Väistä! 8.11.2013 @ Baarikaappi, Pori

No niin, jäivät tämän vuoden BTHC-kekkerit vähän tursakkeiksi omalta osaltani. Velvoitteet toisaalla estivät osallistumasta näihin bileisiin kaksipäiväisesti, mutta pääsipä sentään perjantaina katsomaan You Can’t Keep Me Downia, Bloodlandsia ja uutta turkulaista ryhmää Väistä!, jossa on mukana Alley Godsistakin tuttua miehistöä. Väistä! soittaa sekin hardcorea, mutta suoraviivaisemmin ja suomenkielisesti, vähän kuin vanha Alley Gods. Tämä oli bändin ensimmäinen keikka, ja oli kyllä varsin onnistunut sellainen. Ovathan nämä hessut aiemminkin olleet keikkoja soittamassa.

 

Enempää kuvia en ottanut, koska en jaksanut. Näin jälkikäteen ajateltuna niin olisi ehkä sittenkin voinut tehdä, mutta ei sitä aina jaksa. Näille Väistä!-kuvillekin on… öh, funktionsa. Sanoakseni illan muista bändeistä jotain, niin You Can’t Keep Me Downin uudet biisit olivat todella maistuvia (ja niissä oli vähemmän sampleja) ja voin kyllä sanoa pitäneeni keikasta. Bloodlands oli sekin positiivinen yllätys soundinsa kanssa, jossa oli hieman enemmän death metallia ja olin siellä H8000-vaikutettakin kuulevivani?

Loput Väistä!-kuvista katsottavissa täällä. Eivät ne kummoisia ole, mutta kai katsottavia silti.

M.O.R.A., Lakes & Rankka Päivä. 18.10.2013 @ Baarikaappi, Pori

 

Rankka Päivä. There’s some serious tykiting going on. Olen nähnyt näiltä toopeilta melko monta keikkaa, ja tällä taisi olla melkeinpä parhaimmat soundit, ainakin yleisöön päin. Tosin ei tämä yhtä villiä ja vallatonta kohellusta ollut kuin esim. Punk is Dangerissa.

 

Lakes. Tämä bändi alkaa olemaan lempitulokkaani, kun puhutaan uusista ja uudehkoista hardcore-bändeistä.

 

M.O.R.A. kolahti enemmän kuin aiemmin, mutten saanut bändistä otettua kuin vain neljä järkevää kuvaa, koska “salamasta virta vähissä” / “distropöytää vahtinut toveri halusi päästä katsomaan keikkaa joten mies pitää vapauttaa”-splitti puski päälle. En siis paljoa M.O.R.A.:sta nähnyt, mutta mikäli joku sai sen välispiikin missä puhuttiin munista ja vitalikseen painumisesta ylös edes mielensä sopukoihin, niin en pistäisi pahakseni jos joku jakaisi sen kanssani.

”Pics or it didn’t happen.”

Retaliatory Measures & Napoleon Skullfukk. 18.2.2012 @ Baarikaappi, Pori

Vietin lauantaiehtoota, tällä kertaa ns. kaljahommissa. Illan kulku oli suunniteltu viimeistä piirtoa myöten etukäteen. Ennen Baarikaappiin menemistä kävin eräissä tupareissa, joista suurin osa vieraista ja isäntäväestä lompsi Montun suunnille, jossa esiintyi Tumppi Varonen Problemsiensa kanssa. Tästä syystä jätin kameran suosiolla kotiin, joten käsillä on Pandaluolan ensimmäinen kuvaton liveturina pitkään aikaan. Party like it’s 2010!

Kun olin pyöräillyt jo toisen kerran saman illan aikana vastatuuleen, olin jälleen virnuilevan seepran vieressä. Marssin sisälle, ja ehdin olla paikalla noin varten verran ennen kuin soitto alkoi. Jälleen kerran olin paikalla pääasiassa lämppäribändin takia. Oululaisen Napoleon Skullfukkin toinen demo Swollen (2010) ei vakuuttanut, mutta sen jälkeen kuultu ensidemo on potkinut sitten senkin edestä. Tämä oli kylläkin vasta ensimmäinen kerta, kun näin bändin soittamassa, vaikka viimeksikin minulla oli mahdollisuus katsastaa bändi kotiyleisönsä edessä Oulun Jalometallissa viime elokuussa en nähnyt bändiä päällekkäisyyksien takia. Harmi, että bändistä tohkeissaan ollut ja sitä minulle aiemmin suositellutkin hemmo ollut paikalla. Yhtye nimittäin soitti ihan hyvän keikan, vaikkakin mielestäni illan toiseksi kovin (siellä tupareissa näin yhden “keikan”!) keikka oli vasta edessä.

Mitä itse pääesiintyjään Retaliatory Measuresiin tulee, niin bändi on kieltämättä kehittynyt positiiviseen suuntaan. Yhtye on vaivihkaa noussut lämppäribändistä pääesiintyjäksi, tai niin ainakin on käynyt Porissa. Tosin muidenkin kaupunkien death/thrash metallin menevien jäppisten ja jäpittärien kannattaisi tsekata bändi. Ehkä olen jäävi kommentoimaan asiaan, mutta mielestäni Retaliatory Measures alkaa pikkuhiljaa olemaan kovimpia toimijoita alallaan Suomessa, nimittäin. Yhtye on alkuvuodesta viettänyt käsittääkseni melko paljon aikaa studiossa, joten kai sieltä jossain välissä tulee ensimmäinen studiolevykin. Sen materiaaliahan en ole kuullut kuin vain livenä, joten tuskin kyseisestä levystä täysi katastrofi tulee, Mielenkiinnolla odotellaan.

Näistä tunnelmista, takaisin studioon.

Remissions, Hävitys & Ward. 28.10.2011 @ Baarikaappi, Pori

Viikon 44 puolivälissä alkoi näyttää vahvasti siltä, että olisin sairastumassa. Flunssahan sieltä sitten tuli, ja viikonlopun suunnitelmat alkoivat näyttää hetken aikaa uhatuilta. Onneksi tauti tajusi väistyä ennen perjantaita, jolloin Baarikaapissa pidettiin ensimmäiset Thrashwaxit sitten kesän 2009, esiintyjinä Remissions, Ward ja Hävitys. En ollut myöskään käynyt Baarikaapissa sitten viime kevään, kun siellä oli Part Time Killer esiintymässä. Harmillista sinänsä, sillä pidän Baarikaapista kovasti keikkapaikkana, mutta silloin harvoin kun siellä mitään mielenkiintoista on, olen yleensä estynyt. Nyt en sentään ollut, vaikka kehoni aikoikin heittää kapuloita rattaisiin.

Remissions oli se bändi, jota nyt odotin kaikkein eniten. Se seiskatuumainen (jolta ei soitettu kovinkaan montaa biisiä, hyvä jos yhtään?) yllätti positiivisesti ja keikka Vastavirrallakin oli erityisen tiukka. Tämänkin keikan perusteella odotukset tulevia studioäänitteitä kohtaan ovat todella korkealla, joita on odoteltukin jo tuon kesäkuisen Vastavirrankin keikan aikoina. Harmittelin oikeastaan vain sitä, että bändi soitti jo ensimmäisenä, kun olin mieltänyt sen jo ns. pääesiintyjätason bändiksi. Remissionsilta on sentään tullut tähän mennessä jo seiskatuumainen, Wardilta ja Hävitykseltä vain splitti, eh.

Toisena oli vuorossa Hävitys, tuo Wardin kiva splittikaveri. Tämä oli ensimmäinen kerta kun koko bändin näin ylipäätään missään, mutta eipä se ole kaiketi kauheasti vielä ehtinyt keikkaillakaan. Hävitys ei ole välttämättä maailman paras grindibändi, mutta kuitenkin nautittava, kun tuolla Wardin kanssa splitilläkin oli meininki kohdallaan. Keikka oli tietysti intensiivinen ja lyhyt, soittivat kuulemma suurin piirtein koko tuotantonsa läpi. Kamalan aggressiivisesti nämä jyväskyläläiset ottivat keikkapaikan haltuun.

Lopuksi soitti Ward, tuo Hävityksen mukava splittikaveri. Pitkin iltaa olin suunnilleen koko baarille ehtinyt kailottaa, että tämä olisi ensimmäinen kerta kun näkisin Wardin, mutta kävikin ilmi että paskaa jauhoin niin että korvat heiluivat. Bändin rumpalin kanssa jutusteltuani kävikin ilmi, että olin nähnyt Wardin kerran aiemmin, vieläpä täysin samassa paikassa. Yhtye soitti tosin tuolloin järkätyissä Thrashwaxeissa kesällä 2009 kaiketi ensimmäisen keikkansa eikä bändiltä ollut mitään pihallakaan, joten Ward ät Thrashwax heinäkuussa 2009 pääsi unohtumaan. Enpä kyllä muista kyseisestä keikasta paljoakaan, mutta ainakin Ward soitti muita bändejä hitaampaa matskua. Niin se teki pääasiassa nytkin, mutta pari kertaa komppi äityi jopa piiskaavaksi, mikä pääsi yllättämään ainakin minut.

Ilta oli oikein mukava, mutta ei siltikään mikään sellainen jota tulisin muistelemaan kauhoisin mielin vielä kiikkustuolissa (olettaen että elän niin pitkälle). Mikään bändi ei varsinaisesti ylittänyt itseään, ei edes Remissions. Soitto oli kaikilla kunnossa, mutta ehkäpä raju yleisökato vaikutti. Kovin kauheasti porukkaa ei Baarikaapissa nimittäin ollut, ja varmaan puolet sisään maksaneistakin olivat sitä Baarikaapin kanta-asiakaskuntaa, joka tulee Baarikaappiin riippumatta siitä, esiintyykö siellä bändejä vai ei.

Näe Lord(i) Temsu ja muita ihania olentoja täällä!

Deathchain, Retaliatory Measures & Inferia, 23.10.2010 @ Baarikaappi, Pori

 

Deathchain

Kaverini kysyi minulta syyskuussa, että mentäisiinkö katsomaan Deathchainia Baarikaapissa? En itse ollut erityisen innostunut, sillä Deathchain ei ollut kolissut meikäläiseen kunnolla enää pitkään aikaan. Lopulta kävikin niin, että kaverini ei tuolle 23.10. järjestettävälle keikalle mennyt, mutta minäpä menin. Enpä ollut sitä paitsi käynyt Baarikaapissa vähään aikaan. Vesivahinko oli muuten laittanut koko paikan keväällä kiinni, ja samalla paikkaa oli muutenkin hieman korjailtu. Muutokset olivat pieniä, mutta parhaimpana uudistuksena voisi mainita parin pöydän poistamista lavan edustalta. Lavanedusta vaikutti siten avarammalta.

Inferia

Oletin porilaisen Retaliatory Measuresin aloittavan illan, mutta sen aloittikin lahtelainen pornogrind-veteraani Inferia. En nähnyt lavalle intronauhan aikana, joten oletin RM:n kapuavan lavalle, kunnes ähkiminen ja voihkiminen paljasti asian todellisen laidan. Inferia sitten potki, ja kovaa potkikin. En odottanut ihan näin koukuttavaa ja hurmaavaa esitystä, ainakaan Release For Burial Orgies –platan (2005) kuunneltuani. Totta kai oletin Inferian soittavan raakaa grindiä, mutta en uskonut sen tempaavan mukaansa ihan tuolla tavalla. Biisit ehkä kuulostivat liikaakin toisiltaan, mutta olin silti myyty tuosta hillittömästä energiasta ja kiimasta. Ulkomusiikillisten ansioiden puolesta olin hieman pettynyt, sillä oletin bändin jätkien heittävän rivoa läppää biisien välissä. Spiikit olivat nyt sitä perinteistä “Terve Pori, miten menee?” –settiä, vaikka olen kuullut parin kaverin kautta Inferian heittävän roisia, alapääpainotteista juttua. Härskeimmät jutut taisi tulla yleisön puolelta, ja perinteinen “We want more!-huutokin oli muokattu anaalipainotteiseksi, mikä tietenkin huvitti meikäläistäkin. Inferia taisi olla illan ainoa bändi, joka soitti encoren.

Retaliatory Measures

 

Retaliatory Measuresin olin nähnyt keväällä samassa paikassa Amoralia lämppäämässä. En muista viime kerrasta juuri mitään, joten jouduin lunttaamaan itse kirjoittamaani keikka-arviota. Siihen keikkaan verrattuna Retaliatory Measures toimi nyt paremmin, soundeja ja soittoa myöten. Ainoa miinukseksi laskettava seikka olikin keikan pituus, sillä bändin napakka death/thrash alkoi puuduttamaan loppua kohden. Mutta toisaalta death/thrash ei vieläkään ole lempigenreni. Vokalisti Pessi Haltsonen on ainakin käynyt pari kertaa punttisalilla, mikä kävi erittäin hyvin selväksi tämän riisuttua paitansa. Naisyleisö (mukaan lukien avovaimoni) ainakin sai viihdettä koko rahan edestä. Tyyppi ei näytä muutenkaan olevan peloissaan keikoilla, sillä yhdessä vaiheessa tämä päätti lähteä lavalta kävelemään. Haltsosella oli mukanaan langaton mikrofoni, joten örinä ei katkennut vaikka tyyppi käväisi melkein ulko-ovella asti.

Deathchain

Illan pääesiintyjänä (tietenkin) oli juuri uuden Death Gods –albumikokonaisuuden julkaissut Deathchain, nuo Kuopion rakkauden keisarit*. Uudet biisit nivoutuivat hyvin bändin keikkasettiin, johon sisältyi biisejä kaikilta Deathchainin levyiltä. Itse olen tosin aina diggaillut kahdesta ensimmäisestä levystä eniten, mutta paremmin nuo Cult of Deathin (2007) ja Death Eternalin (2008) biisit toimivat livetilanteessa kuin olohuoneessa kuulosteltuina. Deathchain oli mielestäni parempi kuin Anniksella, joka ei sekään huono keikka ollut.

“Bändi keskittyi kolmen ensimmäisen levynsä materiaaliin, mikä oli sinänsä hyvä veto kun en itse ole kuullut uusinta levyä vielä ollenkaan… “
                       – Piparnakkeli syksyllä 2009

Tilanne oli nyt samanlainen, sillä en ole Death Godsia päässyt juuri kuulostelemaan. Hyvinhän nämä tyypit taas vetivät, vaikka mistään maailmoja räjäyttävästä kokemuksesta ei taaskaan voida puhua. Onko muuten kukaan muu pannut merkille, että luista kyhätyn mikrofonitelineen kanssa riehuva KJ Khaos muistuttaa kovasti edesmennyttä Peter Steeleä? Tupa oli kyllä täynnä karvaisia, puhelinkopin kokoisia hevareita sekä kolme aivan Haudanusvan näköistä tyyppiä. Väki vain alkoi harvenemaan ennen keikan loppumista, tiedä sitten mistä johtui.

Deathchainin yhteydessä on muuten korrektia puhuakin Kuopion rakkauden keisareista. Illan aikana minulle kaksi entuudestaan tuntematonta miestä jakoivat (ainakin) minulle pusuja. Mitä ihmettä? Enhän minä tietääkseni tehnyt mitään asiaan rohkaisevaa, sitä paitsi avovaimoni oli kummallakin kerralla vieressä…?

Lisää kuvia Flickrissä!

Amoral & Retaliatory Measures @ Baarikaappi, Pori. 6.3.2010

Valtakunnan parjatuimmaksi metallibändiksi tullut Amoral keikkailee melko aktiivisesti vaikkei olekaan ollut parrasvaloissa vähään aikaan. Aina silloin tällöin se on soittanut keikan tai pari per viikonloppu eli laakereillaan se ei ole levännyt vaikka onkin saanut paskaa niskaansa lapiokaupalla. Bändin edellinen levy Show Your Colors ei saanut (syystä) kovin hyvää vastaanottoa ja alkuperäiskitaristi Silver Otskin otti ja lähti yhtyeestä. Minun piti ihan uteliaisuudesta käydä katsomassa bändi Hämeenlinnassa jo edellisenä keväänä, mutta se jäi väliin ja paikkasin tilannetta nyt kun bändi tuli Poriin lauantai-iltansa ratoksi. Oli ensimmäinen kerta kun näin Arimoralin lauteilla.

Amoralin lämppääjäksi oli saatu paikallinen, melko nuori (perustettu noin vuosi sitten) ja sitä kautta Porin ulkopuolella lähes tuntematon Retaliatory Measures, joka soitti ätäkkää death ja thrash metallin sekoitusta ja siten vastasi illan raaimmasta setistä. Jäsenillä on aiempaakin soittokokemusta ja sen huomasi jämäkästä yhteissoitosta. Harmi vain että soundit tuntuivat puuroutuvan sen verran pahasti että jotain muutakin sulautui yhteen kuin pelkkä soitto. Myös bändin esittämä musiikki ei ole persoonallista nähnytkään, näitä bändejä soittaa lähes jokaisessa kaupungissa. Tosin en muutenkaan ole suuri death/thrashin ystävä, minulta meinasi palaa käämit kyseisen genren kanssa buumin ollessa pahimmillaan vuoden 2005 tienoilla. Tästä keikasta en osaa sanoa mitään pahaa mutten mitään erityisen hyvääkään.

“Hei, minä olen Ari, uusi hevi-idolinne!”

Amoralin setti oli pitkä ja koostui pitkälti kahden viimeisimmän levyn; Reptile Riden ja Show Your Colorsin materiaalista. Biisin onnistuneisuus riippui paljon siitä kummalta levyltä se oli: uudet biisit toimivat yllättävän hyvin livenä mutta vanhat töksähtelivät. Töksähtelyn syyksi voisi suoraan nimittää Koivusen ja tämän ärinän joka ei ole lainkaan vakuuttavan kuuloista. Ei sillä, kuuntelin niitä silti mieluummin kuin Koivusen puhdasta laulua, enkä edelleenkään tajua mikä siinä on niin hienoa, heh! Vaikka Koivunen ei minun tai monen muunkaan (ex-)Amoral-fanin mieleen olekaan niin pitää myöntää että miehestä näkee tämän viettäneen ihan kohtuullisesti aikaa lavalla. Samaa voisi sanoa muustakin bändistä, epävarmuudesta tai väsähtämisestä kun ei ollut hajuakaan. Itseäni tosin huvitti Pekka Johanssonin kikkailut tuulettimen kanssa, ollen oikeastaan ainoa jäsen joka hyödynsi kyseistä kapistusta. Oliko hänellä kajaaliakin; sitä en pystynyt täysin erottamaan kun olin aika kaukana lavasta.

Uudet, Show Your Colorsin biisit kuulostivat jopa paremmilta kuin levyllä, varsinkin Release. Debyytiltä sentään soitettiin Distract (joka meni nopeasti ohi) mutta suosikkiani Lacrimal Glandia ei tullut ollenkaan. Sentään joitakin Reptile Riden lauluja ei munattu, varsinkin ne melodisemmat biisit (=Mute) eivät olleet täysin toivottomia. Amoralilla tosin oli joitakin kyseenalaisia valintoja settilistassaan: Varsinainen setti päätettiin Sex N’ Satanilla ja ainoana (?) encorena soitettiin Misfits-haudanryöstö Dig Up Her Bones. Varmasti tuo biisi toimiikin humaltuneiden renksuhousuhevareiden singalong-anthemina, mutta ei se minun mielestäni ollut toimiva vieläkään. Amoral sai kilpailla Porin metallipäiden huomiosta Monttuun saapuneen Kilpi-orkan kanssa. Tässähän voisi puhua jo paskan hevin kokoontumisajoista, mutta uteliaita oli kerääntynyt Baarikaappiin ihan kiitettävästi, olisiko lipun ostaneita ollut viitisenkymmentä? Itselläni ei juuri odotuksia ollut Amoralia kohtaan, mutta pääsivätpähän todistamaan ettei bändistä tyystin toivoton ole tullut Koivusen läsnäolosta huolimatta.

Get Stitches – All Hail Emptiness

Näin punkia kuuntelevan immeisen näkökulmasta Porin parhaimmat keikat järjestetään Baarikaapissa. Baarikaappi on pieni, mutta jotenkin sympaattinen mesta. Sillä ei ole kovin isoille keikoille kapasiteettia vaan pienemmilläkin tunnelma on ahtautensa takia tiivis. Siltikin siellä on välillä kiva käydä, ja sen takia kävinkin katsomassa elokuussa muutamaa siellä esiintyvää bändiä, vaikka entuudestaan niistä ei yksikään ollut tuttu. Bändeinä olivat St. Hood, Out of Breath ja Get Stitches. Turkulainen Get Stitches oli tietääkseni nuorin näistä bändeistä ja he vetivätkin ensimmäisenä. Koska tuen bänditoimintaa ja veto oli ihan katsottava, ostin samalla bändin seiskatuumaisenkin All Hail Emptiness.

Itse levyn nimi kuulostaa siltä kuin se kuuluisi angstista metalcorea veivaavan bändin levylle. Mielikuva voi säilyä silloinkin kun vilkaisee kantta, siinä kun on musta ja ilkeän näköinen pukki joka näyttää siltä kuin se näyttäisi kieltä. Kannessa oleva otus ei siis ole mitään pehmoista Lambi-osastoa, taustalla on sitä paitsi vertakin. Metalcoreahan tämä bändi ei esitä, vaikka metallivaikutteet ovat ilmeisiä mutta Get Stitchesin hardcore on kylläkin sitä modernimpaa osastoa. Vaikka runttaus onkin raskasta ja välillä hidastelevaakin niin kyllä tämän silti hardcoreksi tunnistaa.

Bändi on tosiaankin melko uusi tuttavuus, sillä se on perustettu vasta vuonna 2008. Tuoreus ilmenee siitä, että bändin ote on vielä hieman haparoiva, varsinkin laulaja kuulostaa hieman voimattomalta. Mutta kun otetaan bändin ikä huomioon on tämä ihan kelvollisesti tehtyä ja paikoin jopa lupaavaakin. Jengin jäsenet eivät ole kumminkaan aivan aloittelijoita, sillä bändin tyyppejä vaikuttaa muissakin turkulaisissa kokoonpanoissa, kuten Ill Omenissa ja Alley Godsissa. Kovin häävi esitys All Hail Emptiness ei nykyisellään ole, jäämme odottamaan Get Stitchesin seuraavaa siirtoa mielenkiinnolla.