Amebix – Redux

Amebix on viimeisen vuoden aikana tarjonnut isoimmat jännitykset, pelot ja kuumotukset. Pelkästään tieto yhtyeen uudelleenaktivoitumisesta arvelutti, ja uuden materiaalin työstäminen suorastaan pelotti. Eikä totta puhuen tuossa välissä tapahtunut joidenkin vanhojen biisien uudelleenäänittäminenkään luottamusta herättänyt.

Melko korkealle hinnoiteltu, DIY-lafka Profane Existencen julkaisema Redux –kaksitoistatuumainen lähti matkaani vasta sitten, kun alennusta oli riittävästi. Ja tokihan porkkanaksi tarjottiin melko komea Amebix-merkki. Patchin roiskaisin laukkuuni kiinni (kyllä, se punainen patchi on juuri tästä) jonka osa lukijoistakin on varmaan nähnyt, ja levyn roiskaisin soittimeen ennen Sonic Massin (2011) julkaisemista. Ei puhutellut millään tavalla, joten seuraava roiskaisu osuikin hyllyn suuntaan. Sitten kuuntelinkin Sonic Massin ja vielä pidin siitä, joten Reduxille piti antaa uusi mahdollisuus.

Reduxillahan on tosiaankin vain kolme uudestaan tulkittua Amebix-biisiä; Arise, Winter ja Chain Reaction. Latauskoodi heittää peliin vielä Progressin. Kaikki ajattomia Amebix-klassikkoja. Biisejä, joihin ei soisi kajottavan. Amebix soittaa kyseiset kappaleet modernimmalla, uudistuneella otteellaan ja jälki on sen mukaista. Pidin Sonic Massista, mutta Reduxilla on vain sitä murjomista jolla Amebix ei mielestäni tätä nykyä loista.

En tämän perusteella yhtään ihmettele, minkä takia Sonic Mass pelotti. Porukkahan luuli, että Amebix aikoo tehdä samaa kuin mitä Reduxillakin, vaikka Amebix on toki Reduxillakin lähempänä Sonic Massia kuin edes Monolithia. Levyn funktio on jäänyt itselleni hämäräksi. Mitä Amebix pyrki todistelemaan tällä? Miksi sen oli pakko äänittää nämä biisit?

No, olihan mukana ainakin komea patchi.

Kohokohdat: Winter

Amebix – Sonic Mass

Odotettu, pelätty ja himoittu. Kyseessä ei ole Piparnakkeli-jäätelön comeback, vaan Amebixin uusi studiolevy Sonic Mass. Itse asiassa jo Amebixin Redux kuumotti vähäsen, ja olin totta puhuen itsekin jokseenkin jännittyneissä fiiliksissä. Sonic Mass ei ollut helppo pala.

Amebix on melko lailla siistimpi ja metallisempi kuin 80-luvulla. Soundit ovat siistimmät ja tuplabasarikin raikaa. Voiko tästä vetää yhtäläisyysmerkkejä esimerkiksi ns. jynkytyshevi (ja Nausea)-historian omaavaan rumpaliin Roy Mayorgaan? Ehkä, mutta itse näin metalliakin kuuntelevana ihmisenä en pistänyt näitä ominaisuuksia pahakseni, kunhan The Baronin ääni on entisellään (itse asiassa se on lähes muuttumaton) ja tunnelma on apokalyptinen. Mutta kyllähän Sonic Massilla soi myös akustinen kitara, tunnelma on paikoin hyvinkin sofistikoitunut. Toisaalta Sonic Mass Part 1:n lohduttomasta kaiusta löytyy samoja elementtejä kuin Drink and Be Merrystäkin. Ero uuden ja vanhan välillä on silti melko dramaattinen. Itse asiassa pelästyin singlebiisi Knights of the Black Sunia todella pahanpäiväisesti; kappale kuulosti kyllä etäisesti Amebixilta, muttei tarpeeksi että sen olisi mieltänyt heti Amebixiksi. Tosin kyseinen kappale – kuten koko albumikin – vaatii totuttelua ja aikaa. Aina Amebix ei tosin osu kultasuoneen, vaan Sonic Mass Part 2:n paikalleen jämähtäneessä ja mielenkiinnottomassa jynkytyksessä lähinnä viemäriputkeen.

Vanhat fanit eivät tietenkään ymmärrä, varsinkin jos näiden 24 vuotta vanhentuneiden herrasmiesten ja miekantakojien oikeasti odotettiin tekevän uusi Monolith, Arise! tai edes Winter. En toisaalta ole niin fani, etten ymmärtäisi ukkeleiden tarvetta uudistuakin ja tehdä hieman erilaista musiikkia kuin 80-luvulla. En usko The Baronin haikailevan enää Bristolin squatteihin, joissa eläminen muovasi Amebixin alkuaikojen musiikin sellaiseksi kuin se oli.

Voin ihan rehellisesti sanottuna pitää Sonic Massia hyvänä levynä, vaikka sillä ei periaatteessa olekaan jakoa Arisen! ja Monolithin kanssa. Aika näyttää, jääkö Sonic Mass vain noloksi alaviitteeksi Amebixin historiassa vai nouseeko se edeltäjiensä veroiseksi klassikoksi. Tosin Sonic Massia ei kannata verrata edeltäjiinsä, kun kyseessä on kuitenkin eri aikakauden teos.

Kohokohdat: Days, Sonic Mass Part 1, Here Come the Wolf

Amebix – Monolith

Amebixin uusin studiolevy, odotettu ja pelätty Sonic Mass on ollut jo hetken aikaa pihalla. Kyseinen levy on allekirjoittaneen mielestä todella positiivinen yllätys, vaikkakaan sitä ei parane verrata Amebixin vanhempaan tuotantoon. Nyt on vielä vuosi 2011, ja edellisen kerran Amebixilta saatiin kuulla uutta tuotantoa vuonna 1987, eli niin sanotusti hetki sitten.*

Monolith oli jatkoa Amebixin enemmän tai vähemmän pimeälle taivallukselle. Squateissa elänyt ja vain harvakseltaan treenaamaan – saati levyttämään – päässyt Amebix oli saanut jalkaansa oven väliin ja saanut debyyttialbuminsa, kulttistatusta nauttivan Arise!:n julkaistua Jello Biafran levy-yhtiön Alternative Tentaclesin kautta. Monolithilla ei tosin ollut enää DK-miehen avustusta, vaan levyn julkaisi Heavy Metal Records. Tietyssä mielessä HMR:lle siirtyminen oli vikatikki, sillä Monolithin jakelu takkuili ja pian olikin Amebix jo hajonnut.

Amebixia pitää arvostaa siitä, ettei se ole koskaan tehnyt samaa albumia useampaan kertaan. Monolith oli edeltäjäänsä jo reippaasti (thrah) metallisempi ja erosi Arisesta! muiltakin osin, mutta bändin tunnisti kylläkin samaksi joka oli Arisenkin! tehnyt. Miehet pääsivät ilmeisesti ainakin parempaan studioon, kun Monolith on edeltäjäänsä hieman siistimmän ja hallitumman oloinen. Vaikka eipä Amebix ole koskaan ollut erityisen nopeatempoinen yhtye, mutta tällä levyllä yhtyeen hidas ja metallinen crust oli varsin niljakasta ja liejuista.

Ainakin musiikillisesti Monolith on reilusti hankalampi levy päästä sisälle, siinä missä muistelisin Arise!:n kolahtaneen suurin piirtein kertalaakista. Monolithilla on sellaisia biisejä, jotka tarjosivat itselleni ensikosketuksen Amebixiin, tosin The Power Remains –kokoelmalla (1993) olleina demoversioina. On varmaan selvää, ettei siitä olisi kannattanut aloittaa. Kellossani ollut ääni olisi voinut olla tyystin erilainen, jos olisin kuullut Monolithille päätyneet äänitykset kyseisistä biiseistä ensimmäisenä. Mutta tuskinpa vahinko oli järin suurta, kun kuitenkin tunnustaudun suureksikin Amebix-faniksi. Monolith on kuitenkin jäänyt itselläni vähemmälle huomiolle kuin Arise! tai sitä edeltäneet pienlevytykset. Osittain ihan syystäkin, sillä Amebix oli kadottamassa otettaan. Monolithilla ote oli vielä suhteellisen tukeva, mutta sitä seuranneella levyllä (mikäli bändi olisi sellaisen vielä 80-luvulla tehnyt) olisi ollut jo reilusti heikkotasoisempaa jälkeä. Amebix tajusi lopettaa ajoissa, jättäen jälkeensä mutatoituneen ja pahalta tuoksahtavan ruumiin.

Kohokohdat: Nobody’s Driving, The Power Remains, I.C.B.M., Fallen From Grace
*Uusintaäänityksistä koostunut Redux tosin on vain reilun vuoden vanha tapaus.

Amebix – The Complete Demos

Tämä on niitä levyjä, jonka kuuntelu edellyttää kyseessä olevan yhtyeen fanittamista. Onneksi satun olemaan Amebixin fani, joten pidin itseni siis sopivana kuuntelemaan tämän crust-pioneerikoplan demokokoelman. Tämä bootleggina julkaistu kokoelma sisältää demobiisejä vuosilta 1978-1986, eli lähes koko siltä ajalta kuin bändi oli alunperin kasassa. Kokoelma ei käytännössä sisällä paljoakaan uutta, sillä suurin osa biiseistä on jo julkaistu jossakin muualla.

Amebixin perustivat vuonna 1978 Devonissa Millerin veljekset ja pari heidän kaveriaan, näiden ollessa vielä koulussa. Punkin syntyminen teki vaikutuksen myös näihin jätkiin, joten olihan heidänkin laitettava bändi pystyyn. Aluksi bändi käytti ironista The Band With No Name-nimeä, mutta kun bändin musiikkia julkaistiin Crassin julkaiseman ensimmäisellä Bullshit Detector-kokoelmalla vuonna 1980, niin nimeksi oli vakiintunut jo Amebix. Amebix oli jo edellisenä vuonna nauhoittanut viiden biisin demon, joilla olivat biisit Amebix, ‘77 Faded Heaven, University Challenged, Rabies sekä Disco Slags. Vain University Challenged oli Bullshit Detectorilla, muut ovat vain olleet demolla ja tämänkaltaisilla kokoelmilla. On varmaan helppo arvata että demon äänenlaatu on vähintäänkin tuhnuinen eikä Amebix ole ollenkaan sellaista mitä se oli jo muutamaa vuotta myöhemmin. Joitakin näistä biiseistä olisi ihan mielellään kuunnellut parempinakin versioina, mutta onneksi osa näistä jäi arkistoihin pölyttymään. Lähes vartin mittaista Disco Slagsia on tuskastuttavaa kuunnella. Bändillä tuntuu olleen hauskaa tätä demoa tehdessään.

Seuraavina vuosina Amebixin elämä oli vähintään sekavaa ja paskaista, sen enempää en bändin vaiheista tässä kerro. Seuraavat biisit ovat jo vuodelta 1985 ja ne ovat jo samana vuonna ilmestyneen Arise!-levyn demoja. Tässä ovat Largactyl ja Spoils of Victory, jotka eivät juurikaan eroa levylle päätyneistä versioista, ovatpahan vain vähän raaempia. Sitten tulee Right to Ride ja Beyond the Sun jotka on nauhoitettu jossain välissä Arise!:n jälkeen. Ne antavat osviittaa siitä kehityssuunnasta mihin Amebix sitten meni Monolithilla, mutta ovat ehkä vielä enemmän heavy/speed metal-henkisiä. Ne jäivät sitten kokonaan julkaisematta, mutta niitä on sittemmin saanut muuta kautta. Esimerkiksi Arise!:n uusintapainoksen mukana tulee bonuksena nuo biisit.

Näiden jälkeen tulee demobiisejä, joiden lopulliset (ja paremmat) versiot päätyivät lopulta Monolithille (1987). Tässä ovat siis I.C.B.M, The Power Remains, Chain Reaction sekä Last Will and Testament. Yllätyin kun tajusin kuulleeni biisit aiemmin, ne nimittäin olivat vuonna 1993 julkaistulla The Power Remains-kokoelmalla. Itselleni tuo kokoelma oli ensikosketus Amebixiin eli ei todellakaan se parhain mahdollinen aloituspiste. Näihin biiseihin pätee lähes sama kuin noihin Arise!:n demoihin. Soundit vaan ovat näillä biiseillä täysin erilaiset kuin mitä levyllä, Arise!-demoista pystyi sentään yhdistämään ne biisit Arise!:een.

Paketin päättää liveversiot The Darkest Hour- ja Chain Reaction-biiseistä. Nämäkään biisit eivät tee poikkeusta koko kokoelman primitiivisille soundeille, jotka ovat luonnollisesti olleet muutenkin vähän vaihtelevat. Tämä kokoelma voi osoittautua liian monelle liian hapokkaaksi, sillä tätä ei tosiaankaan voi suositella muille kuin Amebixin faneille. Saatavuus on sitten täysin eri asia, sitä kun ei taida edes olla…