Viisikko – IIII

Viisikko. Yhtye on tehnyt itselleen nimeä [sic] jo pitemmän aikaa, mutta silti tuon oululaisbändin nimen assosioi turhan helposti sellaisiin musiikkityyleihin joilla ei ole Viisikon kanssa mitään tekemistä. Lähinnä ramopunkkiin. Itse asiassa jo Viisikon uuden kasetin biisien nimistä (esim. Mari huonona, Elossa tänään; Zombie huomenna jne.) tuo käsitys voisi vain korostua, ellei tässä vaiheessa olisi jo pläkkiselvää Viisikon olevan aivan muunlaisilla asioilla.

Viisikon cd-levy IIIII (2009) ei tehnyt minuun mitään sen kummempaa vaikutusta. Totta puhuen en muista siitä edes paljoa, vaikka viime kuuntelukerrasta ei olekaan pitkää aikaa, mutta tämä on aivan saatanan hyvä äänite. Yhtyeellä on aika ajoin kiire, mutta toisaalta se ehtii rakennella biisejään tarpeeksi pitkään että niistä saa kunnon otteenkin. Turha kiire tuntui vaivaavan Viisikkoa aiemmin, mutta ainakin nyt yhtye sekä hidastelee että kiirehtii biisien sisällä, sen sijaan että ryntäilisi päistikkaa biiseistä toiseen. Tai tuollainen kuva minulle siitä edellisestä äänitteestä tuli. Olisikohan aika tehdä reality check?

No, joka tapauksessa IIII:ssa on charmia. Ei edes juurikaan venkoilua, vaan enemmänkin suoraa turpaanvetoa. Genremääritelmien osalta en suostu kutsumaan tätä miksikään muuksi kuin vain meluksi, jossa ovat sekä pää ja häntä, vaikka ne ehkä ovatkin rumia ja mädäntyneitä. No, jossain hardcoren ja metallin rajoillahan tämä kulkee, en kylläkään tarkalleen osaa sanoa missä siellä. Kasettinahan tämä on varsin sympaattinen levytys, mutta enpä olisi kyllä vinyylijulkaisuakaan pahakseni pistänyt. Tätä kirjoittaessa olen levystä kuitenkin niin fiiliksissä, että olen valmis puhumaan tästä yhtenä vuoden kovimmista levyistä. Huh. Parasta meteliä Oulusta tällä hetkellä!

Kohokohdat: Mari huonona, Elossa tänään; Zombie huomenna, Sekopäinen jätkä, Kyllikin luo

The Flying Luttenbachers – Infection and Decline

Muuan mies ojensi meikäläiselle eräänä kauniina kevätpäivänä The Flying Luttenbachers –ryhmän albumin Infection and Decline (2001). Tuskinpa mies kyseistä albumia inhosi, kun kerta oli ollut osallisena albumin uusintajulkaisunkin kanssa Karkian Mistikansa kautta. Tuossa vaiheessa The Flying Luttenbachers juuri lainkaan tuttu, mitä nyt nimen olin joskus eräänkin kauhajokelaisen hyypiön kautta kuullut.

Sen paremmin The Flying Luttenbachersien vuodesta 1991 vuoteen 2007 kestänyttä uraa analysoimatta, ilmoitan Infection and Declinen julkaistun bändin kymmenvuotisjuhlavuotena. Luulisi, että bändin jäpikät tiesivät tarkalleen, mitä halusivat musiikillaan viestiä. The Flying Luttenbachers on itse kutsunut tämän aikakauden musiikkiaan “brutal progiksi”. Jäpikät eivät mene edes metsään tämmöisellä määritelmällä, vaan se kuvaa Infection and Declinen karua ja murhaavaa soundia yhtä täsmällisesti kuin rumpali Weasel Walterin rummuniskut osuvat kohteeseensa.

Infection and Decline on monella tapaa äärimmäinen levy, mutta metallia se ei ole vaikka “brutal prog” saattaisi moiseen assosiaatioon ohjatakin. Ei äärimmäisyys tarvitse särökitaraa, se on jo moneen kertaan todistettu. Ja onhan tälläkin levyllä hyvinkin suuressa osassa tuplabasareiden lotke. Sitä paitsi jos Infection and Declinella olisi rivinkään verran laulua, olisi se hyvin suurella todennäköisyydellä naama punaisena kiljuttua ja karjuttua.

Levynä Infection and Decline on äärimmäinen ja mielenkiintoinen, mutta lopulta hieman tyhjänkin oloinen. En saanut siitä lopulta paljoakaan kicksejä, vaan hyvinkin suuri osa levystä menee itseltäni, The Flying Luttenbachersien kaltaiseen ryminään tottumattomalta melko ohi. Mitä genreä tämä edes edustaa? Alternativea? Noisea rockia? Math rockia? Rockia? Free jazzia? Tuntuu kyllä siltä, että Infection and Declinen tekeminen on antanut eniten kicksejä tekijöilleen. Hemmot ovat olleet touhussa ns. syvällä mukana, mutta muut eivät välttämättä saakaan samoja säväreitä The Flying Luttenbachersien tinkimättömästä metelöinnistä. Liikaa matikkaa, liian vähän melua, vaikka muutaman laskutoimituksen saan tehtyäkin vaivatta. Toisaalta levyä on sanottu The Flying Luttenbachersien parhaimmaksi levyksi, joten tarvitseeko Infection and Decline sitten enemmän aikaa kuin mitä sille olen tähän mennessä antanut?

Kohokohdat: Into the Vastness of Stupidity, De Futura

Blue Frequency – Emotion Pictures

Yllättävän paljon voi jo pelkän kannen perusteella arvata itse albumin sisällöstä. Oululaisen Blue Frequencyn debyyttialbumi sisältää haikeaa, melankolista mutta myös pienistä lapsentaudeista potevaa alternative rockia. Kannessa oleva tyttölapsi tosin vaikuttaa kovin nyrpeältä, ilme on samanlainen kuin melkein millä tahansa pikkulapsella jota yritetään väkisin kuvata.

Itse sisältöön: kaksi ensimmäistä kuuntelukertaa eivät tarjonneet mitään ihmeellistä eikä levystä jäänyt mitään käteen. Seuraavan kahden kuuntelukerranaikana albumi alkoi jo jotenkin hahmottua, ja sitä seuranneiden kuuntelukertojen aikana tykästyin levyyn. Mutta Emotion Picturesin onnistui lässähtää hieman ennen kuin “veri punnitaan”, kuten lukioni rehtori olisi sanonut. Ehken koskaan varsinaisesti rakastunut levyyn (korkeintaan ihastuin siihen), koska sen teho ei sitten kestänyt aivan loppuun asti.

Saatteeseen oli panostettu keskivertoa enemmän. Läpyskä oli painettu (huom! PAINETTU, ei vain tulostimella printattu) normaalia paksummalle paperille, tai ainakin tuo painetulta vaikuttaa. Se oli myös kaksipuolinen, jösses! Yleensä bändeillä ei riitä mielenkiinto edes siihen, että promokirje olisi edes puolen sivun mittainen. Suomalaiset ovat kyllä huonoja kehumaan itseään, joten näiden saatteiden kirjoittaminen voi osoittautua hyvinkin hankalaksi. Tosin kirjettä ei ole tehnyt yksikään bändin jäsenistä, vaan levy-yhtiön edustaja. Ulkopuolinen, jolla on erilainen näkemys bändistä ja uskaltaa kehuakin sitä enemmän. Sekä Blue Frequencyn että albumin syntymän vaiheista on kiitettävän paljon tietoa. Korulauseita ei kyllä säästelty, harmi että albumi ei onnistunut minun mielestäni aivan kaikkia niistä lunastamaan.

Saatteesta todellakin näkee, että albumin julkaissut Minortone Music on panostanut bändiin. Vaikka albumi ei missään nimessä täydellinen olekaan, niin ei tätä bändiä kannata missään nimessä piilotella, varsinkin kun kyse taitaa olla “ensikertalaisista”, en ainakaan heti osannut yhdistää albumin tehneitä nimiä muihinkaan bändeihin. Katsotaan mitä tästä seuraa.

Arvostelu:
Blue Frequency – Emotion Pictures