Viimeinen Kolonna – Totuuden kitkerä siemen

vk_totuudenViimeinen Kolonna julkaisi myös viime vuoden loppupuolella uuden levytyksen. Helsinkiläinen nelimiehinen, perinteiseen hardcoreen nojaava bändi ei ole tälläkään kertaa lähtenyt muuttamaan soundiaan, vaan jatkaa hyvin pitkälti niillä samoilla linjoilla kuin parin vuoden takaisella “Luonnottomalla poistumalla”.

Viimeinen Kolonna marssii yhä ja määrätietoisesti perinnetietoisen suomihardcoren puolesta. Bändin olemusta ja soundia kuvaavat lauseet voisin suoraan kopioida “Luonnottoman poistuman” tekstistäni, ja hyvin pitkälti levyä voisi kuvaillakin samoilla sanoilla. Melkein arvion voisi suoraan kopioidakin tähän. “Totuuden kitkerää siementä” kuuntelee kuitenkin yhtä mielellään kuin bändin edellisiäkin tuotoksia, mutta mikään omaperäisyyden perikuva tämä bändi ei varsinaisesti ole. Ei se mitään, sillä tämä ei ole valitusta. Viimeinen Kolonna kuulostaa Viimeiseltä Kolonnalta ja hyvä niin, mutta ehkä yhtyeen olemus tuntuu miellyttävän korvaa enemmän kuin edellisellä kerralla. Tässäkin olisi lisäksi kahdeksan aika hyvää biisiä. Keikallakin näkisin nämä hessut mielelläni nykyistä useammin.

Kohokohdat: Etsi ja tuhoa, Rajanvetäjä, Ei kukaan, Totuuden kitkerä siemen

Systeemi ei toimi -EP

systeemiei80-luvun alussa suomalainen hardcore eli ja voi hyvin erinäköisillä ja –hajuisilla kokoelmalevyillä, joista tunnetuimmat julkaistiin LP-muodossa. Varsinkin Propagandan julkaisemat LP:t tuntuvat tallovan alleen seiskat ja kasetit, mukaan lukien tämänkin levytyksen, eli Systeemi ei toimi –levytyksen vuodelta 1982. Tämähän ei nyt varsinaisesti ole kokoelma kuten esimerkiksi Pultti ja vastaavat, vaan pikemminkin 3-way-splitti. Mukana olivat Kouvolan Laahaus, Tampereen Kaaos ja Turun Vapaa Pääsy, joista Kaaos nyt oli se tunnetuimpi kahden muun bändin jäädessä enemmän tai vähemmän pimentoon. Ehkäpä sillä, että Kaaos oli näistä bändeistä ainoa joka teki muitakin levytyksiä

Kukin bändi vetäisee neljä biisi autenttisinta mahdollista kasikakkosta. Soundit ovat kullakin bändillä melko käppäset, vaikkakin sen ajan hardcorelle melko tyypilliset. Kyllä huomaa, että nämä biisit on äänitetty jo vuonna 1982, seuraavana vuonna kun ei olisi välttämättä ihan samanlainen ryminä enää onnistunut. Laahauksen musisointi tuo hieman mieleen varhaisen Varauksen, tosin Laahauksessa ei vaikuttanut Jonen veroista nokkamiestä. Jonehan muuten soitti Kaaoksen biiseissä kitaraa, ja nämä taisivat ollakin miehen ainoat äänityksen Kaaoksen kanssa. Kaaoksen osuus menee hauskasti/ikävästi/ihansamasti kummallekin puolelle levyä. Kaaoshan oli näistä bändeistä jo liki kokonein, olihan se julkaissutkin jo splitin Cadgersin kanssa. Vapaa Pääsy taas erottuu splittikumppaneistaan sillä, ettei kitaristi käyttänyt edes säröä. Luulen sen olleen enempi resurssikysymys, mutta ihan hassultahan Vapaan Pääsyn kitarasoundi kyllä kuulostaa. Ei sillä että se verottaisi rahtuakaan kokonaisuudesta, soundia tärkeämpää kun oli soittaa nopeasti ja vihaisesti.

Levyn melko vähäinen (ja liki olematon?) tunnettuus ei tietenkään korreloi sen laadun kanssa. Melko käppästä nuorten poikein harrasteluahan tämä splitti kyllä edustaa, mutta toisaalta samahan se on myös muiden alan bändien varhaislevytysten kanssa. Energia ja raivo oli konkreettista ja musiikillista kunnianhimoa tärkeämpää. Ja onhan P. Tuotannon julkaisema originaalipainos tietysti kohonnut keräilyharvinaisuudeksi. Tästähän tehtiin viime vuoden puolella ansioitunut uusintajulkaisu Ratbite Recordsin ja Rock ‘n’ Roll Bullshit Recorsdin toimesta. Kulttuuriteko, jota luulisi Arto Nyberginkin arvostavan.

Kohokohdat (yksi biisi per bändi-periaatteella): Laahaus – Kusipäät, Kaaos – Isänmaalliset, Vapaa Pääsy – Ei enää

Maailmanloppu – S/T

Aina silloin tällöin heitän aika rankkoja väitteitä, ja sellaisen heitän nytkin ilmoille: Jos tiedät punkin nykymenoista yhtään mitään, niin sinun ei tarvitsisi lukea tätä tekstiä yhtään pitemmälle. Sinä nimittäin tiedät, mistä tässä Maailmanlopussa on kyse ja miksi tämä bändi kerää kehuja sieltä ja täältä. Koska luulen etteivät kaikki suinkaan vielä tiedä Maailmanloppua, niin ei auta muu kuin sanoa levystä jotain.

Maailmanloppuhan on perinteisen, nopean ja yksinkertaisen hardcoren nimeen vannova, suhteellisen uusi bändi. Noin vuosi sitten bändiä ei tiennyt suurin piirtein kukaan, mutta nyt siltä on tullut oma livekasetti, se oli Armless Childrenin kanssa samalla kimppakasetilla ja sitten on tiskissä vielä tämä yhdeksän biisin LP. Vaikutteina on 80-luvun alun hardcorebändejä, mutta kummasti Maailmanloppua kuunnellessa tulee mieleen uudempiakin nimiä, lähinnä sellaisia jotka ovat taas itsekin nimenneet vaikutteensa 80-luvulle. Etupäässä tulee Omaisuusvahinko, mutta sekin johtunee hyvin pitkälti siitä että Maailmanlopun äänitorvi Jasse lauloi muinoin siinäkin. Jasse pääsee laulamaan sodasta, joita kaikki levyn biisit käsittelevät enempi tai vähempi.

Albumina Maailmanloppu on hyvin kompakti ja äkäinen, ja biisit ovat asiaankuuluvasti ja pääsääntöisesti nopeita. Maailmanlopulla sattuu tosin olemaan repertuaarissaan myös todella hyviä hitaampiakin (eli keskitempoisia) biisejä enemmänkin kuin mitä tällä levyllä olevat. Noita vetojahan on ainakin kaksi, joista kumpaakaan ei siis ole levyllä nyt mukana. Kolmas näytös ja Odotukset ovat sentään keskitempoisempia ja vaihtelua tuovia, ja näissä vauhtiajoissa kaksi hieman hitaampaa biisiä tasapainottaa kokonaisuutta juuri sopivasti, mutta pitävät Maailmanlopun otteen tiukasti hösselissä. Tämähän on kaikinpuolin hyvin tehty ja tiukasti soitettu LP, jota jaksaa kuunnella kaksikin kertaa peräkanaa. Kai tästä levystä pitäisi (vai pitäisikö muka?) keksiä jotain kritisoitavaakin, mutten minä kyllä keksi mitään mikä tässä levyssä mättäisi. Suosittelen. Käykääpä keikoillakin, kun yhtye soittaa niitä pitkin poikin maita ja mantuja.

Kohokohdat: Kun sota syttyy, Mitä sä haluut?, Odotukset, Ne lietsoo vihaa

D-Beatles – Kymmenen tikkiä

The Beatles se jaksaa kummasti inspiroida. Yhtye on kerännyt tasaisesti sekä ihastusta että inhoa, ja jopa yllättävistäkin piireistä on löytynyt viittauksia The Beatleseihin. Takavuosina vaikutti muuan The Beatlesia ja rokki-Metallicaa yhdistelevä Beatallica, ja nyt on vielä pihalla D-Beatles. Tosin tässä ei ole kyse Pauli Mäkikartonon, Juhani Lennonjohdon, Yrjö Harvinaisen tai Rinkeli Tähden bändin tributoinnista, vaan 82-mallin hardcoren palvonnasta. Kymmenen Tikkiä on turkulaisen D-Beatlesin ensimmäinen äänite, ja tietääkseni se on julkaistu vain mp3-muodossa. Fyysisiä kopioita ei tietääkseni ole olemassa.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy D-Beatlesin nimeen. Helkutin hyvä ja hauska sananväännös, josta jopa John Lennon olisi sananmuunnos-diggarina ollut ylpeä. Nimi antaa odottaa d-beatia, tosin ei tässä ihan niin d-beatia ole. Ei kakkamakkarakomppia, vaikka musiikin väri onkin sama ja biisit pidetään sanomineen lyhyinä. Lähempänä tämä on Kaaosta ja muuta kasikakkosta kuin suoraan Dischargea. Toki Discharge kuuluu siten taustalta, että tuskinpa tuota Iso-D:tä ilman olisi tätäkään bändiä. Mutta koska tämänkin bändin tapauksessa on kyse sananmuunnoksesta, niin onhan D-Beatles sittenkin nimensä veroinen bändi. Yhtyeen nimi kun viittaa siihen beatin puutteeseen…

Puitteiltaan Kymmenen Tikkiä on melko kämästä ja hutiloiden soitettua. Kappaleita on tosiaankin kymmenen, eli niin monta tikkiä systeemin mädäntyneeseen polvitaipeeseen oltaisiin tikkaamassa. Tarkkuudesta ja hifistelystä ei ole tässä musiikinlajissa koskaan ollut kyse, ja toisaalta tässä puhutaan vieläpä yhtyeen ensimmäisestä demosta. Ihan hyvää poljentoa kuitenkin tähän sisältyy, vaikka vielä tässä vaiheessa on paha lähteä arvuuttelemaan mitä tästäkin bändistä nyt sitten tulee. Keikoilla tämä voisi potkia aika hyvin, mutta soundit jättävät vielä turhan lepsun vaikutelman. Kitaristi suosii muuten sooloja. Terää tarvittaisiin lisää. Ja yksi biisi on alunperin Hässäkän Totaalinen vitun kaaos, joten se varmaan kertoo jo osaltaan siitä mistä tässä touhussa onkaan pohjimmiltaan kysymys.

Yhtyeeseen voi helposti tutustua esimerkiksi bändin Bandcamp-sivun kautta.

Kohokohdat: Sota on teurastusta, Kasarmit hyötykäyttöön, Ja mikään ei muuttunut

Riistetyt – Valtion vankina

Riistetyt tuskin esittelyjä kaipaa. Tälläkin palstalla yhtyettä on käsitelty yhden jos toisenkin kerran, mutta painottuen vain bändin nykymeininkeihin, eli Kuolonhymnejä –levyyn ja joihinkin satunnaisiin keikkoihin. Nyt on syytä kyllä ottaa syyniin yhtyeen LP Valtion Vankina, jonka julkaisi alunperin muuan Propaganda Records vuonna 1982.

Valtion vankina onkin mahdollisesti raain Suomessa tehty LP 80-luvulla, mukaan lukien ajan metallilevyt. “Brutaalius tulee yksinkertaisuudesta”, kuten sanotaan. Eniten Valtion vankina raakuuteen vaikutti todennäköisesti sen soundit. Albumi on käsittämättömän julma. Muistan, että nimenomaan soundit tekivät minuun ensimmäisenä sellaisen vaikutuksen, että aikaa ehti hetken aikaa kulua ennen kuin uskaltauduin kokeilemaan Riistettyjä uudestaan. Oman lisänsä toi Laterin ”keskenkasvuinen” mutta ennen kaikkea tyly ääni. Kaiken kaikkiaan Valtion vankina oli melkoinen harppaus, kun verrataan bändin sangen bassovetoiseen ja vaimeilla kitaroilla murjottuun Laki ja järjestys –EP:hen (1982).

Sointuja ei ole kappaletta kohden nakeltu niin runsaasti, että Riistettyjen olisi tarvinnut olla edes kummoisia musikantteja. Ja keikoillahan nämäkin biisit kaiketi soitettiin vähän miten satuttiin, mutta se oli muutenkin ajan henki. Olkoonkin, etteivät ihan kaikki albumin biisit ole ajatonta klassikkoainesta noin yksittäisinä vetoina, mutta levyllä on kyllä samalla todella monta klassikkoraitaa. Joko tiedätte jo omat suosikkinne, tai jos ette tiedä niin hakekaa osviittaa artikkelin lopussa olevasta listauksesta. Albumin tymäkin biisi on tosin sen avausraita Protest & Survive. Biisi kuulostaa aivan tolkuttoman hirveältä ja hirveän tolkuttomalta vielä nytkin, vuosikausia ensikuuntelun jälkeen. Kylmät väreet iskeytyvät selkäpiihin joka kerta kun kappaleen soittaa, eikä koskaan muulloin ole coverbiisi tehnyt vastaavaa vaikutusta ja vielä langettanut alistavaa varjoa originaalin niskaan. Alkuperäisen version teki siis maailman ensimmäiseksi d-beat –bändiksi (Dischargen jälkeen) tituleerattu The Varukers.

Valtion vankina on jo 30 vuotta vanha levytys, mutta tämän levyn tehnyt versio Riistetyistäkään ei ole enää olemassa. Albumin tehneestä kokoonpanosta Riistetyissä vaikuttaa enää vain Lateri. Basistina toiminut Raipe on soittanut sittemmin Punk Lurex OK:n että Black Mambon riveissä. Stydy on tyystin dropannut “halonhakkuun”, kitaristi Perryn post-Kukat -vaiheista minulla ei ole mitään käsitystä. Riistetyt jatkaa kuitenkin keikkailua myös tänä iltana Tampereen Klubilla, jossa sen olisi määrä keskittyä Valtiona vankina-levytykseen. Valtion vankina on ja pysyy Riistettyjen parhaimpana albumina, mutta kun ”vain” levytyksistä puhutaan niin pidän Skitsofreniaa (1983) parempana, puhtaasti parempien biisiensä osalta.

Kohokohdat: Protest & Survive, Punainen vaara, Vittuun velvollisuudet, Älkää luottako, Elintilaa

Yhteiskunnan Ystävät? – S/T

Joskus siinä vuosien 2008 ja 2009 aikana huomasin, kuinka Yhteiskunnan Ystävät? kohosi yhdeksi omaksi sen hetken suosikkibändikseni. Tätä asetelmaahan vain pönkitti Porojen maa –seiskatuumainen, mutta rovaniemeläiskopla on suhteellisen pitkän toimintakautensa aikana julkaissut melko vähän omia äänitteitä. Yhtyeen uran voitiin katsoa virallisesti alkaneeksi, kun Yhteiskunnan Ystävät? julkaisi Roku Recordsin kautta ensimmäisen oman seiskatuumaisensa vuonna 2002, joka täyttää siis tänä vuonna näppärästi kymmenen vuotta. Viime vuonnahan tästä levystä otettiin uusi painoskin, joten se on ollut taas näppärästi saatavilla. Tämä artikkeli käsittelee juurikin kyseistä eepeetä, ei bändiä noin yleisellä tasolla.

Yleisesti Yhteiskunnan Ystäviä on kuvailtu “kiljussa uitetuksi kasikakkoseksi”. Yhtyeen mallina on siis vuonna 1982 taltioitu suomalainen hardcore, ja Suomen punk-piireissä tunnetusti kulutetuin väkijuoma oli tuttavallinen kilju. Kiljussa uitettua tämä saattaa ollakin, muttei kuitenkaan ihan niin käppäistä kuin mitä saattaisi kuvitella. Toisaalta Yhteiskunnan Ystävät? kuulostavat kälyisemmiltä kuin mitä nykyään, ja varsinkin laulupuoli on melko kämäsellä tasolla tällä levyllä. Lepsu, mutta silti tiukka, kun eivät soittimetkaan tipahtele käsistä. Tai mistä minä tiedän. Hyviä biisejä Yhteiskunnan Ystävät osasivat silti tehdä, vaikkakin meno ei ole niin kaoottista kuin mitä mainospuheet antavat ymmärtää. Paskoja haistatellaan silti ahkerasti. Ja tosiaankin, levyllä on useampikin kovatasoinen biisi, eikä vähiten Turhaa –biisi. Oma lempparini, joka on äänitetty uudestaan tämän levyn  jälkeenkin ja joka on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä Yhteiskunnan Ystävien? tunnistettavimmista biiseistä. Mitä niihin biiseihin noin yleisesti ottaen muuten tulee, niin aikamoista rytyytystähän ne ovat; melko suoraviivaista ja yksinkertaista hardcorea, jossa on tarttuva juju mukana.

Levy on tehty jo kymmenen vuotta sitten, mutta useammankin biisin sanoitukset ovat edelleen varsin ajankohtaiset. Itse asiassa parin kappaleen lyriikat ovat ajankohtaisempia nyt kuin koskaan aiemmin, mutten nyt osoittele noita kappaleita nimiltä. Uskon, että tajuatte kyllä ilman neuvojani, mitä tarkoitan.

Kohokohdat: Natsirunkut, Turhaa, Aion vihata