Sara – Saattue

Vastaajasta riippuen Kaskisten Saran huippuhetket voidaan jakaa kolmeen eri vaiheeseen. Ensimmäinen kohta olisi yhtyeen kolmoslevy Saattue, jolle tullessa Sara oli saanut tyylinsä vakiinnutettua, jolloin se soi entistä uljaampana.

Ensimmäisen kerran kuulin Saattueesta (ja oikeastaan koko Sarasta) Hamara-tabloidlehden pikkupalstalta, jossa aina muutama karvaturri vastaili kuulumisiin. Diablon Rainer Nygård taisi sanoa Saattuetta yhdeksi vuoden kovimmista levyistä, ellei peräti kovimmaksi. Mikähän ihme tuokaan on, herra kun vierailee levyllä karjumassa? Tämän karjunta toki sopii levylle, sillä Jo(rm)a Korhosta on vaikea karjumaan raskaasti. Korhonen keskittyykin puhtaaseen laulantaan kautta linjan.

Saattue on kenties raskainta Saraa. Industrial-vaikutteet eivät ole kuitenkaan kadonneet yhtään minnekään, vaan niitä on viljelty samassa suhteessa kuin Narupatsailla (2000) ja Kromilla (2002). Saattue on kuitenkin samalla ehkä myös tunnelmallisinta Saraa, sillä levyllä tuntuu olevan enemmän tunnelmallisempia osia kuin edeltäjillään. Tunnelma tuo sopivaa vaihtelua, sillä Saran musiikki osaa olla pahimmillaan todella puuduttavaa.

Tähän se Saran raskain kausi taisi päättyäkin, kun seuraava albumi He kutsuivat luokseen (2006) oli jo kevyempi, popimpi ja entistäkin melodisempi. Saattue on tosin melko vähälle huomiolle jäänyt levy, jäihin se esimerkiksi juurikin Diablon jalkoihin. Sanoisin Saattuetta kuitenkin Saran toiseksi parhaaksi levyksi, parhaan ollessa Veden äärellä (2008).

Nyt, kun kovinkaan moni Sara ei ole tehnyt minuun vaikutusta ja olen ne kaikki kuullut, voin sanoa ettei Sara oikein uppoa meikäläiseen. Kyllähän tuohon lopputulemaan voisi päästä helpomminkin kuin koko diskografia läpikahlaamisella, mutta tulipahan yritettyä. Saran musiikissa ei ole varsinaisesti mitään vikaakaan, mutta se ei vain yksinkertaisesti iske.

Kohokohdat: Katve, Ylimäärä, Ymmärrys, Vers(i)o, Lasken

Sara – Kromi

Kaskisten tunnetuin (ja kenties ainoa) metallin puolelle taipuva bändi taitaa olla Sara. Yhtyeen Saattue-levy (2003) sai muistaakseni paljon kiitosta, samoin sitä seuranneet He kutsuivat luokseen (2006) ja Veden äärelle (2008). Varsinkin jälkimmäinen noista on tosissaan ihana levy! Bändin varhaistuotannosta minulla ei ollut mitään käryä ennen Kromi-albumiin (2002) tutustumista.

Kakkosalbumillaan Sara kuulostaa tyystin erilaiselta kuin mitä nykyään. Paikoitellen Sara kuulostaa hämmentävän paljon länsinaapurin Katatonialta. Tosin Saran musiikista on nyttemmin kadonnut enin särmä ja tilalle on tullut kuulasta kauneutta enemmän. Katatonia-assosiaatiot johtuvat suurimmilta osin Joa Korhosen renksemäisestä laulutavasta. Tämä on miksattu lähes taustalle, joten tämän kuiskailujen sisällön selvittämiseen saa tosissaan kiinnittää tarmoaan. Niin, ja sitä härmäläistä melankoliaa on sitten vaikka millä mitalla. Johtuukohan Kaskisten suhteellisen eristäytyneestä sijainnista ja pienestä (alle 1500 henkeä) väkiluvusta?

Suurin ero Katatoniaan taitaa olla industrial-elementtien auliimpi käyttö. Niiden käytössähän Katatonia kiilasi Saran huippuvauhdilla oli vuosikymmenen edetessä, mutta tähän aikaan Sara kuulostaa ruotsalaiskollegaansa teollisemmalta. Industrial-elementitkin ovat tosin vain mausteena, eikä niitä välttämättä edes huomaa jos ei keskity täysillä kuuntelemiseen… tai jos kuuntelee paskoilla kaiuttimilla.

Albumin ongelmana on sen monotonisuus. Kaikki biisit ovat samasta puusta veistettyjä, vaikka kappaleiden materiaalina ollut puutavara onkin hyvää puuta (heh). Näissä biiseissä on yhteisenä tekijänä niiden raskaus, rauhallisuus, melodisuus sekä Korhosen kärsivä ja miltei joutsenlaulumainen tulkinta. Kokonaisuus tosin maistuu hyvältä.

Kohokohdat: Tanssiin, Raskas

Sara – Narupatsaat

En tiedä onko Sara edelleenkään Suomen valtakunnan ykkösbändejä, mutta Kaskisten ykkösbändi se ehdottomasti on. Saran taivallus albumi-äänitteiden parissa alkoi Narupatsaat-debyytillä vuonna 2000. Julkaisijana toimi Kråklund, tuo klamypunkin tautipesä. En totta puhuen odottanut tuon vaasalaisen teollisuusalueen mukaan nimetyltä puulaakilta heviksi luokiteltavaa musiikkia koskaan julkaistavan, selvästi punk-orientoitunut mörskä kun on. Itse asiassa Narupatsaat onkin Kråklundin ensimmäinen hevilevy.

Miksikäs heviksi Saraa pitäisi kuvailla? No, virallisestihan Sara kaiketi oli vuonna 2000 tunnelmallista goottimetallia, jossa on hieman suomirockia mukana. Keksin itse Saralle määritelmän, joka olisi tuskaisa kiirastulimetallia, jossa kärsiviä sieluja riepotellaan tulituulessa. Noin, olinpas runollinen, heh! Joka tapauksessa Jo(rm)a Korhonen on varsinainen tunteiden tulkki, joka vie Saran sururockin aivan uusiin ulottuvuuksiin. Vaikka Sara saattaisi paikoin kuulostaakin geneeriseltä, pelastaa Korhosen äänenkäyttö Saran monesta pinteestä. Ja uskon miehen olleen tyttöjenkin mieleen. Taustalla möyryävät surujen kitarat, jotka rääkyvät tuskaansa kaikkien korville. Tehdään siis selkeä pesäeroa itkeville kitaroilla, sillä nämä ovat enemmänkin huutoitkukitaroita. Kitaravallien taustalla on kuultavissa tosin myös jälkiä industrialista, eli mukana on myös jokseenkin turhaa elektroniikkaa.

Narupatsaat edustaa Saraa haipuilevana. Se oli toki löytänyt oman äänensä, ja tiesi minkälaista musiikkia se halusi tehdä, mutta se ei tainnut tietää vielä miten saataisiin paras mahdollinen lopputulos. Narupatsailla tuntuu olevan tuota industrial-vaikutettakin lähinnä vain siksi, että Sara aivan välttämättä halusi käyttää sitä vaikka olisi voinut tehdä vakuuttavaa jälkeä ilmankin sitä. Mielestäni Sara on ollut toimivimmillaan tuoreempien levyjen fiilistelyissä kuin näissä ensimmäisten levyjen teollisuuspörinöissä, vaikka Sara välttelee industrial metallin kategoriaan niputtamisen.

Jos Saran seuraavat kaksi levyä Kromi (2002) ja Saattue (2003) uppoavat, voi Narupatsaatkin hankkia levyhyllyynsä patsastelemaan. Narupatsaat ei ole kuitenkaan levytyksenä erityisen relevantti, joten sen metsästämisen takia ei kannata menettää yöuniaan.

Kohokohdat: Silmiin & sydämiin, Älä tapa, Tyhjään tilaan

Dir En Grey – Uroboros

Yritin joskus tutustua Dir En Greyhin vuoden 2007 Marrow of a Bone –albumin myötä. Tuo yksi tämän hetken suurimmista japanilaisista rock-bändeistä ei sillä erää vakuuttanut, mutta kokeilin myös Withering to Death -albumia (2005), ja se kolisi jo hieman paremmin. Saman tekee myös toistaiseksi tuorein tuotos Uroboros (2008).

Rate Your Musicin keskiarvojen jakaantumisen perusteella Marrow of a Bone on yhtyeen heikkotasoisin levytys, mutta samalla sen seuraaja Uroboros on rankattu parhaimmaksi Dir En Grey -nimellä julkaistuksi albumikokonaisuudeksi. Uroborosilla on oma jatkuvuutta ja reinkarnaatiota käsittelevä teemansa, mikä ei ehkä ole se maailman omaperäisin konsepti. Sinänsä ihmeellistä, ettei ouroborosta näy kansikuvassa vaan kansi hakee vaikutteita progedinosaurus King Crimsonilta.

Uroborosista ei ole tehty kuulijan kannalta helppoa albumia. Hatarien muistikuvien perusteella Marrow of a Bone oli ehkä hieman suoraviivainen – saatan toki olla väärässäkin – mutta ainakin Withering to Deathiin (2005) verrattuna Uroboros on kokeilevampi. Samanaikaisesti bändin sanotaan ottaneen kuitenkin pari askelta taaksepäin, ja Uroborosin yhteydessä on kuultu myös jokseenkin puiseva “paluu juurille”
-sanonta. Dir En Grey on entistä salakavalampi ja myrkyllisempi sen sijaan, että se iskisi kuulijaa suoraan turpaan. Kaikenlaista itselleen uutta bändi on lähtenyt kuitenkin kokeilemaan, esimerkiksi sitaria ja mandoliinia. Vaikka Dir En Greyn alaa on edelleen moderni metalli, on se kuitenkin siistinyt pois Marrow of a Bonen tekorankkoja pomppumetalli -vaikutteitaan.

Uroborosin kertakuuntelu kestään tunnin. Sinä aikana Dir En Grey ehtii vaihtamaan kasvojaan aika monta kertaa, ja Uroboros kuulostaa samanaikaisesti sekä tutulta että vieraalta. Kuulija voi olla varma siitä, ettei ole kuullut albumia aiemmin, mutta silti se kuulostaa vanhalta tutulta. Glass Skinin pianointro kuulostaa kovalta, vaikka tuokin mieleen monet MTV:llä pyörineet singlebiisit mieleen. Eivät nämä jipot ole ehkä ennen kuulemattomia, mutta niistä on ainakin saatu tehtyä toimiva kokonaisuus. Vokalisti Kyon verbaalinen anti vaihtelee korinasta raakkumiseen ja herkästä laulusta pattonmaiseen sekoiluun, vaikka tämä laulaa nyt omalla äänellään tavallista enemmän, tosin Kyon lauluhan ei varmasti vetoa ihan kaikkiin.

Uroboros ei ole ehkä maailman paras albumi, mutta se on ainakin mielenkiintoinen, kutkuttava ja kuulijaa aktivoiva. Tänään julkaistaan Dir En Greyn uusin single – Lotus. Uutta albumia edeltävää singleä janonneet fanit ovat tähän mennessä saaneet saada esimakua uudesta singlebiisistä lyhyillä snippeteillä. Siis snippettejä yhdestä kappaleesta? Mitäs järkeä tuossa nyt on?

Kenelle: Ei pelkästään j-rock –friikeille, vaan muillekin progressiivista alternative metallia arvostaville.
Miksi: Kuunneltavaa olisi ainakin hetkeksi aikaa.
Kohokohdat: Vinushka, Dozing Green

Coma Faction – Built a Monster

skannaaminen0002Faith No More oli levyillään mielenkiintoinen yhtye. Nykyäänhän yhtye vain keikkailee (esimerkiksi Ilosaaressa, minne olen itsekin suunnistamassa) eikä ole julkaissut uutta materiaalia sitten vuoden 1998 Album of the Yearin. Faith No Moren perintö elää sekä entisten jäseniensä sooloprojektiensa että aivan uusien bändien myötä. Arvaisin myös tämän bändin jätkien olleen innoissaan, kun Faith No Moren tai Mike Pattonin soololevyt ovat olleet soittimessa.

Coma Factionin Built a Monster – EP:n mukana tullut saatekirje oli aika persoonallinen. Se on vissiin se hevimiesten rempseys, joka siitä läpi paistaa. Huumoria on viljelty ja teksti gonzoilee välillä sen verran pahasti, ettei sitä puhemaiseksikaan enää miellä. Siitä sai silti selvää ja bändin syntyvaiheet Diaz Jr.:n raunioilla tulivat selviksi. Se hemmo, joka tuon läpyskän kirjoitti, oli joko humalassa, unohtanut ottaa lääkkeensä tai on muuten vaan mieleltään kovin persoonallinen tapaus. Tyyppihän pitäisi palkata Spinefarmille myyntimieheksi! Ehkä sama jannu on keksinyt oivan promolauseen kuvailla yhtyeen musiikkia:

Kuulostaa samalta kuin: “…farting raw diamonds”

Mahtaa olla kivuliasta. Toivottavasti näiden tyyppien luova hulluus pulppuaa luonnostaan, ilman että tarvitsisi sen erityisemmin ponnistella ja saada timantin kyytipoikana jotain muutakin. Niin, ja sitten se vokalisti! Demolla äänijänteitään revitellyt Mikko Huu on astunut syrjään vokalistin pallilta. Uudesta vokalistista Coma Faction ilmoitti jo maaliskuussa, mutta eipä paljastanut tämän nimeä. Itse asiassa tuosta paljastuksesta on nyt jo neljä kuukautta, mutta vieläkään ei ole tiedossa kuka tämä mysteerimies/rouva mahtaa olla. Eipä sillä, että kyseisen tyypin tietäisin edes nimeltä. Nykyään alkaa olla yhä tavanomaisempaa, että myös demobändit tekevät amatöörivideoita. Myös Coma Faction on liittynyt joukon jatkeeksi videollaan biisistä Robert Johnson, joka on lumisuudessaan mitä parhainta musiikkia näille tappohelteille…

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=SibxwrBMWB8]

Arvostelu:
Coma Faction – Built a Monster

Dir en grey – Kodou & Saku

Nakki napsahti. Eräs j-rockiin hurahtanut kaverini nakitti minut katsomaan pari Dir en greyn promovideota: Kodoun ja Sakun. Tätä nykyä Dir en grey on tunnetuimpia alternative metallia (parempaa määritelmää en keksinyt, ja j-rock –määritelmän koen itse musiikkia kuvatessa turhaksi, vaikka en tiedä onko alternative metal sen parempi määritelmä) soittava japanilaisbändi kotimaassaan että sen ulkopuolella. Itse en ole yhtyeeseen kunnolla tutustunut (Marrow of a Bone ei tainnut olla paras paikka aloittaa?), vaikka omassa tuttavapiirissäni onkin DEG-faneja, esimerkiksi avovaimoni, joka varmisti että tämä tehtävä tulee suoritetuksi.

Molemmat biisit ovat vuoden 2004 Withering to Death –albumilta. Levyä voidaan pitää bändin läpimurtona, sillä sen kautta bändi sai ensimmäiset viralliset levyjulkaisunsa kotimaansa ulkopuolella ja jopa listasijoituksensa… Suomessa. Mutta kun biisejä kuuntelee ja niiden videoita katsoo, niin vaikuttaa siltä kuin ne olisi täysin eri levyiltä repäistyt. Vastakohdat täydentävät tosiaan, kuten joskus on sanottu. Kodou sisältää jopa hittipotentiaalia. Näennäisen raskaan riffittelyn tukena biisissä on kiva kiipparimelodia, jonka ansiosta biisi on oikein helposti lähestyttävä. Saku taas lähentelee jo äärimmäisempiä metallin ilmenemismuotoja, tai paremminkin pohjoisamerikkalaista metalcorea. Jo biisinkirjoituksen osalta molemmat biisit toimivat, mutta bändin vokalistin Kyon tulkinnat tuovat biiseihin omaa lisäväriään. Mies vaihtelee tyyliään mörinästä puhtaaseen, korkeampaan lauluun.

Molemmat videot ovat tunnelmiltaan ahdistuneita, kuoleman täyttämiä ja väkivaltaisia. Väkivalta vaan ilmenee niissä eri tavoin. Kodoussa raaka ja tolkuton veriteko on tosin veretön, mutta se shokeeraa hirttämisellä. Sakussa taas hemmo elelee ahdistavassa betonimurjussa kuolleen perheensä kanssa ja on kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka itse perheensä päästi päiviltä. Välillä perhe syö tyytyväisenä päivällistä, mutta liika dirujen kuuntelu saa pojan löytämään synkän puolensa. Molemmissa videoissa shokeerataan kuolemalla, mutta Sakussa taas mässäillään bändin raflaavalla ulkonäölläkin, edustihan bändi tuolloin vielä visual keitä. Kodoussa bändi on toki pukeutunut hyvin, mutta raflaavimmasta tyylistä ehdittiin jo luopua. Ei näitä sensuroimattomana tulla näkemään musiikkikanavien iltapäiväsoitossa.