Jonne Fest 11.3.2011 @ Arx, Hämeenlinna

Aloitan keikka-arvion selventämällä jonneilun saloja niille, joille aihe ei ole vielä kovin tuttu. Internet-ilmiöksi ja kulttihahmoksi muodostunut Jonne on antanut kokonaiselle internet-ilmiölle kasvot, ja nykyään tämän nimeä käytetään yleisnimenä kokonaiselle ihmisryhmälle. Nämä “jonnet” ovat 11-13 –vuotiaita kovanaamoja, jotka notkuvat välitunneilla markettien pihoilla kittaamassa Euroshopperin energiajuomaa ja testaamassa uusia, oppimiaan kirosanoja, joista lähes jokainen on “vittu”. Nämä saavat äidinkielenkokeista huonoja arvosanoja, mutta sivistyksen korkeaa tasoa todistellaan muille toistamalla kolmea sanaa (vittu, saatana ja perkele) papukaijamaisesti. Jonnejen arkkivihollisia ovat kusipäävanhemmat, maikat ja kaupantädit, jotka eivät pidä siitä että nämä uhoavat ja ruttaavat ES-tölkkejä markettiensa edustoilla sekä notkuvat alle 15-vuotiailta kiellettyjen pelikoneiden ympäristössä. Kauppojen edustoilla on nähtävissä murros, kun jonnet kinuavat kauppaan meneviä ihmisiä ostamaan näille energiajuomia, kaikkialla sitä kun ei myydä näille sankareille. Ihan syystäkin.

Voimme keskustella vaikka kuinka pitkään siitä, kannattaako näille tulevaisuudentoivoille antaa mitään smurffilimpparia vahvempaa, mutta tuo sosiaalipoliittinen pohdinta ei ole Pandaluolan tehtävä. Keskitytäänpä nyt varsinaiseen aiheeseen, eli Hämeenlinnan Arx-talolla järjestettyihin Jonne Festeihin. Lienee tapahtuman henkeen kuuluvaakin kirjoittaa jo pelkkä tapahtuman nimi kieliopillisesti väärin, mutta paikalla kuultiin yllättävän vähän helvetin huonoja vitsejä malliin “korkkaa ES, pelaa CS”. Raskasta musiikkia oli senkin edestä kuin The True Jonnella ylimääräisiä kiloja. Bändejä oli neljä: Breathing Awaits, Aistiharha, F.A.L.L. sekä Horros.

Kahden eri basistin voimin toiminut Breathing Awaits oli illan ainoa pitemmältä tullut bändi. Virroilta kotoisen oleva metalcore-bändi soitti sellaista materiaalia, jota kuunnellessa ei tehnyt mieli rynnätä vessaan oksentamaankaan, muttei oikeastaan hihkumaan onnestakaan. Breathing Awaits tosin näytti tosikoille sentteriä, kun se soitti Babyn, sen Justin Bieberin biisin. Osasin sitä ennakoidakin, kun eräs tuttu vinkkasi sen soittamisen mahdollisuudesta. Jostain syystä se tuntui kiinnostavan yleisöä enemmän kuin bändin oma materiaali, joka selkeästi vasta hakee muotoaan. Murinavokalisointi toimi ihan kohtuullisen hyvin, mutta bändin heikoin lenkki on sen puhdas laulu. Se ei yksinkertaisesti kuulostanut hyvältä, ja tätä hommaa hoitava kitaristi ei omannut sellaista ääntä jolla homma hoidettaisiin kotiin uskottavasti.

Aistiharha oli parempaa, kuin mitä MySpacen perusteella pystyi olettamaan. Jo pikainen ekskursio MySpaceen todisti, ettei bändillä ole nimestään huolimatta juurikaan tekemistä punkin kanssa, ja ensikokemus liveoloissa vain vahvisti tuota käsitystä. Stam1na-laina nyt oli tarpeeton, mutta muuten bändin mättömetalli oli muuten ihan maukasta, vaikka se ei olekaan ihan sitä osastoa jota taaplaisin päivittäin kuunnella. Bändillä on ulkoinen habituskin kunnossa, joka viestii kieliposkisesta asenteesta. Kaiken kruunasi vokalistin Stellans-esiliina, vaikka sen huomaaminen ei aiheuttanutkaan yhtä pahaa repeilykohtausta kuin Fury of Livezin keikan näkeminen Metalliauringossa.

Sitten oli F.A.L.L., jonka soittama melodinen death metal ei iskenyt meikäläiseen yhtään. Joukossa oli taisi olla ainakin yksi lainakappale, jota en tosin tunnistanut muuksi kuin vain tutuksi. Kitaristilaulajalla (jonka puhdas laulu tökki ja kovaa) sentään oli Delta Force 2-paita, mutta basistilla oli Justin Bieber-paita. Mikä hemmetin Justin Bieber-salaliitto tämä on? Tosin eipä kannata ihmetelläkään, jos tapahtuman nimikin on jo Jonne Fest…

Väsyneestä soitosta puhuminen on jo epäreilua, kun bändi on vasta näinkin nuori. Sen ilmaisu vaan on melkoista haparointia, ja itse musiikki oli ehkä hieman sielutonta. Olihan sillä hetkensä ja runsaslukuinen yleisö näytti olevan onnensa kukkuloilla. Ainakin keikkaa taltioitiin ahkerasti usealla kameralla, parilla videokameralla ja ainakin yhdellä ääninauhurilla. Harvemmin näitä demobändien keikkoja äänitellään näin ahkerasti, mutta toisaalta osa taltioijista taisi olla soittajien vanhempia. Keikan lopuksi lava täyttyi Breathing Awaits-miehistä ja parista muusta ukosta, joten oli siinäkin taas unityä kerrakseen. Eräs kaverini sanoi tietävänsä, mitä yhtyeen nimi tarkoittaa. En ollut uskoa korviani, joten menin myöhemmin tarkistamaan asian netistä. Mutta totta se on: F.A.L.L. on lyhenne sanoista Fucking Aliens Live Long. Ei…

Lopuksi soitti vanha tuttu Horros, josta olen kirjoittanut jo vaikka kuinka monta kertaa. Tämä taisi olla parhaimpia näkemiäni keikkoja bändiltä, mutta muutoksia oli tapahtunut. Basson varressa olikin Left Coldin Jonttu, ja tämä näytti sopivan siihen pestiin, ainakin mitä miehen ilmehdinnästä pystyi jotain olettamaan. Sen voin sanoa ettei bändissä ole tapahtunut mitään välirikkoakaan, eikä Urho ole poistunut bändistä lopullisesti. Ja olihan miekkonen keikallakin, tosin tällä kertaa yleisön puolella. Horroksen hyvin pärissyt setti päättyi siihen, kun kielisoitintaiteilijat alkoivat pelleillä soittimiensa, vahvistimiensa ja pedaaliensa kanssa. Tuloksena oli jonkinlainen noise-pörinäkokeilu, joka voisi aivan hyvin olla Horroksen jokakeikkainen perinne. Horros oli illan ainoa crust-bändi, ja tänä iltana kävi sama kuin viikkoa aiemmin Anniksella: yleisörakenne koki melkoisen muutoksen puhtohevisankareiden mennessä kotiin nukkumaan ja hardcorejengin vallatessa lavan edestä asemat.

Porukkaa paikalla oli enemmän kuin viimeksi Arxilla käydessäni, mitä pidän sinänsä harmillisena. Viimeksi kattaus oli kovempi, tai ainakin omaa henkilökohtaista makuani palveleva. Mutta ES:ää ei näkynyt missään, eikä oikeastaan niitä jonnejakaan. Taisivat jäädä kotiin nörttäilemään, tai sitten keskikaupungille aiheuttamaan pahennusta. Jälkimmäistä teoriaa tukee vallan mainiosti se, että pari uhoavaa jonnea tuli vastaan kun kävelin kaverin kanssa kohti keskustan baareja.

Tätä arviota ei ole kirjoitettu ES:n energiajuomahöyryissä. En yksinkertaisesti löytänyt sitä lähimarketistani, joten janoni piti tyydyttää ES-oluella. On muuten yllättävän hyvää.

Kuvia on sitten täällänäin!

Anvils Drop, Rains, The Reality Show, Viva Clarity & Left Cold. 25.2.2011 @ Arx, Hämeenlinna

Hämeenlinnan hardcorekeikat ovat melko vähissä. Edellisen kerran olin käynyt kotikaupungissani samalla, kun Suistolla oli jotain häppeningiä. Lomakauden päätteeksi suunnistin Hämeenlinnaan, ja siellä kaupungin omistamaan nuorisotila Arxiin. Illan aikana kuultiin paljon hösseliä, notkuttiin myyntipöydän äärellä, morjensteltiin tuttuja, otettiin kuvia ja havaittiin, että artistien järjestys keikkajulisteessa ei aina vastaa soittojärjestystä.

Ensimmäinen bändi aloitti noin 40 minuuttia aikataulusta jäljessä. Syyhän tähän oli se, että muilta paikkakunnilta tulleet bändit (Left Cold oli Arxin Koeajoille epätyypillisesti illan ainoa paikallisbändi) eivät yksinkertaisesti voineet saapua aiemmin paikalle. No, homma lähti kuitenkin käyntiin pontevan hardcoren merkeissä. Ajattelinpa vain, että onpa tymäkkää, raskasta ja metallista hösseliä. Sekä jotenkin tuttua. Vasta keikan lopussa tajusin, että se oli Anvils Drop. Bändi, jota olin odottanut lähestulkoon eniten mutta jota en musiikkinsa puolesta puukorvaisuuttani tunnistanut ja josta en ollut nähnyt aiemmin ensimmäistäkään promokuvaa.

Seuraavaksi soitti illan ainoa Helsingin vieras Rains. Kitaristi oli melkoinen velmu, sillä tällä oli varmaan enemmän pedaaleita jalkojensa edessä kuin muilla bändeillä yhteensä. Bändin kitarasoundi oli illan monipuolisin, vaikka kitaran varressa olikin vain yksi ukkeli. Pääasiassa riffit olivat melko perinteistä hardcore-osastoa edustavia, mutta herra kitaristi sai tilaa kikkaillakin. Keikka esimerkiksi alkoi ja päättyi kitaraefektipörinällä. Musiikki itsessään ei ehkä ollut mieleenpainuvin mahdollista, mutta kyllä erityisesti vokalistin kieppumista katseli mieluusti.

The Reality Showlta odotin jotain ihan toisenlaista ilmaisua. Tämäkin bändi vaikutti nimensä perusteelta melodiselta punk rockilta, mutta turkulaiskolmikko soittikin illan vihaisimman keikan, vaikka hemmoilla ei ollut mukana edes settilistaa. Pidin erityisesti grindivaikutteiden sotkemisesta mukaan, tuolla lähestymistavalla varustettuja bändejä kun ei taida olla nykyään liikaakaan. Tosin jo ensimmäisistä biiseistä lähtien oli selvää, ettei bändin setti kestäisi kauaa. Eikä se sitten kestänytkään. Kelloa en katsonut, mutta arvelen sen kestäneen vartin. Yhtyeen kasetti (numero 67/100) tarttui mukaan ja yhtyeen tulevaa seiskatuumaista odotellaan.

Viva Clarity toimi tällä kertaa paremmin kuin Baarikaapissa, jossa bändi jäi altavastaajan asemaan. New Waters teki tyrmäävän yllätyksen ja Lighthouse Project taas oli muuten vaan hienoa kuultavaa ja nähtävää, niin Viva Clarity ei kuulostanut silloin niin hyvältä. En sano etteikö se olisi silloinkin kuulostanut hyvältä, enkä sano myöskään sitä että muut bändit olisivat olleet Viva Clarityä huonompia. Jotain bändin antaumuksesta kertoo laulajan tulisieluinen esiintyminen ja bändin yleinen periksiantamattomuus. Kitaristilta räpsähti kitarasta kielikin poikki, ja tämä sai vasta seuraavan biisin aikana Rainsin kitaristin kepin lainaan. Ei siis annettu moisten pikkuseikkojen häiritä.

Left Coldin keikka oli vaakalaudalla. Huvilupa oli hankittu kello 23 asti, ja kello oli lähempänä yhtätoista kuin kymmentä kun Viva Clarity lopetti. Siitä huolimatta Left Coldin jässikät iskivät soittimensa pelikuntoon nopeasti ja soittivat pikakeikan. Keikka ei tosiaan ollut pitkä, mutta oli se silti pitempi keikkana kuin yhtyeen treenikämpän veto. Nyt sentään basistikin oli lavalla. Soitto loppui tasan kello 23, mutta bändi ehti itse lopettaa soittonsa eikä sähköjä tarvinnut katkaista.

Bändit soittivat kaikki lähestulkoon samantyylistä musiikkia, joten niiden voisi sanoa olleen samasta puusta veistettyjä. Kuvittele Vaahteramäen Eemeli, liiteri, puukko ja pölkky. Bändien välillä oli siis riittävästi eroja, eikä niiden voi missään vaiheessa sanoa kuulostaneen liikaa toisiltaan. Jees ilta siis, mutta olisi sitä porukkaa voinut olla paikalla enemmänkin. Tuskin kahden euron sisäänpääsykään mikään este oli.

Kuvamateriaalia.

Money for Nothing –Fest, 5.11.2010

Sain vihiä tästä keikasta hyvissä ajoin Arx-talossa työskentelevältä kaveriltani, mutta suhtauduin hieman varovaisesti kyselyihin mahdollisesta osallistumisestani. Olin kuitenkin innosta soikeana heti kun kuulin, mitä bändejä tapahtumaan olisi tulossa: Night Offer, Armless Children, Backlash (joka peruutti, tilalle siis Katekismus) sekä Horros. Vaikka olin juuri edellisenä viikonloppuna matkustanut Hämeenlinnaan katsomaan Left Coldia ja Lighthouse Projectia Suistolla, niin piti jälleen ostaa opiskelijahintainen junalippu Kanta-Hämeen räntäiseen sydämeen.

Siitä on kulunut vähäsen aikaa, kun viimeksi olin millään Arx-talossa järjestettävällä keikalla. Edellinen kerta taisi olla elokuussa 2008, kun I Walk the Line ei saanut ensimmäistäkään biisiä soitettua, kun keikka piti keskeyttää. Korvaava keikka järjestettiin myöhemmin samana syksynä, mutten kyennyt osallistumaan johtuen vierailusta Poriin. Mestaa oli remontoitu sitten viime näkemän, sillä en muista esiintymissalin olleen noin valoisa, mutta tarvittaessa pimeä kuin perunakellari.

Horros

Horroksen ensinäkemisestä on kulunut kohta vuosi, ja ensimmäisen omakustannelevyn arvioimisesta… hitto, aika kuluu nopeasti! Siellä se Horros vaan oli lavalla, kolmimiehisenä kuten ennenkin. Kehitystä oli jälleen tapahtunut sitten viime näkemän, vaikka muutos ei ollut ehkä yhtä dramaattinen kuin ensimmäisen ja toisen näkemäni keikan välissä. Eleettömään ja välispiikittömään esiintymiseen on tarttunut varmuutta, ja biisitkin alkavat kolisemaan paremmin. Tämähän alkaa kuulostamaan jo Doomilta, joka yrittää soittaa Neurosista. Coverina soitettiin taas crustimpi versio Morbid Angelin Chapel of Ghoulsista. Mainittakoon vielä, että laulajakitaristi (joka osasi vastata hyvin yhtäaikaisen kitaransoiton ja laulamisen tarjoamiin haasteisiin) Elias oli yhtenä olennaisimmista tekijöistä tapahtuman järjestämisessä.

Katekismus

Toisena bändinä soitti Katekismus, joka saatiin paikkaamaan peruuttanutta Backlashia. Katekismus oli minulle täysin entuudestaan tuntematon yhtye. Pari biisiä olin yhtyeeltä etukäteen kyllä käynyt Myspacen kautta kokeilemassa, mutta ne eivät kaikessa käppäsyydessään iskeneet. Katekismus olikin jokseenkin omituinen mikstuura melodista punkkia, mutta laulupuolesta vastaava tyttö (jonka nimi jäi epäselväksi) kärisi kuin missäkin d-beat / crust –jyrässä. Nämä ärinävokaalit ja seiskaseiskapunkki vaativat runsaasti yhteensovittamista, mikä ei tosiaankaan ole mikään helppo tehtävä. Katekismus ei sitä (ainakaan nyt) osannut. Katekismus kuulosti vähän Creepy Crawlielta, joka yritti soittaa Bad Religionia progressiivisella tatsilla.

Armless Children

Seuraavaksi soitti Armless Children, joka oli Wittgensteinin kova. Olin kiroillut sitä, kun bändi tuntui keikkailevan enimmäkseen Turun ja Helsingin ympäristössä. Demo vakuutti, jonka vuoksi odotin bändin näkemistä kovastikin.  Armless Children oli oikeastaan kovempi kuin mitä osasin odottaa. Tämänkaltaisia yhtyeitä ei ole liikaa, joilla on sekä musiikilliset ansiot kunnossa että selkeä, vaarallinen jännite livetilanteessa. Laulajakitaristin antaumuksellinen lavaolemus on kyllä jotain, mikä pitäisi jokaisen d-beatin ystävän todistaa.

Night Offer oli suurimmalle osalle yleisöstä tuntematon, mutta itse olin nähnyt nämä tamperelaiset jo aiemmin. Sitten tuon Porin Baarikaapissa Thrashwaxfesteillä soitetun keikan jälkeen on paljon vettä virrannut Kokemäenjoessa ja Vanajavedessä, ja yhtye olikin hieman muuttunut. Heinäkuussa 2009 Night Offerin musiikki oli hardcorehtavaa punkkia ja heviä, nyt se oli lähempänä japcorea ja heviä. Vokalistikin oli vaihtunut, ja ilmeisesti tämä on vaikuttanut yhtyeen ulosantiin suuresti. Tämä silmälasipäinen herrasmies rähisee myös Aokigahara-yhtyeessä, ja arvaankohan täysin väärin jos tämä on tuonut Night Offeriin japcore-vaikutteet mukanaan? Sanoisin, että tältä kuulostaisi Death With a Daggerin ja Selfishin äpärälapsi! Mainittakoon nyt vielä, että toisella kitaristilla oli yllään Crude-paita, mikä oli itsessään varsinaista kohtalon ivaa: kekkereillä piti tosiaan alunperin esiintyä Backlash, mutta tämä päätyikin supportoimaan Crudea Vastavirralle. Hyvinhän Night Offerin metalpunkki toimi, mutta väkisinhän se kuulosti valjulta Armless Childrenin jälkeen.

Night Offer

Bändien esiintymisten suhteen mentiin ihan onnistuneissa merkeissä, mutta myös järjestelytkin pelasivat. Aikataulut kaiketi pitivät kutinsa, tosin en ehtinyt kelloa juuri vilkuilla. Tapahtumalla oli mukavan aikainen ajankohtakin johtuen Arx-talon nuorisoystävällisestä luonteesta. Harvemmin käyn keikoilla, jotka päättyvät ennen kymmentä ja joiden jälkeen ehtii käydä Williams-pubissakin ottamassa parit mallaspirtelöt ennen paikan sulkemisaikaa, joka on siis kahdeltatoista. Tosin lavan edessä ollut aita vähän verotti fiilistä, sillä tilanne ei ollut kovinkaan intiimi. Tapahtuma oli kuitenkin ikärajaton ja päihteetön, joten tuskin mitään mellakkaa olisi saatu aikaiseksi. Järjestyksenvalvojiakin oli enemmän kuin Suistolla keskimäärin, jossa ei aitausta siis ole. Tosin kyllä jengi riehui niitä aitoja vasten sen verran mallikkaasti, että kyllä niiden olemassaolo oli tietyllä tavalla perusteltua. Mutta olikohan tuo syy aitaukseen vai sen seuraus?

Koko illan aikana taukomusiikkina soi tasan yksi kappale. Kyseinen kappale ei ehkä ollut se ensimmäinen biisi, mikä tulisi punkkimenoista mieleen. Gary Numanin Cars ehti soida sen verran monta kertaa illan aikana, että siihen ehti jo turtua viimeistään kello kahdeksaan mennessä. Enpä tule laittamaan biisiä vapaaehtoisesti soimaan pitkään aikaan, tosin enhän minä sitä ole tainnut tehdä koskaan muutenkaan. Maksaneita oli pikaisten arvioiden mukaan 40 – 50, joista jotkut olivat sen verran nuoria, ettei heillä ole Suiston harvoille punk-keikoille vielä asiaa. Kyllähän tämä tapahtuma todisti, että tämänkaltaisille tapahtumille on Hämeenlinnassakin tilausta.

Tsiigaile kekkereiltä otetut kuvat Flickristä!