Validifestivfaalisysteemi. 3.11.2012 @ Opiskelijatalo Saikku, Pori

Syksyn toinen vierailu Porissa, eli jälleen yhdet Validit. Tällä kertaa Validit Sekmentit paisuivat kaksipäiväisiksi Validifestivfaalisysteemeiksi, joihin kuuluivat levymessutkin. Messuille saavuin, mutta perjantain Vene/Raptus/Derrida/Tii Nakujalka –setti jäi näkemättä Patch Festien vuoksi. No, olihan se kattaus nähty Tampereellakin.

Ranskalainen Zero Absolu avasi varsinaisen musiikkitarjonnan (kun Dj Hermuset-levymessusettiä ei lasketa) iltasella. Yhden miehen sirkus, jota tuki oma miksaaja. Aika kokeilevaa kamaahan sieltä tuli, mutta en saanut itse tuosta esityksestä paljoakaan irti. Olihan tuo turboahdettujen Keuhkojen keikka muutenkin aika pitkä.

Valot takaisin päälle ja Talmud Beach lavalle. Se jäi minulta kyllä jostain syystä lähes kokonaan väliin. Kivaa muistan menon olleen, mutten muista enää yhtään miltä se edes kuulosti. Ja kuskina olin siis täysin selvinpäin.

Abbotista kyllä jäi paljon positiivisia fiiliksiä. Yhtyeen doom/blues miellyttää korvaa. Saisi tämänkaltaista musiikkia kuulla enemmänkin. Tyytyväinen olen myös tänä iltana julkaistuun uuteen Abbot-kasettiin. Ihanaa. Leppiskakkuun en tajunnut koskea, ja nyt harmittaa.

Näistä tunnelmista.

Abbot – Into the Light / Beyond the High Rise

Yhtyeen kokoonpanossa on porilaisia. Mainittakoon se nyt heti ensimmäisenä doom metal-ryhmä Abbotista, joka on vastikään julkaissut ensimmäisen seiskatuumaisensa. Yhden nähdyn keikan perusteella kiekko piti luonnollisesti sosialisoida omaan kokoelmaan.

Heti ensimmäisenä kun Abbotin hyvällä tavalla ummehtunutta ja homeista doomia kuuntelee, nousevat mielleyhtymät Black Sabbathiin heti ilmeisinä esille. Kyllä Abbot kuulostaa enemmän Sabbathilta kuin monet sen nimeen vannovat doom metal-bändit. Sitä paitsi Abbotin kokoonpanokin on melko samanlainen; yksi näppärä kitaristi, asiansa hyvin ja kuuluvasti hoitava rytmiryhmä sekä nasaaliäänellä massasta erottuva vokalisti. Ei Abbot siltikään mitään liian suoraan Sabbath-apinointia ole.

Black Sabbathia on ainakin kuunneltu melko rankasti, mutta bluesia on sovellettu Abbotiin soittoon keskiverto-Sabbath-kloonia enemmän. Tällä hetkellä Suomessa ei taida ollakaan muita näin ronskisti bluesahtavia doom metal-partioita ollakaan Abbotin lisäksi, tai sellaisia ei ole ainakaan itselleni tullut vielä vastaan. Blues kuuluu paitsi siihen suuntaan kallellaan olevina, maalailevina ja tunnelmaa luovina kitarariffeinä, niin myös JP Jakosen omintakeisena lauluna ja huuliharpun soittamisena.

Pari pientä mokaa toki löytyy, vaikka musiikillisesti Abbot viljeleekin maata jo erittäin hyvälle pohjalle, perinteitä samalla kunnioittaen. Materiaalia nyt on aivan liian vähän, sillä tätä olisi kernaasti kuunnellut vaikka kaksitoistatuumaisen edestä. Miinusta tosin pitää antaa halvoista ja materiaaliltaan hieman olemattomista kansista. Ei sanoitusliitettä tai edes sisäpussia mukana, ja kotelokin erittäin herkkä ottamaan itseensä, vaikka pidänkin levyjäni hyvin. Mutta sehän ei tietenkään Abbotin musiikilliseen puoleen juuri vaikuta.

Seiskan biisit ovat myös yhtyeen Myspace-sivuilla, mutta tokihan tätä on mukavampaa kuunnella vinyyliltä, eiksje? Sitä paitsi on kummallista, että kukaan enää edes käyttää Myspacea.

Kohokohdat (eli se parempi biisi): Beyond the High Rise

Abbot, Delayhead, Jetblack & Mother Susurrus. 14.1.2012 @ Annankatu 6, Pori

Vuoden 2012 toinen varsinainen tammikuu meni varsin doomahtavissa merkeissä, ihan kuin vahingossa. En minä sille mitään mahtanut, että Desert Sound Nightin jälkeen järjestettiin vielä Anniksella Ämyri 2012, joiden myötä sainkin tarpeeksi doomia ja stoneria koko loppukuuksi. “Ämyri 2012” –nimen saaneen tapahtuman painotus oli raskaammanpuolessa möyrimisessä, ja oikeastaan jo tapahtuman nimestä tuli välittömät ”Amplifier Worship”-vibat, mitä nyt Ämyri ei keskittynyt niinkään armottomaan sludgeen kuin mitä turkulainen ex-virkaveljensä.

Tulin ensisijaisesti paikalle pällistelemään Mother Susurrusia, joka on kuulemma hyvä mutta jolta olin kuullut vain yhden biisin netissä ennen tätä keikkaa. Eli saletisti maailman kovin bändi kyseessä, jonka takia paikalle piti tulla mahdollisimman aikaisin etten vahingossakaan missaa kyseistä keikkaa. En missannut, vaikka bändi ensimmäisenä soittikin. Pari muista kokoonpanoista tutunnäköistä tyyppiä siellä näkyi olevan lavalla, soittamassa musertavaa doomin ja sludgen sukulaista, liiemmin taukoja pitämättä ja kenellekään armoa antamatta. Yhtye vaatii tarkempaa tutustumista.

Toisena soitti Jetblack, joka oli parempi kuin muistin. En tosin missään nimessä muistanut bändin olleen huonokaan, ei sen puoleen. Pieneen toviin Jetblack ei ollut mitään keikkoja soittanutkaan, mikä ei mielestäni kyllä ainakaan soitosta näkynyt. Kai siellä treenikämpällä on sitten käytetty aikaa. Stonerinsa oli parempaa kuin mitä hataran muistini mukaan oli vielä kesällä, mutta en enää tätä kirjoittaessa muista miten Anniksella mitkäkin biisit menivät. Paitsi se kaljasta ja kalkkarokäärmeistä kertova biisi, joka ei sitten kaiketi kertonutkaan kaljasta ja kalkkarokäärmeistä?

Delayhead oli sitten ainoa bändi, joka ei täydellisesti istunut doom-teemaiseen viikonloppuun. Omaan makuuni se oli edelleen ehkä turhan äijä ja liekkipaita, mutta hyvin yhtye kyllä soitti siitä huolimatta, ettei bändin keikka varsinaista yleisöryntäystä osakseen saanut. Tämä keikka oli rutkasti parempi kuin Montun veto, johtuen pääosin soundin tukevoitumisesta ja tanakoitumisesta. Tämä lienee pääosin toisen kitaristin ansiota, jolloin laulajakitaristi sai arvatenkin hieman helpotusta omaan taakkaansa.

Lopuksi Abbot päätti illan. Sain itse asiassa jossain vaiheessa ennen Delayheadin keikkaa tietää millaista musiikkia Abbot soittaa: doom metallia, jossa on myös blues-vaikutteita. Ainakaan niiden blues-vaikutteiden suhteen ei menty metsään, kun Abbotissa tosiaan oli keskivertoa doom-bändiä bluesimpi. Fiilis tuli pääasiassa biisien soittotavasta, mutta myös huuliharpusta ja joistakin muista laulajan handlaamista soittimista. Leijaileva savu toi vahvoja mielleyhtymiä hämyisten baarien nurkkaan, joissa vanhat bluesjäärät rämpyttelevät. Keikan intronauhanakin oli eräs The Wicker Man –leffasta tuttu sävelmä, joten eihän keikka voinut olla muuta kuin kova. Fyysistä äänitettä odotellessa.

Ehkä otin muutamat fototkin.