vastannut niistä, vai onko The Carnival kunnostautunut ja kirjoittanut ne itse?

Vaikka Maasta ei kellotakaan edes 20 minuuttia, tuntuu se silti huomattavasti pitemmältä. Tämä on positiivinen juttu, sillä The Carnival ei ole iskenyt kuokkaansa routaiseen maahan, vaan ver… kultasuoneen. Maasta on mahdollisesti The Carnivalin tasapainoisin levytys, jolla palaset loksahtelevat vihdoinkin paikoilleen. Julkaisijana on toiminut bändin aiemmatkin levyt julkaisseen Krypta Records –omakustannemerkin (?) lisäksi myös Rusto-Osiris.

Steamboat Willie

Piparnakkeli goes 1920s! Surffailin eräänä iltana päämäärättömästi pitkin tiedon valtateitä – jota myös Internetiksi kutsutaan – ja epäloogisten yhteyksien kautta päädyin katselemaan Steamboat Willien marraskuulta 1928. Kyseinen 7-minuuttinen pätkä on yksi Disneyn viihdeimperiumin kulmakivistä, olihan siinä Mikki Hiiren ensimmäinen virallinen esiintyminen. Tehdyistä Mikki-piirretyistä Steamboat Willie oli tosin jo kolmas, sillä Plane Crazy –pätkä julkaistiin mykkäversiona jo saman vuoden toukokuussa, ja välissä oli vielä ilmestynyt The Gallopin’ Gaucho, joka tosin vasta sai kunnollisen levityksen Steamboat Willien jälkeen. Plane Crazykin julkaistiin myöhemmin uudestaan äänien kera. Disney on kuitenkin määritellyt Mikin viralliseksi syntymäpäiväksi marraskuun 18. päivän.

Steamboat Willie oli ensimmäinen piirretty, jossa oli synkronoitu ääniraita. Elokuvateatteriin ei tarvinnut enää ylimääräistä pianistia, ja mykkäpiirrettyjen aika alkoi olla kortilla. Raina hyödynsi Pat Powersin kehittämää Cinephone –tekniikkaa, joka taas oli jalostettu Lee De Forrestin kehittämästä Phonofilm –järjestelmästä. Powers käytti De Forrestin jippoja ilman jälkimmäisen lupaa, eli kyseessähän taisi sitten olla patenttivarkaus. Piirrettyjen pyörivä bisnes oli tuohon aikaan raakaa peliä, eivätkä patenttivarkaudet rajoittuneet tuohon tapaukseen. Tätä asetelmaahan on parodioitu Simpsoneissakin, mutta Steamboat Willieen liittyy jo muutenkin niin paljon lakiteknisiä sotkuja että minä tipahdin kärryiltä. Tähän sirkukseen liittyy niin patenttirikkomuksia, tekijänoikeusriitoja että henkilökohtaisia välirikkoja.

Katselin Steamboat Willien yön pikkutunteina, ja nauroin sille aivan paskaisesti. Teknisesti leffa on todella ankeaa katsottavaa, mutta siinä se viehätys onkin. Steamboat Willie oli kuitenkin teknisesti korkealaatuisinta piirrettyä mitä tuohon aikaan saatiin tehdyksi. Ääniraita oli vallankumouksellinen vuonna 1928, mutta olen kuullut hifimpää noiseakin! Eläimet tunnistaa juuri ja juuri, millaisellakohan omakotitalon kokoisella äänityslaitteistolla nämäkin äänet on tehty? Soundtrackina kuultiin vanhoja kansansävelmiä, eihän Disneyn tarvinnut maksaa niistä tekijänoikeusmaksuja.

Tarina on kovin yksinkertainen. Pallonyrkkinen mutta silti sormet omistava Mikki seilaa höyrylaivalla, ottaa rahtia kyytiin, soittaa musiikkia ja kuorii perunoita. Itse Mikki Hiiren henkilöhahmo on hyvin erilainen kuin mitä se on nykyään. 30- ja 40-lukujen taitteessa Mikistä tehtiin sympaattinen ja optimistinen kaikkien kaveri, joka on aina oikeassa. Mikistä on tullut amerikkalaisen tusinaperheviihteen perikuva, ja esimerkiksi Mikistä sarjakuvia tehneet piirtäjät ovat lammasmaisesti seuranneet tuota muottia. Alunperinhän Mikki oli kepposteleva, kapinallinen, ilkikurinen ja jopa sadistinen hahmo. Toisin sanoen Mikki oli täysi mulkku. Tämä käyttää aluksella matkaavia eläimä soittimina, rääkäten kissoja, hanhia ja pikkuporsaita. Mikki lisäksi tyrkkää tälle nauravan papukaijan pariin otteeseen veteenkin. Eläinrääkkäyksen vuoksi Steamboat Willieta on ajan saatossa jopa sensuroitu! Vanhimmat Mikki –sarjakuvathan olivat melko synkkiä, ja niissä oli esillä sotaa, kuolemaa, poliittista satiiria ja hieman jopa länsimaista imperialismia ja sortoa, varsinkin jos Mikki eksyi Afrikkaan. Lienee sanomattakin selvää, että omat Mikki-suosikkini löytyvät nimenomaan 30-luvulta? Steamboat Willie esitteli myös Minni Hiiren, Helunan (hyvin pienessä ja huomaamattomassa osassa Fob-nimisenä) sekä Mustan Pekan, alias Jopi Jalkapuolen, joka keskittyy lähinnä vain kärisemään (muuta dialogiahan rainassa ei ole) Mikille ja mällin pureskeluun.

Voin kuvitella, kuinka vuoden 1928 marraskuun 18. päivän iltana kämänen elokuvateatteri oli täynnä hattupäisiä amerikkalaisia, jotka olivat haltioissaan tästä teknisestä kehityksestä ja nauraa röhöttivät vedet silmissä. Ala kehittyi huimaa vauhtia, ja muutaman vuoden sisällä ääniraita oli parantunut melkoisesti ja piirretyt muuttuneet värillisiksi. Steamboat Williestä on kuljettu pitkä matka kaikenmaailman avatareihin.

SMC – Lähiörotat skujaa

SMC Hoodrats – Lähiörotat skujaa

Nyt puhutaan hip hopista, eli kyseistä musiikkigenreä (kyllä, se on musiikkia!) dissaavat jannut voivat jättää tämän jutun lukemisen suosiolla tähän. Pandaluolaan on sitten tulossa myös Asa-spesiaali, että tämä noin varoituksena.

SMC Hoodrats-ryhmän uusin Lähiörotat skujaa-biisi on rappia suoraan Helsingin lähiöistä. Kyseinen aihe ei ole kovinkaan tuore, mutta ryhmä tuo uutta näkökulmaa siihen vetämällä hommat överiksi meneväksi uhoamiseksi. Biisi on riimitelty lähinnä pelkästään stadin slangilla. Tosin rotat ovat arvatenkin keksineet jopa omia slangisanoja, sillä nämä lyriikat ovat sen verran vaikeaselkoiset ja kryptiset, etteivät kaikki stadilaisetkaan näitä varmaan ymmärrä. Tai en ainakaan minä ymmärrä, mutta minä olenkin hidas hämäläinen. Tämän sekä K.V.N & LOBO:n biitin vuoksi itse biisi ei jaksa juurikaan innostaa.

“Et saavu ennen hesarii himaan”

Kerran saavuinkin varhain aamulla kotiini Hämeenlinnaan (siis siellä vielä asuessani) ja kompastuin Hesariin, vaikken edes tiedä mistä kyseinen lehti oli kynnysmatolleni tullut. Sattumoisin olin juuri tullut Helsingistä sekoilemasta, tosin joltain Factoryn punkki-keikalta enkä Itä-Helsingin hoodeilta. Mutta asiaan palatakseni; itse biisi ei juurikaan sytytä, mutta video on kertakaikkisen hieno, ja siitä löytyy pikantteja yksityiskohtia mitä ei ensimmäisillä katselukerroilla edes huomaa! Pablo Films on osannut asiansa, ja hommiin saadaan paitsi mielenkiintoisia kuvakulmia niin myös Amerikan meininkiä. Tosin tuo meininki ei oikein toimi, eikä se ole koskaan mielestäni toiminutkaan tässä musiikissa näillä leveysasteilla, ainakaan suoraan käännettynä. Kyllähän tässä biisissä riimitellään Helsingin lähiöistä sen sijaan, että vedettäisiin mitään naurettavaa läppää gangstoista ja blingblingeistä.

Pääasiassa videolla esiintyvät henkilöt ovat minulle tuntemattomia. Oliko tuo Ratfacen Mc Respektor? Kait se oli. Itselleni ainoa ennestään tuttu räppäri oli ilmeisesti vain vieraileva Notkea Rotta, joka on näköjään siirtynyt pösöjen pöllimisestä polkupyörävarkauksiin. Näiden muiden hemmojen rinnalla Notkea Rotta on jo veteraani, onhan tämän nimellä pöhisty jo kohta kymmenen vuotta. Notkean Rotan ohella vain Erä-Koira jäi mieleen, tämän “EEIVVIITTU” tulee suoraan sydämestä. Äijästähän tuli aivan Uuno-elokuvien Härski Hartikainen mieleen, tosin vain entistä härskimpänä, ja arveluttavilla juomasekoituksilla. Erä-Koiralla on persoonaa, mikä lähes kaikilta muilta tyypeiltä on vielä jalostumatta. Thonoslonokin jäi positiivisessa mielessä mieleen!

Käsittääkseni näiltä kavereilta on ilmestynyt tätä ennen vasta yksi biisi, ja sekin tämmöisenä videona. Koskahan piisaisi jatkoa?

Dir en grey – Kodou & Saku

Nakki napsahti. Eräs j-rockiin hurahtanut kaverini nakitti minut katsomaan pari Dir en greyn promovideota: Kodoun ja Sakun. Tätä nykyä Dir en grey on tunnetuimpia alternative metallia (parempaa määritelmää en keksinyt, ja j-rock –määritelmän koen itse musiikkia kuvatessa turhaksi, vaikka en tiedä onko alternative metal sen parempi määritelmä) soittava japanilaisbändi kotimaassaan että sen ulkopuolella. Itse en ole yhtyeeseen kunnolla tutustunut (Marrow of a Bone ei tainnut olla paras paikka aloittaa?), vaikka omassa tuttavapiirissäni onkin DEG-faneja, esimerkiksi avovaimoni, joka varmisti että tämä tehtävä tulee suoritetuksi.

Molemmat biisit ovat vuoden 2004 Withering to Death –albumilta. Levyä voidaan pitää bändin läpimurtona, sillä sen kautta bändi sai ensimmäiset viralliset levyjulkaisunsa kotimaansa ulkopuolella ja jopa listasijoituksensa… Suomessa. Mutta kun biisejä kuuntelee ja niiden videoita katsoo, niin vaikuttaa siltä kuin ne olisi täysin eri levyiltä repäistyt. Vastakohdat täydentävät tosiaan, kuten joskus on sanottu. Kodou sisältää jopa hittipotentiaalia. Näennäisen raskaan riffittelyn tukena biisissä on kiva kiipparimelodia, jonka ansiosta biisi on oikein helposti lähestyttävä. Saku taas lähentelee jo äärimmäisempiä metallin ilmenemismuotoja, tai paremminkin pohjoisamerikkalaista metalcorea. Jo biisinkirjoituksen osalta molemmat biisit toimivat, mutta bändin vokalistin Kyon tulkinnat tuovat biiseihin omaa lisäväriään. Mies vaihtelee tyyliään mörinästä puhtaaseen, korkeampaan lauluun.

Molemmat videot ovat tunnelmiltaan ahdistuneita, kuoleman täyttämiä ja väkivaltaisia. Väkivalta vaan ilmenee niissä eri tavoin. Kodoussa raaka ja tolkuton veriteko on tosin veretön, mutta se shokeeraa hirttämisellä. Sakussa taas hemmo elelee ahdistavassa betonimurjussa kuolleen perheensä kanssa ja on kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka itse perheensä päästi päiviltä. Välillä perhe syö tyytyväisenä päivällistä, mutta liika dirujen kuuntelu saa pojan löytämään synkän puolensa. Molemmissa videoissa shokeerataan kuolemalla, mutta Sakussa taas mässäillään bändin raflaavalla ulkonäölläkin, edustihan bändi tuolloin vielä visual keitä. Kodoussa bändi on toki pukeutunut hyvin, mutta raflaavimmasta tyylistä ehdittiin jo luopua. Ei näitä sensuroimattomana tulla näkemään musiikkikanavien iltapäiväsoitossa.