Ancient VVisdom – A Godlike Inferno

avv_godlikeToday is the Dayn piti esiintyä toukokuussa Suomessa. Olin menossa, osittain siksi että Ancient VVisdom oli mukana. No, nytpä ei nähdä kumpaakaan bändiä tässä provinssissa, joten nyt harmittaa. Kuuntelenpa siksi Ancient VVisdomin albumia viime vuodelta, eli A Godlike Infernoa.

Ancient VVisdomia tulee jotenkin alitajuisesti verrattua hardcore-bändeihin, vaikka tiedostava minäni pyrkii välttämään sitä. Tuo mielleyhtymä tosin selittynee melko vahvoilla kytköksillä ns. holy terror-hardcoresiipeen, jossa lauletaan samoista asioista samoilla painotuksilla ja samanlaisella symboliikalla. Ancient VVisdomissa on tosin enempi kyse eräänlaisesta neofolkin (johon painottuminen on melko yleistä varsinkin tuon holy terror-skenen bändeillä) ja vaihtoehtorockin yhdistelemisestä. Jos A Godlike Infernoa pidetään jollain tavalla folkahtavana levynä, on se sellaisena melko väkivaltainen ja tietyssä mielessä jopa luotaantyöntävä. Bob Dylan on tästä menosta aika kaukana. Albumia voisi kuvailla semiakustiseksi. Akustisilla soittimilla on pääosa, mutta sähkökitara kyllä on alati läsnä nakuttelemassa metallipainotteisia riffejä. Toisin kuin missään sähkökitarapainotteisessa musiikissa, niin Ancient VVisdomissa sitä käytetään enimmäkseen taustasoittimena. Laulu hallitsee, samaten albumilla vallitseva rytmiikka. A Godlike Inferno on tunnelmaltaan perin esoteerinen, ja se pelaakin oikean atmosfäärin luomisen kanssa. En tiedä tarkalleen mikä se tunnelma on ja miten sitä pitäisi kuvitella, mutta se sammuttaa hehkulamput, sytyttää kynttilät ja valtaa koko huoneen. Kyllä minä tästä tunnelmasta todella paljon pidän, vaikken voikaan sanoa albumin edustaman maailman olevan itselleni kovinkaan läheinen.

Kohokohdat: Alter Reality, Necessary Evil

Anathema – Weather Systems

anathemaweatherPerhebändi Anathema se vain jaksaa. Jossain vaiheessa yhtye piti enemmänkin taukoa, mutta viime vuodet on taas kulutettu levyjä julkaisemalla, joista tätä kirjoittaessa tuorein on viime vuoden Weather Systems. En ole totta puhuen saanut kovinkaan monesta Anatheman 2000-luvun nyyhkyrokkilevystä mitään irti. En saanut totta puhuen mitään irti edes Hindsightista (2008), vaikka siinä olikin vanhoja biisejä uusina sovituksina, ja toinen vanhoista biiseistä koostuva levytys Falling Deeper meni sekin ihan ohi. We’re Here Because We’re Herea en pitänyt minään.

Anathema soittaa yhä melankolista tunnelmarokkia, joten mitään täyskäännöksiä ei brittibändi ole tehnyt. Ei paluuta deathdoomiin, vaan sitä mitä bändi oli tehnyt jo vuosikymmenen. Yhtye itse kuvaili levyä seuraavasti: ”not background music for parties. The music is written to deeply move the listener”. Siinä ollaan kyllä oikeasti, kun ylisentimentaalisena levynä Weather Systems tekee kuulijalle olemassaolonsa selväksi. Se pysäyttää ja pistää olon joko vaivaantuneeksi tai liikuttuneeksi, riippuen siitä miten tämmöiseen kamaan yleensäkin suhtautuu. Itse olen jopa myynyt Anatheman levyjäni siksi että ne ovat olleet itselleni liian nynnyjä, mutta ei Weather Systemsin rallit niin vaivaannuttavia ole. Ehei, itse asiassa ne ovat jopa hyviä. Kerrassaan mainioita jopa, ja ehkä jopa pidänkin tätä mielessäni järkevimpänä Anathema-levynä sitten Judgmentin (1999). En sitten tiedä, mikä tässä on sitten niin ylivertaista niihin muihin nähden, vaikka toisaalta tälläkin levyllä on niitä iänikuisia “save me”-läppiä, joita en kestä enää edes läpällä. Niistä huolimatta Weather Systems oli levynä kuitenkin ihan näppärä, melkeinpä jopa positiivinen yllätys.

Kohokohdat: The Gathering of the Clouds, The Storm Before the Calm, The Beginning and the End

Primus – Brown Album

Vuonna 1997 julkaistu Brown Album oli Primusin ensimmäinen pitkäsoitto uuden rumpalin Bryan Mantian kanssa, entisen rumpalin Tim Alexanderin kun oli parasta lähteä bändistä. Albumin oli tarkoitus olla Primusin merkkipaalulevy, ja siksi se nimettiinkin Brown Albumiksi The Beatlesien White Albumin ja Metallican Black Albumin hengessä. Mitään samanlaista merkkoteosta Brown Albumista ei kuitenkaan tullut edes Primusin omassa diskografiassa, yhtye kun oli tehnyt ne jo.

Albumina Brown Album on kyllä helpompi kuin muutama muu Primusin albumi. Pork Sodan (1993) vaikeaselkoisuus, harhailevuus ja tummasävyisyys olivat enimmäkseen vain muistoja, siinä missä Tales From the Punchbowlista (1995) kumpuava estottomuus ja iloisuus olivat taas läsnä. Olisin kyllä myös huomaavinani, että Brown Album rokkaa ja pohjautuu enemmän perinteisille rock-rakenteille kuin pari edeltäjäänsä, vaikka Brown Albumkin seilaa aika sujuvasti suklaameressä. Ote oli näennäisesti freesi, mutta kyllä tästä alkaa näkyä, että Primusta alkoi pikkuhiljaa väsyttämään. Pelkästään rumpalinvaihdos ei vienyt Primusta mottiin, vaan kyllä basistivisionääri Les Claypoolillakin alkoi pikkuhiljaa väsyttämään Primusin touhut.

Ulkoisilta puitteiltaan Brown Album on kyllä silmäsärkyä aiheuttaneeseen edeltäjäänsä verrattuna järkevän näköinen, vaikka ei se mitään graafista ilotulitusta siltikään edusta. Kaikki on on jewel casejen väriä myöten ruskeaa tai lähellä sitä.

Kohokohdat: Golden Boy, Camelback Cinema, Bob’s Party Time Lounge, Coddingtown

Primus – Tales From the Punchbowl

primus_talesHörhöfunkrokin nimekkäimpiin bändeihin liittyvä Primus eli uransa kukoistuskautta (ainakin taiteellisessa) mielessä 90-luvun alussa. 90-luvun puolivälin paikkeilla vaihtoehtorockikaan ei tosin ollut enää ihan niin kuumaa tavaraa, ja Primusinkin bileet olivat loppumassa. Bändin neljäs studioalbumi, eli vuonna 1995 julkaistu Tales From the Punchbowl jäi sitten Tim “Herb” Alexanderin viimeiseksi Primus-levytykseksi sillä erää. Tämä oli ensimmäinen koskaan kuulemani Primus-levytys. Heti alkuun tärähti Professor Nutbutter’s House of Treats, ja totta kai olin siitä myyty. Sen jälkeiset biisit eivät kyllä ihan samalle tasolle yllätyksellisyydessä päätyneet, mutta tokihan levy oli tarpeeksi outo että siihen tuli silloin ihastuneeksi.

Nyt, vuosia myöhemmin, albumi ei kuulosta enää niin täräyttävältä kuin silloin joskus. Ei tätä oikeastaan tule kuunneltua kuin vain kerran viidessä vuodessa erinäisissä hassuttelutilaisuuksissa, vaikka Primusta saattaisi joskus muulloin kuunnellakin. Tales From the Punchbowl vaan ei ole Primusta terävimmillään. Albumi jatkoi siitä mihin edeltäjänsä Pork Soda (1993) oli kahta vuotta jäänyt, ainakin mitä laadullisiin kysymyksiin tulee. Talesia tuskin voidaan pitää yhtä pimeänä ja synkkänä, mutta on se ainakin lähestulkoon yhtä vaikeasti lähestyttävä. Onhan tälläkin levyllä toki omat klassikkonsa, sillä esimerkiksi Wynona’s Big Brown Beaver taisi edetä jopa hitiksi asti ja ovathan Claypoolin ja Lalonden kielisoitinkikkailut ihan hauskaa kuunneltavaa. Levyllä on kyllä myös useampikin tyhjänpäiväisempi veto, joiden vuoksi koko albumia ei tule pahemmin enää kuunneltua.

Levyn kansitaiteet ovat sitten ehkä Primusille muuten sopivat, mutta muuten kyllä aivan saatanan kauheat. Sellaista karseinta 3D-graffaa, jota ysärillä hieman kokeiltiin. Etukansi on pakan onnistuneimpia kuvia.

Kohokohdat: Professor Nutbutter’s House of Treats, Wynona’s Big Brown Beaver, Space Farm

22-Pistepirkko – Big Lupu

22_biglupuOnkohan se moneenkin kertaan sanottu, että 22-Pistepirkko on merkityksellisimpiä suomalaisia indie-bändejä koskaan? No, kai se on, mutta kai sen voi siltikin vielä sanoa. Itselleni 22-Pistepirkko on tosin jäänyt melko etäiseksi ja oudoksi nimeksi, mutta kai sitä piti tehdä itselleen palvelus ja hankkia Big Lupu hyllyyn.

Big Lupu on siis albumin julkaisuhetkellä 13-vuotiaan 22-Pistepirkon neljäs studioalbumi (1992). Big Lupuun oli helppo tarttua kahdesta syystä. Ensinnäkin sitä on sanottu bändin tärkeimmäksi levyksi, ja toisekseen sillä on se ainoa minulle entuudestaan tuttu biisi, eli Birdy. Sehän toki helpotti tutustumista, vaikka ei missään nimessä ollut ainoa syy lähteä tutustumaan Big Lupuun, eikä varsinkaan ole albumin ainoa kantava biisi.

Yleisilmeeltään Big Lupu on rauhallinen, jopa nukkavieru levy. Siihen vielä P-K Keräsen liki unelias laulu, joka pysyttelee omissa sfääreissään vaikka 22-Pistepirkolla musisointi muuttuisi muuten perin soiseksi jytäboogieksi. Olisin kyllä huomannut, että Big Lupu lähtee melko vaatimattomista ja rauhallisista oloista liikkeelle ja lähtee kasvattamaan soundiaan ja itseään vasta matkan varrella. Jännittävää.

En ole täysin varma millaisen vastaanoton Big Lupu noin yleensä sai 90-luvun alussa, vaikka kehtaan väittää kollegoideni diganneen levystä. Kehtaan väittää sitä jopa myös ajattomaksi, sillä se kuulostaa vielä näin vuonna 2013 melko tuoreelta.  Ehkäpä Big Lupun sisällöllisellä monipuolisuudella on jotain tekemistä asian kanssa? Eihän tällä levyllä taida olla kovinkaan montaa biisiä, jotka olisi valettu samasta muotista?

Kohokohdat: Don’t Say I’m So Evil, Household Affairs, Birdy, Swamp Blues, She’s So Shy

Sonic Youth – Goo

sonicgooNoiserockin tärkein bändi on Sonic Youth, siitä ei ole epäilystäkään. Sonic Youthin tärkein levy taas on vuonna 1988 julkaistu Daydream Nation, siitä on taas epäilys. Olen pitänyt Daydream Nationia jokseenkin yliarvostettuna levynä, lähinnä sen vuoksi että olen aina pitänyt enemmän sen seuraajasta Goosta. Vaan eipä sillä, Goo on myös tärkeä levy Sonic Youthille, sillä sitä pidetään bändin sekä taiteellisesti että kaupallisesti menestyneimpien levyjen joukossa.

Goo ilmestyi otollisempaan aikaan kuin Daydream Nation. Vuosikymmen oli vaihtunut 90-luvuksi ja Seattlen suunnasta alkoi kuulua kummia nihilististen ja kovaa soittavien, flanellipaitaisten nuorten vihaisten miehen marssiessa esille. Sonic Youth ei lukeudu grungeksi, mutta se löysi uutta yleisöä turhautuneen sukupolvi X:n riveistä. Pöyhkeilevä tukkahevi sai väistyä, kun Sonic Youth ja muut alternative-bändit valtasivat keikkapaikkoja ja hieman myöhemmin myös listasijoituksia.

Näkisin Goon monella tapaa nihilistisempänä levynä kuin edeltäjänsä. Bändin ilme oli synkempi, mahdollisesti myös kokeilevampi enemmän paskat maailmalle haistatteleva. Toisaalta osa albumin kappaleista edustaa 80- ja 90-lukujen taitteen Sonic Youthia kaikkien yksinkertaisimmillaan. Kenties Goo onkin kaikkein paras levy ummikolle tutustua Sonic Youthiin ja noiserock-genreen noin yleisesti. Albumi kestää 50 minuuttia, mutta siihenkin on saatu vähän liiankin kanssa toistoa ja junnaavuutta. Toisaalta parhaimmillaan Goo muistuttaa minua siitä, minkä vuoksi ole joskus koko genreen edes tykästynyt: kappaleissa olevat melodiat ja paikoin tarkoitukseton haahuilu lyövät kättä, jolloin tuloksena on hyvinkin hypnoottinen ja otteessaan pitävä levy.

Oma henkilökohtainen kosketukseni Goohon on melko syvä. Kuuntelin sitä jo 15-vuotiaana, eli se oli ensimmäinen koskaan kuulemani noiserock-levy. Mutta vieläkään levy ei tunnu loppuun kalutulta, tosin johtuen ehkä siitäkin ettei levy vieraile soittimessani edes vuosittain. Silloin kun se vierailee, se onkin sitten maailmanhistorian coolein yksittäinen levy. Sopivaa pitkille automatkoille.

Kohokohdat: Kool Thing, My Friend Goo, Disappearer, Cinderella’s Big Score

Therapy? – Troublegum

Therapy? on kiistatta legendaarinen orkesteri, mutta syystä tai toisesta se on itselläni jämähtänyt sellaiseksi bändiksi joka ei ole koskaan sen kummemmin sitten sytyttänyt. Tätä kirjoittaessa on siis lokakuinen lauantai-ilta ja Therapy? on kaupungissa. Kaupungin kutsu on suhteellisen kova, mutta päätän hengailla kotona ja juoda kaljaa. Päätin silti kuunnella Therapyn? menestysalbumi Troublegumin (1994) ensimmäistä kertaa liki kymmeneen vuoteen.

Kummallinen bändi tämä Therapy?. Tätä kirjoittaessa olen Wikipediasta tsekannut mitä levyjä bändi on tehnyt. Huomaan haalineeniteininä Hämeenlinnan kaupunginkirjastolta bändin lähes kaikki vuosien 1993-2003 välissä tehdyt studioalbumit, mutten muista niistä paljoakaan. En edes Troublegumista. Kertonee jotain? Ensimmäinen kuulemani Therapy?-albumi taisi kylläkin olla Troublegumia seurannut Infernal Love (1997), mutta nyt sössötetään Troublegumista.

Niin, Troublegumia pidetään ainakin Therapyn? kaupallisena läpimurtona, jos ei vielä taiteellisenakin. Osa Therapyn? suosiosta perustuu siihen, että yhtye säilytti alternative/punk/grunge/metal-särmänsä, mutta teki silti melko tarttuvia biisejä. Screamageria tunnutaan yhä soitettavan Radio Rockinkin soittolistoilla, eli helposti voidaan sanoa Therapyn? aiheuttaneen melkoisen paukahduksen aikoinaan. Therapy? kuulostaa (sekä hyvässä että pahassa) silkalta 90-luvulla ollen siten melko moderni bändi. Siltikin yhtyeen soundista kuulee siihen vaikuttaneiden bändien vaikutuksen. Going Nowherekin on silkkaa Hüsker Düta.

Itse en ole tosin suostunut muuttamaan samaan roskikseen Therapyn? kanssa. Ehkäpä se johtuu siitä, että Troublegum etenee melko turvallisella kaavalla läpi koko pituutensa. Levy on täynnä 2-4 minuuttia rokkibiisejä, joten itseähän tässä toistetaan. Ehkäpä itseäni vaivaa sekin, että levy on turhankin turvallinen. Tai ehkä en ole perustanut niin kauheasti 90-luvun altsusoundista? En tiedä.

Kohokohdat: Hellbelly, Trigger Inside, Turn

Primus – Pork Soda

Primus on eri hauska bändi, joka luonnollisesti ärsyttää jotakuinkin yhtä montaa kuin mitä se ihastuttaakin. Mitään maailmaa mullistavia levyjä se ei ole enää pitkään aikaan tehnyt, mutta 90-luvun alussa yhtyeellä oli melko kova putki päällä. Putkessa oli myös vuonna 1993 julkaistu albumi Pork Soda.

Primus on erikoinen bändi, mutta tietyllä tavalla Pork Soda on jopa luotaantyöntävä levy jopa Primusin mittakaavalla. Siihen sisälle pääseminen vaatii reippaasti enemmän aikaa kuin moneen muuhun Primus-levytykseen ja albumihan on niihin muihin Primus-levyihin verraten jopa pimeä ja synkkä. Eikä sillä ole edes niitä suurimpia hittejäkään, tai oikeastaan yhtään sellaista biisiä mitä voisi “hittibiisiksi” edes hetkellisesti naamioida. Pork Soda jyrää ja poukkoilee melko tasaisesti, ja mikäli sille ei mitään huomiota anna, niin levy menee täysin ohi eikä siitä pysty sanomaan sitten mitään. Paitsi että se on pimeä ja synkkä. Ja tässä tapauksessa “pimeä” kuvaa sekä levyllä olevan valon määrää että sen järkevyyttä.

Les Claypoolin basso pulputtaa kuin mikäkin höyrykone ja Larry Lalonde suhailee jotain kitaralla. Ei tätä albumia kyllä varsinaisesti kitaratyöskentelystä muisteta, vaan nimenomaan basson pörinöistä ja rumpalin siihen nähden melko tasaisesta ja yllätyksettömästä halonhakkuusta, joka pitää levyn kylläkin kiitettävästi kasassa. Ja ihme, että Claypoolin nuppi on pysynyt yhtenä kappaleena tästä retkestä.

Kohokohdat: Bob, Nature Boy, Mr. Krinkle, The Air is Getting Slippery

Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo – Vyötä kupeesi ja tule!

Vuoden 2009 paras albumi oli Joose Keskitalon ja Kolmannen Maailmanpalon albumi Tule minun luokseni, kulta. Ilmestyessään se soi minulla parhaimmillaan monta kertaa päivässä, ja sen myötä odotukset sen seuraajaa kohtaan nousivat lähes kohtuuttomiksi. Oikeastaan vasta nyt niihin voidaan vastatakin Vyötä kupeesi ja tule! –albumin myötä.

Keskitalon edellistä albumia Maan näkyjä vaivasi eräänlainen välityömäisyys. Albumilla oli kyllä uusia biisejä, mutta kyseessä ei kuitenkaan ollut kovinkaan yhtenäinen albumikokonaisuus. Enemmänkin se oli rykelmä yksittäisiä biisejä. Nyt on tilanne vähän toisenlainen, kun Vyötä kupeesi ja tule! kuulostaa yhtenäisemmältä ja dynaamisemmalta. Kokonaisuus on tasaisempi, tosin siltä erottuu edukseen joitakin yksittäisiäkin biisejä.yötä kupeesi ja tule! ei ole kuitenkaan läheskään yhtä painostava ja ahdistava kuin Tule minun luokseni, kulta. Keskitalo ei siltikään heittäydy liian positiiviseksi, vaikka albumin sävyt ovatkin hieman kevyempiä ja jopa rokkaavampia. Albumin nimikkokappale oli jopa yllättävä, sillä kyseinen vetohan on jotain täysin erilaista kuin mitä Joose Keskitalo on bändeineen aiemmin tehnyt. Mies uudistuu, ja onnistuukin siinä hyvin, mutta pitää samalla musiikkinsa monipuolisena ja oman identiteettinsä eheänä.

Albumina Vyötä kupeesi ja tule! on hyvä, muttei Keskitalon paras. Albumin verrokkina on tosin sitä itseään kohtaan melko epäreilusti Tule minun luokseni, kulta, ja siihen samaan fiilikseen Keskitalo tuskin koskaan Maailmanpaloineen pääsee, valitettavaa. En toisaalta voi sanoa olevani mitenkään pettynytkään, mutten kyllä allekirjoita albumin yllä vellovaa hypeä. Tätä on nimittäin sanottu jopa Keskitalon parhaaksi levyksi.

Kohokohdat: Kärpäset, Rakkaus tuo muukalainen, Vyötä kupeesi ja tule!, Mene säkin sisään

Polite Force – S/T

Polite Forceen törmäsin ensimmäisen kerran sen ollessa keikkailemassa Porin Montussa Sur-rurin ja Merriesin kanssa. Tällöin yhtyeeltä oli tullut ulos vain seiskatuumainen, mutta muutaman kuukauden päästä Polite Force olikin julkaissut jo pitkäsoitollisen. Kun seiskasta kirjoittelin, uhosin hankkivani myös pitkäsoiton ja niin myös teinkin, mutta pitänyt hillitöntä kiirettä.

Pääasiassa parissa päivässä äänitettyyn Polite Forceen on jäänyt punkin rosoisuus, vaikka punkiksi Polite Forcea ei voi oikeastaan sanoakaan. Ei tätä ehkä kannata sanoa kuin vain alternativeksi. Sekin tosin on sateenvarjotermi, eikä sinällään kuvaa Polite Forcea paljoakaan. Polite Force tosin pyörii juurikin niissä maisemissa, joita en ole itse koskaan kokenut omikseni. Näissä maisemissa ollaan sekä lähellä että nihilistisiä, vaikka mihinkään ristiriitaisuuksien turbulenssiin ja koukeroisuuden vuoristoratoihin ei tällä levyllä menolippuja ostella. Hyvä niin, että Polite Force on säilyttänyt jonkinlaisen tolkun melko suoraviivaisessa, homeiselta grungelta maistuvassa mölyämisessään.

Polite Force on käväissyt soittimessani tasaisin väliajoin. Silloin tällöin se on tehnyt kutsuvia eleitä ja elkeitä, muttei ole vielä kertaakaan iskenyt kokonaisuutena päin naamaa. Tosin joka kerralla levystä huomaa sellaisia piirteitä, mistä hädintuskin oli edes edellisellä kuuntelukerralla tietoinen. Levy siis kasvaa joka kuuntelukerralla, ja kokonaisuudessaan LP on seiskatuumaista kovempi luu. Polite Force on hionut ilmaisuaan parempaan kuntoon ja tehnyt enemmän tarttuvia biisejä. Vastavuoroisesti jotkin LP:n biisit jäävät vähemmälle huomiolle kuin toiset, vaikka niitä kuinka kieputtaisi. Polite Force on kyllä maanmainio debyytti, muttei ehkä täydellisen vahva esitys. Se jää kieppumaan itsensätoistavuuden pyörteeseen, vaikka tekeekin joitakin tarvittavia irtiottoja. Eiköhän tätä silti voisi suositella, kun Polite Force tekee pääasiassa hyvää musiikkia?

Tälläkin levyllä julkaisijana oli Last Choice Records, mutta myös Joteskii Groteskii.

Kohokohdat: Bing-o was his Name-o, Plastic, Out of Nowhere, Quagmire