Abbot, Delayhead, Jetblack & Mother Susurrus. 14.1.2012 @ Annankatu 6, Pori

Vuoden 2012 toinen varsinainen tammikuu meni varsin doomahtavissa merkeissä, ihan kuin vahingossa. En minä sille mitään mahtanut, että Desert Sound Nightin jälkeen järjestettiin vielä Anniksella Ämyri 2012, joiden myötä sainkin tarpeeksi doomia ja stoneria koko loppukuuksi. “Ämyri 2012” –nimen saaneen tapahtuman painotus oli raskaammanpuolessa möyrimisessä, ja oikeastaan jo tapahtuman nimestä tuli välittömät ”Amplifier Worship”-vibat, mitä nyt Ämyri ei keskittynyt niinkään armottomaan sludgeen kuin mitä turkulainen ex-virkaveljensä.

Tulin ensisijaisesti paikalle pällistelemään Mother Susurrusia, joka on kuulemma hyvä mutta jolta olin kuullut vain yhden biisin netissä ennen tätä keikkaa. Eli saletisti maailman kovin bändi kyseessä, jonka takia paikalle piti tulla mahdollisimman aikaisin etten vahingossakaan missaa kyseistä keikkaa. En missannut, vaikka bändi ensimmäisenä soittikin. Pari muista kokoonpanoista tutunnäköistä tyyppiä siellä näkyi olevan lavalla, soittamassa musertavaa doomin ja sludgen sukulaista, liiemmin taukoja pitämättä ja kenellekään armoa antamatta. Yhtye vaatii tarkempaa tutustumista.

Toisena soitti Jetblack, joka oli parempi kuin muistin. En tosin missään nimessä muistanut bändin olleen huonokaan, ei sen puoleen. Pieneen toviin Jetblack ei ollut mitään keikkoja soittanutkaan, mikä ei mielestäni kyllä ainakaan soitosta näkynyt. Kai siellä treenikämpällä on sitten käytetty aikaa. Stonerinsa oli parempaa kuin mitä hataran muistini mukaan oli vielä kesällä, mutta en enää tätä kirjoittaessa muista miten Anniksella mitkäkin biisit menivät. Paitsi se kaljasta ja kalkkarokäärmeistä kertova biisi, joka ei sitten kaiketi kertonutkaan kaljasta ja kalkkarokäärmeistä?

Delayhead oli sitten ainoa bändi, joka ei täydellisesti istunut doom-teemaiseen viikonloppuun. Omaan makuuni se oli edelleen ehkä turhan äijä ja liekkipaita, mutta hyvin yhtye kyllä soitti siitä huolimatta, ettei bändin keikka varsinaista yleisöryntäystä osakseen saanut. Tämä keikka oli rutkasti parempi kuin Montun veto, johtuen pääosin soundin tukevoitumisesta ja tanakoitumisesta. Tämä lienee pääosin toisen kitaristin ansiota, jolloin laulajakitaristi sai arvatenkin hieman helpotusta omaan taakkaansa.

Lopuksi Abbot päätti illan. Sain itse asiassa jossain vaiheessa ennen Delayheadin keikkaa tietää millaista musiikkia Abbot soittaa: doom metallia, jossa on myös blues-vaikutteita. Ainakaan niiden blues-vaikutteiden suhteen ei menty metsään, kun Abbotissa tosiaan oli keskivertoa doom-bändiä bluesimpi. Fiilis tuli pääasiassa biisien soittotavasta, mutta myös huuliharpusta ja joistakin muista laulajan handlaamista soittimista. Leijaileva savu toi vahvoja mielleyhtymiä hämyisten baarien nurkkaan, joissa vanhat bluesjäärät rämpyttelevät. Keikan intronauhanakin oli eräs The Wicker Man –leffasta tuttu sävelmä, joten eihän keikka voinut olla muuta kuin kova. Fyysistä äänitettä odotellessa.

Ehkä otin muutamat fototkin.

HOAX 2012. 24.9.2011 @ Annankatu 6, Pori

Todettakoon, että puoluepolitiikka ei ole oikein meikäläisen juttu. En näe itseäni minkään puolueen jäsenenä, vaikka nytkin otsikoissa riehuneen porukan ehdokkaiden numerot eivät ole tähän mennessä äänestyslipukkeeseen menneet ja tuskinpa menevät jatkossakaan. Tosiasia nyt taitaa olla se, että Porissa eivät taida muut kuin vasemmistonuoret järkätä bänditapahtumia, joiden musiikillinen sisältö puhuttelisi. En tosin usko, että paikalliset kokoomus- tai persunuoret järkkäisivät kovin kaksisia tapahtumia. Kolmanteen HOAXiin meneminen oli kuitenkin omalla kohdallani tosiasia, vaikken punalipun nimeen vanno.

Olen vihdoin oppinut kirjoittamaan ensimmäisen bändin nimen oikein. Electric Psychedelic Pussycat Swingers Club oli myös edellisen vuoden HOAXissa, mutta siitä keikasta en muista enää paljoakaan. Bändi tosin esiintyi kesällä Validi Sekmentti-klubilla, ja siihen vetoon nähden tämä oli parempi. Basisti oli jälleen Lampunvarjostin taas päässä, mutta pukeutumisleikki oli tarttunut myös kitaristiin, jonka olemuksessa oli vahvaa “The man with no name”-henkeä. Jotenkin siihen vielä sopi sekin, että mies tapaili rumpalin kanssa The Terminatorin tunnaria samalla, kun bassotaiteilija sääti katkenneen bassonkielen kanssa.

Seuraavaksi lavalle pystytettiin toteemipaalu. Sircuscus oli seuraavana vuorossa viidakkokolistelunsa kanssa ja teatraalisen “Trolololo”-Tarzan-laulunsa kanssa. Hyvä keikka, parempi kuin muutaman tunnin varoitusajalla heitetty (mutta silti mielestäni ihan ok!) Kattoklubin keikka, mutta kuulemma ei ihan yhtä hyvä kuin huhtikuun Validi Sekmentti-klubilla, jossa en tietenkään ollut enää siinä vaiheessa kun Sircuscus soitti. Keikkaan kuului ihan loppuvaiheessa se paikalleen jähmettyminenkin, mutta rumpali kampesi itsensä setin takaa heittääkseen basistia toteemipaalulla. Tilanteen kuvailu näin jälkikäteen saattaa antaa tilanteesta hieman oudon vaikutelman, mutta sitähän se loppujen lopuksi olikin.

N. Pulut oli kyllä jännä yhtye siinä mielessä, että se herätti ristiriitaisia tuntemuksia. Bändi yhdisteli Jimi Hendrixiä ja Rauli “Badding” Somerjokea, vieläpä samassa biisissä. Ja kyllähän siinä tuli tribuuttia myös Topi Sorsakoskelle. Osa kappaleista – erityisesti Työmiehen kissa ja Arvoitus – olivat megacooleja, mutta liian usein huomasin häiriintyväni laulajan liiallisesta Ismo Alanko-vibasta. Mutta bändin pulupromokuvaa ei voi kuin diggailla.

Acid Elephant ei jostain syystä kolahtanut kunnolla. Merkillepantavaa oli kuitenkin, että laulua oli vähennetty/vähemmän kuin mitä muistin, joka oli mielestäni siitä hyvä veto että se on ollut bändin kompastuskivenä. Basso törähteli kuin flunssaan kuoleva mastodontti ja kitarasta tuli varsin hapokkaita riffittelyjä. Sellaistahan se on tämän bändin kohdalla aiemminkin ollut. Bändin hypnoottinen musa vei ainakin musikantit transsiin, mutta minut se vei kahvion puolelle biisin tai parin ajaksi. Olen nähnyt bändiltä parempiakin keikkoja. Ehkä johtui siitä, että bassoa ei rakasteltu samalla innolla kuin aiemmin?

Illan bändejä ei voi kovin poliittisina pitää, mitä nyt viimeisenä esiintynyt hip hop-kombo Mustahattuiset herrasmiehet olivat sellainen. Vähintään kohtalaisen hyvältä se kyllä kuulosti, mutta sillä hetkellä ei oikein ollut sopivaa fiilistä, enkä jaksanut koko settiä seurata. Oli se kyllä silti mielestäni parempaa kuin Tarkka-A:n soolotuotanto. Ja joka jätkällä tosiaan oli päässään musta hattu.

Vaikka tapahtuman järkkäreinä olikin Porin vasemmistonuoret, niin tapahtuma ei ollut silti erityisesti poliittisesti latautunut. Oven pielessä oli järjestölippu, jäsenet pääsivät ilmaiseksi sisään ja lavan vieressä oli mainos, mutta siihen se lähinnä jäi. Nazeja ei kaiketi tullut vieraisille, joten se traditio taisi kadota osaksi kadonnutta kansanperinnettä. Mutta tuskinpa ko. jengi olisi näitä bileitä pilannut. Tunnelma oli nimittäin kohdillaan.

Mer bilder!

Liskojen yö: UltraNoir, Jesufåglar, Heroin and Your Veins @ 5.12.2009, Annankatu 6, Pori

Aina silloin tällöin pitää jokaisen pandan käydä sellaisella keikalla, jolla soitetaan sellaista musiikkia mikä ei omalle, päivittäiselle soittolistalle kuulu. Päätin siis tehdä moisen ekskursion Liskojen yö-nimiseen tapahtumaan Porin Anniksella. Sain vihiä tästä tapahtumasta vasta pari päivää ennen H-hetkeä, niinkin ihmeellisestä paikasta kuin Porin kaupunginkirjaston tuulikaapin ilmoitustaululta. Tapahtumalla oli psykedeelinen, vesimiehen aikakaudelle kumartava juliste ja matala osallistumiskynnys, sillä sisäänpääsymaksu oli vain kolme euroa.

Omalta kohdallani yö alkoi vähintäänkin erikoisesti: Keskustaan oli päästävä nopeasti, mutta omasta polkupyörästä oli kumi puhjennut, joten lainasin sitten tyttöystäväni kirkkaankeltaista polkupyörää. En vain muistanut, että se olisi niin pieni pyörä että suurimman osan ajasta polveni kohosivat ohjaustangon yläpuolelle. Kaiken lisäksi satula oli paska ja meinasin koko ajan luisua tarakalle sen munamankelin kyydistä. Pelkästään Pelle Hermanni-musiikki puuttui täydentämästä muuten täydellistä pelle-asetelmaa! Tosin eipä kukaan tuntunut kiinnittävän moiseen sirkustoimintaan huomiota.

Kekkerit aloitti Tampereelta paikalle saapunut post-punk/new wave/goottirockia esittävä UltraNoir-duo. Kaksikon lähes identtiset raitapaidat näyttivät hupaisilta, ihan kuin lavalla olisivat olleet Tiuhti ja Viuhti, joiden androgyyniä olemusta kelmeä ja hillitty valaistus vain korosti. Kaverukset olivat kuunnelleet The Curea ahkerasti, sillä goottirock antoi musiikille kannattelevat raamit. Myöskin The Sisters of Mercy on ilmeisesti pyörinyt miesten levylautasilla, koska sieltäkin imetyt vaikutteet paistoivat selvästi läpi. Aivan kuin Robert Smith olisi Pornographyn aikoihin antanut fudut puolelle bändistään ja rekrytoinut TSoM:n Doctor Avalanchen apurikseen. Eikä tässä vielä kaikki: UltraNoiriin on vaikuttanut myös kaikenlainen new wave. Musiikki oli siis kylmää, kolkkoa, alastonta mutta perinnetietoista, mutta pahimmat sudenkuopat se onnistui karttamaan. Vaikka bändin sanoitukset ovatkin vakavanpuoleiset, suhtautuu se myös hillityllä huumorilla touhuihinsa, myös keikkoihinsa:

“Kuulimme, että tällä maalla olisi huomenna itsenäisyyspäivä, tässä teille sen kunniaksi annos fennomaniaa. Soitetaan siis kannelta ja lauletaan englanniksi… ja biisikin sijoittuu toisen maailmansodan Saksaan”

Jotenkin tuolla tavalla se spiikki meni. Ihan viihdyttävä keikka oli. Toisena esiintynyt Porissa pesäänsä pitävä Jesufåglar oli täysin toisesta maailmasta repäisty kuin UltraNoir. Jos joku päivä Piparnakkeli keksii muuttaa keskelle metsää asumaan alasti oravien kanssa, ottaisi se Jesufåglarin house-bändikseen. Itseään suureksi ja kokeellisen lintukokoonpanoksi tituleeraavan Jesufåglar soittaa metsäntuoksuista progressiivista folk rockia. Perinteisten rock-soittimien lisäksi lavalla oli myös viulua, huilua ja marakassiakin. Tällä jengillä oli sitten kokoakin, sillä se hädintuskin mahtui lavallekaan. Musiikki suorastaan tempasi mukaansa, vaikka välillä se tuntui hivenen puuduttavaltakin. Kolmen naisvokalistin käyttö mahdollisti välillä kaoottistenkin laulujen esittämisen. Ajan rannoilla on muuten sitten siistiä.

Viimeisenä soittaneen Heroin And Your Veinsin jouduin jättämään tällä kertaa väliin. Yksinkertaisesti ei ollut tarpeeksi fiilistä jäädä kuuntelemaan yömusiikkia. Vaikka keikka olikin ikärajaton, en ainakaan hirveästi nähnyt selvästi alaikäistä porukkaa. Suurta yleisöryntäystä ei ollut muutenkaan, sillä laskeskelimme kaverin kanssa että samaan aikaan kaupungissa olisi peräti neljä keikkaa eri paikoissa. Tulipahan käytyä tämmöisessäkin tapahtumassa sitten.

Cobra-tour: Deatchain, Sotajumala, Survivors Zero. Pori, Annankatu 6

Nyt näin syysmyrskyn alkaessa riepotella Poria ja muutakin Suomea oli hyvä käydä ensimmäistä kertaa Porin kuuluisimmassa keikkamestassa eli Annankatu 6:ssa katsomassa metallikeikkaa. Kerran aiemminkin olen eräillä jatkoilla kyseisessä paikassa ollut, mutta sitä tapausta nyt ei lasketa. En ollut aiemmin käynyt Porissa metallikeikoillakaan koska kaikki siellä tähän asti näkemäni keikat ovat olleet lähinnä punk-keikkoja.

Tapaus oli suoraan kauniista Turusta (jossa oli kuulemma ollut paska meno) tullut Cobra-kiertue, jonka tähtinä hääräsivät tuoreen, samannimisen levy-yhtiön kiinnitykset Deathchain, Sotajumala sekä Survivors Zero. Tämän makaaberin sirkuksen sisäänpääsylippukin irtosi vaivaisella kahdeksalla eurolla. Parilla pöydällä oli kulhojakin, jotka olivat täynnä (osa mätiä) omenoita, ilmeisesti vielä tuoreista, vasta puusta poimittuja!

Ensimmäisenä soitti melko uusi all-stars-kokoonpano Survivors Zero. Bändiä ja sen tähänastista tuotantoa on kehuttukin, mut ta minua se ei vakuuttanut. Ammattitaitoa jäsenillä kyllä riittää ja biisit olivat hyvin kasattujakin, mutta ei vain lähtenyt. Bändi soitti moderninpuoleista death metallia ja In Flames tulikin välillä mieleen, mutta ei bändiä silti voi niputtaa samaan lokeroon niiden muiden IF-kloonien joukkoon. En ollut toisaalta kaikkein parhaimmillani uuden materiaalin sisäistämiseen enkä ollut ennakkoon kuullut paljoakaan bändin materiaalia.

Sotajumala soitti seuraavana. Keikka oli sitä peruskauraa, eli mitään yllätyksiä setti ei tarjonnut. Olen pitänyt bändin edellistä, Teloitus-levyä (2007) aina hieman kliinisenä ja yhtä steriilinä kuin kansikuvasta voisi olettaa. Jopa se etsimäni aggressio oli siitä levystä poissa, vaikka biiseissä ei itsessään ollut mitään vikaa. Mutta kummasti nämäkin biisit saivat lisäpotkua lavalla, bändi kun toimii lavalla jopa paremmin kuin levyllä, vaikka vanhat biisit toimivat vieläkin paremmin. Mynni Luukkaisessa on sitä karismaa…

…jopa siinä määrin, että tämä herrasmies kuvaili viimeisenä soittanutta Deathchainin miehistöä “Kuopion rakkauden keisareiksi.” Deathchain sitten soittikin kolmikon parhaimman keikan, vaikka yleisöä näkyi olevan Sotajumalan aikana enemmän. Keisareiden aikana ei näkynyt edes minkäänlaista pittiä. Bändi keskittyi kolmen ensimmäisen levynsä materiaaliin, mikä oli sinänsä hyvä veto kun en itse ole kuullut uusinta levyä vielä ollenkaan… ehehe… Lisäksi tuli Venom-cover Witching Hour. Hyvinsyöneen karvaturri Corpsen takana näkyi keikan loppuvaiheessa kaikkien suosikkimanaatti Cthulhu, eikä tämä näköhavainto johtunut siitä että olisin nauttinut liikaa virvokkeita…

Kyseessä oli ihan mukava ilta, vaikka mistään tajunnan räjäyttävästä iltamasta tässä ei ollut kyse. Oli silti kiva nähdä näitä bändejä Porissakin. Mutta nyt ei auta muu kuin mennä nukkumaan…