Sodom pääsi Agent Orangella saksalaisilla albumilistoille, eli levy menestyi myös kaupallisesti, oli se yhtä tinkimätöntä Sodomia kuin Persecution Maniakin, vaikkakin kyse ei ollut enää yhtä raa’asta meiningistä kuin yhtyeen ensimmäisillä äänitteillä. Ainoa mikä itseäni on jäänyt nyppimään, on albumin cd-version melko tukkoiset soundit. Tuo toki oli melko tyypillistä sen ajan metallilevyille muutenkin, joten eipä Agent Orangea voida päästä erityisemmin moittimaan siitä. Agent Orange on siltikin rujoa ja väkivaltaista thrash metallia alusta loppuun, jos vähän punkimpaa “hittibiisi” Ausgebombtia ja bonusbiisiksi päätynyttä Tank-cover Don’t Walk Awayta ei lasketa. Joukossa on nopeampia vetoja sekä hidas ja jylhä Remember the Fallen. Albumin vastaanottoon on vaikuttanut myös sen sanoitusteemat, sillä sanoituksellisesti albumi pyöri Vietnamin sodan ympärillä, vaikkakin levyllä on mukana joitakin siihen teemaan liittymättömiäkin biisejä, kuten Incest (mistäköhän kertoo?) ja Exhibition Bout (härkätaistelut). Tyly sanoituspuoli tukee Sodomin melko tylyä thrashia, joka vastaa suunnilleen lentokoneellista napalmia. Ei mikään ihmekään, että tätä levyä pidetään klassikkona.

Olen nähnyt Sodomilta kaksi keikkaa tähän mennessä. Tuskassa ‘06 nähty keikka oli aika paska, mutta pari vuotta sitten Jalometallissa nähty veivaus oli sitten jo täyttä priimaa. Oletan tämäniltaisen keikan olevan lähinnä sillä tasolla, kiitos Steelfestin pääesiintyjäslotin.

Kohokohdat: Agent Orange, Incest, Ausgebombt

Shoyu Squad soitti melodista hardcorea, jossa on myös emo-elementtejä mukana. Nuo ilmenevät pieninä viittauksina Washington DC-skenen muinaisbändeihin, ja kitaroista tulee aika alakuloisia melodioita. Kai sitä ollaan neocrustiakin kuunneltu. Itseäni ainakin From Bad to Worse and Nine to Fiven melko synkkä ja raskauteenkin taipuva äänimaailma kyllä innostaa, ja sehän oli jonkinlaista irtiottoa Shoyu Squadin ensimmäiseen New Age Some-seiskatuumaiseen, joka oli vähemmän synkkä ja muutenkin itseään hakeva levytys. From Bad to Worse and Nine to Fivella Shoyu Squadilla oli soundi aikalailla hanskassa. Levynähän From Bad to Worse and Nine to Five ei ole järin pitkä, mutta on sille tallentunut kuitenkin tukku hyviä biisejä, tosin vain muutama niistä nousee ylitse muiden, loppujen jäädessä enemmän tai vähemmän pinnan alle. Tuskinpa tämä mitään klassikkomateriaalia on, mutta ihan hyvä levy kuitenkin tällaisenaankin.

Kohokohdat: No Tomorrow, Deception, Not the End of Our Tragedy

Yksinkertaisesti kuvailtuna Never Cross the Dead etenee sangen kitaravetoisesti, ja nuo kitarat möyrivät sangen alavireisesti. Paikoin tahti kapuaa hieman reippaammaksi ja tuplabasarit taputtavat kuolleita vielä syvemmälle maan alle. Tyylilajeista kun puhutaan, niin Hooded Menacen lähtökohdat ovat death metallista, mutta tämä death-tulkinta on hyvin paljon velkaa myös doom metallille. Hooded Menace tuntuu vain parantaneen kaikkia niitä hyviä puolia mitkä sen edelliselläkin albumilla olivat kohdillaan. Hooded Menace ei ole tehnyt mitään radikaaleja muutoksia soundiinsa… itse asiassa mikään ei tunnu muuttuneen, mutta jotain on kuitenkin tapahtunut. Ehkäpä biiseistä on tullut luontevammin eteneviä, ja niissä tuntuu olevan enemmän groovea ja tenhoa. Kappaleet ovat kyllä järjestään pitkähköjä, ja vain pari niistä menee alle seitsemässä minuutissa. Ne tuntuvat pituuksiltaan silti luontevilta, eikä Never Cross the Dead päässyt edes kyllästyttämään allekirjoittanutta joka tuntee välillä omaavansa gerbiilin keskittymiskyvyn.

Käytännössä levy kuulostaa täysin samalta kuin edeltäjänsä Fulfill the Curse (2008), mutta kuitenkin jotenkin erilaiselta… kuten jo sanoin. Ehkä jotain on soitossa? Ehkä levy tuntuu enemmänkin jo bändilevyltä, vaikka kyseessä taisi tällöinkin olla enemmänkin Lasse Pyykön visioille perustuva viritys, tietynlainen projektibändi. Kummallinen bändisoiton fiilis tästä kyllä tulee silti. Näin sen pitäisi mennäkin.

Kohokohdat: Terror Castle, From Their Confined Slumber

Down the Drain on yhtyeen toinen studioplatta, vuodelta 2002. Ruokalistalla on juomaksi alkoholitonta pilsneriä ja ruuaksi kuumia perunoita, jotka tungetaan kaikki yhtä aikaa suuhun. Tuolla tavalla voitaisiin Vitamin X:ää kuvailla. Raivoraitista raivokohtaushardcorea, jota joku itseäni viisaampi on joskus nimittäin myös thrashcoreksi tai ainakin sen kanssa lähempää tuttavuutta tehneeksi. Nopeaahan tämä kaahaaminen ja paukutus kyllä on.Kohokohdiksi on helpompaa pudotella noita hitaampia biisejä joiden aikana ehtii jopa tarttumaan biiseihin ja niiden jujuihin kiinni, vaikka saan minä suurta nautintoa myös suorasta kaahaamisesta ja koheltamisestakin. Biisejähän tässä on todella paljon – 23 kappaletta – ja minuutteja on tähän hulluuteen käytetty jotakuinkin yhtä paljon. Ei näistä mitään mammuttisävellyksiä toki aikaiseksi saada, mutta ne kiskaisevat pataan mammuttimaisella voimalla. Tai paremminkin ovat enempi avokämmenenläpsäyksiä kuin suoria turpaanvetoja. Voihan mammuttimarkkinat sentään, kun Down the Dranilla on vieläpä joitakin bändin parhaimpia biisejäkin.

Kohokohdat: Spoil Our Fun, Piss On You, Society’s Killing Me, What I Do

Synti. Tämän bändin demokasetista olen tykännyt, vaikken ole ehtinyt kunnolla sitä vielä kuunnellakaan. Keikkakin oli viihdyttävä, vaikka meni aika ajoin komediaksi… mikä on ihan hyvä vaan!

Fuck-Ushima Session. Stoneria, eli ehkä sellaista musiikkia mitä en kotioloissa koskaan kuuntele, mutta keikalla tätä katseli sujuvasti. Varsinkin yhtyeen melko väkivaltainen lavaolemus loi jännitettä esitykseen.

IDKFA. Vähän hitaampaa menoa loppuiltaan, muttei missään tapauksessa väsyttävää ja puuduttavaa sellaista.

IDKFA, Fuck-Ushima Session Synti. 17.5.2013 Varjobaari, Tampere

Ja seuraavana iltana oli sitten “vähän” eri meininki. Varmaan olin ainoa joka oli paikalla molempina iltoina. Henkilökuntakin vaihteli.

Nahkasikarit. Erikoisia cover-valintoja (sellaisiakin joita en yhtään ymmärtänyt), mutta sympaattista soittoa ja kivaa menoa. Keikka vaan oli vähän pitkä.

Haistelijat. Kuvasta päätellen Järvis on nähnyt hiiren.

Pelkkä Väliviiva, vaihteeksi kaksimiehisenä. LP:ltä tuttuja paloja ja uusia biisejä. Pidin!

Pelkkä Väliviiva, Haistelijat Nahkasikarit. 18.5.2013 Varjobaari, Tampere

Pari näistä kavereistahan perusti sitten In One Piecen hajottua Foreseenin, joka on alkanut  viime aikoina olemaan ihan hyvässä nosteessa ja noteerattu jopa hardcore-skenen ulkopuolella (perustan tämän väitteen empiirisiin havaintoihin [eli pari tuttua linkitti Foreseenin biisejä Facebookissa]). In One Piece oli avoimesti straight edge, siinä missä Foreseen ei edgebändiksi tunnustaudu. Toisekseen In One Piecen tapa soittaa hardcorea oli ihan erilainen, ja varsinkin Foreseenin yhä enemmän kasarirässille nojaavaan soundiin verrattuna täysin toista osastoa. In One Piece oli “skate edgeineen” enemmän velkaa youth crew-osastolle ja ysärihardcorelle, vaikkei bändiä nyt voitu varsinaisesti yhdistää tyypilliseen jenkkihardcoreenkaan. Judge oli lähempänä.

In One Piecen vaikutteet huomioiden tyypit tiesivät millaista soundia hakivat, mutta mitenkään “valmiiksi” ei tätä demoa oikein kehtaisi sanoa, tai koko bändiäkään. Varsinkin Mirkon äänessä on tapahtunut selkeitä muutoksia kohti parempaa. Nälkää oli kyllä, mutta eväitä ei ollut niin paljoa vielä repussa että In One Piecesta olisi tällä demolla tullut alansa ykkösbändiä Suomessa, mutta jumaliste mitä riffejä tässä on! Kyllä huomaa, mitä ominaisuuksia on jalostettu eteenpäin isossa F:ssä. Harmi, että perin demomaiset ja ohuet soundit eivät tukeneet riffejä tarpeeksi hyvin. Tämä demo oli hyvin lupaava, vaikkakin toki lyhyt, ja se jäi seiskatuumaisena julkaistun Sink or Swim-splitin kanssa In One Piecen ainoaksi äänitteeksi.

Kohokohdat: Time For It, Skate Edge

Vene on oululaisittain rujo, ilkeä ja on kaikkialla minne käännätkin pääsi. Et pääse sitä pakoon. Yhtyeen musiikkihan on sikäli tyypillistä oululaista meteliä, jota jotkut ovat kuvailleet äkkivääräksikin, mutten ehkä itse käyttäisi moista sanaa sen ylikäytön takia… enkä varmaan siksikään, ettei tämä niin kauheasti poukkoile. Biisit ovat melko lyhyitä ja aggressiivisia, ja koko levykin verrattain lyhyt. Sanoitukset noudattavat samaa linjaa. Saan suurta nautintoa näistä tämän levyn lyriikoista, vaikka ne eivät ehkä ylivoimasta mahtavuutta säteilekään. Pidän kyllä näiden lyriikoiden suoruudesta ja röyhkeydestä, jopa tietynasteisesta sairaudesta, mutta itseironiakin kurkkii nurkkien takana.

Tietyiltä osin Ihmisten naamaan on varsin nautittava levy, varsinkin silloin kun sen onnistuu yhdistellä karmea mekkalansa perin kenkkumaisiin sanoituksiinsa, mutta kun vain ja ainoastaan musiikillista aspektia katsotaan, niin Ihmisten naamaan jää jotenkin vaillinaiseksi. Ehkä itse tavoitin Veneen syvimmän olemuksen vasta Hiljaa pää kiinni-levyn myötä, tai sitten tältä levyltä puuttuu se jokin. Hiljaa pää kiinni saavutti jotain mitä tällä levyllä ei ole, mutta silloinkin Vene on reilusti parempi keikalla.

Kohokohdat: Me ollaan salamyhkäisiä, Nahkanallukka

Kaupungin Valot. 11.5.2013 @ Milla Makia, Pirkkala

Siitä etenin Vastavirralle jossa oli Natura Morte-ilta (ja senpä vuoksi esimerkiksi takaosan lasit oli pimennetty ja lavaa hieman koristeltu) ja missasin The Servo Mariasin. Toiseen Mariaan ehdin, ja sen näkemistä olin hieman odotellutkin. Ei pettänyt odotuksia.

Silent Scream ja kenties parhain keikka jonka olen tältä kolmikolta nähnyt. Jännittävä draamankaari!

Silent Scream & Maria. 11.5.2013 @ Vastavirta, Tampere

Seuraavana iltana jaksoin taas mennä Vastavirralle, jossa Slack Bird oli banjonsa kanssa viihdyttämässä.

Oldseed. Eipä ollut mitään havaintoja, mutta levyt menivät välittömästi ostoon.

Oldseed & Slack Bird. 12.5.2013 @ Vastavirran yläkerta, Tampere

Eli traditionaalinen doom metal on se juttu, mikä on The Wandering Midgetin sydäntä lähellä. Voisin kuvitella Reverend Bizarren olleen melko iso esikuva tälle lappeenrantalaisbändille, vaikka The Wandering Midget ei harrastakaan suoraa lainailua. Ehkä kyse on ollut sen pienen tosijutun oivaltamisesta, että tämänkaltaista musiikkia voidaan ylipäätään tehdä. Kaiketi. The Wandering Midgetillä on kuitenkin omat saappaansa, jotka sopivat bändin jalkoihin loistavasti.

Biisit ovat kaikki introa lukuun ottamatta aika pitkiä, vaihdellen 8-11 minuutin välillä. Täten albuminkin pituus on kasvanut melko massiiviseksi, mutta toisaalta se ei pääse missään välissä häiritsemään. Doom metallin kohdalla sitä on asennoitunutkin pitkiin albumikokonaisuuksiin, ja kyllähän The Serpent Covenilla on paljon nyansseja ja sävyjä, jotka pitävät mielenkiintoa yllä. Pidän myös albumin soundimaailmasta, joka on karu ja siloittelematon, mutta silti rikas. Parhaimpina hetkinä albumista tulikin sekä tunnelmansa että soundiensa osalta ihan suuren muinaisen Black Sabbathin Master of Reality mieleen, ja muilta osin jotkin Reverend Bizarren parhaat hetket. Eli tämä on siis todella hyvä levy.

Kohokohdat: The Thing From the Black Reef, Bring Forth the Accused

Yleislakko.

Kansalaistottelemattomuus.

Punk Lurex.

Die Schwarzen Schlafe.

Loput!