Barathrum – Legions of Perkele

Barathrum oli 90-luvun lopussa likipitäen ainoa lajissaan. Suurin osa tuolloin uusista black metal –bändeistä käytti soundinsa pohjana syntikoita ja naislaulua, vaikka toisaalta niihin aikoihin tehtiin myös hyvin paljon sirkkelisoundista, “aidompaa” black metallia. Tuolloin jo koko vuosikymmenen operoinut, Demonos Sovaan edelleen henkilöityvä Barathrum toimi jossain siellä välissä. Barathrumiin on liittynyt myös rockaavuutta noihin aikoihin, mikä erotti sen muista aikansa black metal –bändeistä ja kohotti Barathrumin täysin omaan liigaansa. Bändin rockaavamman kauden avauslevy oli kenties Barathrumin kovimpana levynä edelleen pidetty neljäs albumi, kirjainsarjan L-osa Legions of Perkele vuodelta 1998.

Alkuaikoinaan Barathrum soitti hyvinkin primitiivistä black metallia, mutta Spinefarmille siirtyessään Barathrum koki jonkinlaisen metamorfoosin. Studiobudjetti arvatenkin moninkertaistui, olihan vielä edellisenä vuotena julkaistu Infernal edelleen suhteellisen röpelöisillä soundeilla taottu.* Kristallinkirkkailla soundeilla äänitetty Legions of Perkele on todella rockaava ja perinteisen hevin kanssa flirttaileva levy, mutta se ei silti unohtanut alkuperäisiä black metal –juuriaan.

Tietyllä tavalla Legions of Perkele on todella korni albumi. Varsinkin suomeksi lausutut “perkeleet” tosin kuulostavat aina enemmän tai vähemmän hassuilta, puhumattakaan Necromantical Ritualin naisäänistä. Toisaalta Barathrum ei ole ollut muutenkaan täysin ryppyotsainen bändi, ja esimerkiksi Barathrumin tunnetuin biisi Last Day in Heaven on black metal –biisiksi epätyypillisen hilpeä ja rockaava. Kappalehan päätyi sittemmin Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen coveroimaksi, jolloin sen sanoma muuttui joksikin aivan muuksi sen alkuperäisestä, antikristillisestä muodosta. Tiettävästi Sova kosti tämän jollain Trio Niskalaukauksen keikalla heittämällä Timpan kitaristia tuopeilla tai kengillä, riippuen lähteestä.

Barathrum sai kuitenkin tehtyä jotain, joka iski Rautiaisenkin hermoon; levyllisen bassovoittoista ja hyväsoundista black metallia, vieläpä tarpeeksi iskevin biisein esitettynä. Näissä biiseissä on tosiaan sen verran potkua, että black metal-nuorenakin toikkaroinut allekirjoittanut oli täysin myytyä miestä Legions of Perkeleen ensimmäistä kertaa kuullessaan, eikä taicka ole täysin kadonnut vieläkään. Last Day in Heavenin jälkeen albumi tosin menettää hieman tehojaan, muttei onneksi kovinkaan paljoa. Albumi päättyy varsinaiseen nimikkokappaleeseensa, mutta sen jälkeen isketään tiskiin vielä uudet versiot vanhoista biiseistä Deep From the Depths (Hailstorm, 1995) ja Warmetal (Infernal, 1997). Ne eivät ole alkuperäisiä esityksiä oikeastaan parempia, mutta eivät huonompiakaan. Erilaisia vain, mutta silti nautittavia. Toki nämä eivät ole ainoa vanhat biisit, sillä joitakin Legions of Perkeleen biiseistä on demo(ni)tettu jo 90-luvun alussa.

Kokonaisuutena Legions of Perkele on todella vahva ja hyvin tehty albumi. Kun mietin omia black metal –suosikkejani kautta aikain, on tällä levyllä moisissa ajatuksissa aina melko korkeat sijoitukset. Tämä levy teurastaa, rokkaa, koukuttaa, hurmaa ja palvoo Saatanaa. Kaikkia näitä yhtä aikaa.

Kohokohdat: Revenge By Magick, Angelburner, Dark Sorceress (Autumn Siege), The Force of Evil, Legions of Perkele, Warmetal
*Samalla moninkertaistui myös painosmäärä, kun Legions of Perkele on huomattavasti yleisempi levy kuin Nazgul’s Eyrien julkaisema Infernal (joka odottelee edelleen kunnollista uusintajulkaisua)

Graveborne – Astride Over the Grave

Mistään black metal-bändistä ei tule vakuuttavaa ensivaikutelmaa, jos sitä mainostetaan jo Myspace-sivulla lauseella “Dangerous Finnish Black Metal” ja kannesta tulee värimaailmansa ja pääkallojensa takia mieleen ennemmin Hatebreed kuin black metal. Nimikin viittaa enemmänkin death metallin suuntaan, mutta onneksi bändillä on sellainen tyypillisempi veripalttukuva joka viittaisi vähän toisenlaisen mättämisen suuntaan. Tämmöisillä “ennakko-odotuksilla” (jos tässä tapauksessa nyt mitään edes odotti) on yleensä tapana hajota melko nopeasti ja niin kävi nytkin. Värikkäät, kanakeiton väriset kuoret eivät kätke taakseen angstista vihametallia. Tai no onhan tässäkin vihasta kysymys, mutta hieman eri tavalla esitetystä kuin metalcore-genrellä yleensä.

Musiikki itsessään Astride Over the Gravella on ihan kelvollista, modernimman puoleista black metallia. Vaikken ole kauheasti kuunnellut uudempaa Mardukia, niin silti olen sen bändin  touhuista jokseenkin perillä… ja kuulen Mardukin vaikutuksen siis Gravebornessa. Suomessa on tosin muitakin black metal-bändejä, jotka ponnistavat jokseenkin samojen musiikillisten vaikuttajien innoittamina. Esimerkiksi myös ensidemonsa vuonna 2009 julkaissut Cavus on hieman samanlainen, vaikkakin raaempi. Eli Gravebornen omaperäisyyskerroin lähentelee nollaa, mutta värähtää hieman plussan puolelle, kiitos vokalisti Raivon (heh) kuppaisen, Barathrumin Demonos Sovan mieleen tuovan rääkkymisen ja vihan sylkemisen.

Gravebornea ei voida sivuuttaa kahden pennin tusinabläkkisbändinä, sillä se on aika vakuuttava noin demotason bändiksi. Sen musiikista löytyy riittävästi särmää ja se on esitetty ihan mielenkiintoisesti. Tarttuvasti, jopa. Eihän tässä mitään singalong-kertsejä tietenkään ole, mutta muikea riffittely tarjoaa runsaasti tarttumapintaa biiseihin joten ainakin lajityypin ystävien luulisi olevan onnellisia.

Bändillä olisi nyt hyvät lähtökohdat menestymiselle. Sillä on vakuuttava ensidemo ja kaksi jäsenistä (toisella näistä on taitelijanimenä Pentele, hehheh…) on soitellut legendaarisessa Black Crucifixion-bändissä, minkä jokainen skenetietoinen metallisti osaa tunnistaa. Jokuhan voisi markkinoidakin tätä bändiä tuolla tiedolla, jumaliste! Tätä demoa, jota on tehty kokonaiset 200 kappaletta, on vissiin vielä saatavilla vaikka sen julkaisu onkin ollut jo syksyllä 2009. Maalaisjärjellä voi jo fundeerata ettei tätä ole kumminkaan enää kauaa saatavilla. Mutta ainakin toistaiseksi koko demo on introa lukuunottamatta kokonaan maispeississä. Sinne vain!

Linkit:
Myspace