Black Crucifixion – Hope of Retaliaton

Black metal ei ole enää mikään ihan tuore ilmiö. Alan suomalaisbändeistä vanhimmatkin alkavat olla jo yli 20-vuotiaita, mukaan lukien Rovaniemen Black Crucifixion. Black Crucifixion juhlisti kypsähköä (?) ikäänsä kahdella julkaisulla. Molemmista julkaisuista on puolet studiota, puolet liveä. Tämä Hope of Retaliation on sitten se toinen julkaisu, jonka sisältö on kokonaan ennenjulkaisematonta.

Yhtyeen valitsema tie on pitänyt sen kulttibändinä, mutta siihen se on pyrkinytkin. Yhtyeestä ei ollut juuri mitään havaintoa noin kymmeneen vuoteen, ja sitten se julkaisi Faustian Dreamin (2006), joka ei ollut enää edes black metallia, vaan jonkinlaista progressiivista rockia, johon oli tallentunut Black Crucifixionille ominainen mystiikka ja melankolia. Sitten se soittikin black metallia keikoillaan viime vuoden puolella, ja black metallia edustavat nämä Hope of Retaliatonin uudetkin biisit. Kuulostaa melkoiselta hakemiselta, mutta kyllä minusta tuntuu vahvasti siltä, että bändi on aina tiennyt mitä se tekee. Niin myös nytkin.

Hope of Retaliatonilla uusia biisejä on vain neljä, joista yksi on puolitoistaminuuttinen välisoitto. Siinä mielessä olen pettynyt, sillä olisin mieluusti ottanut haltuuni uuden studioalbumin. Mutta mikäli verkkaisista toimintatavoistaan tunnettu yhtye ei ole tämän enempää biisejä kynäillyt ja nämä livebiisitkin haluttiin kansan kuultaviksi, niin jokseenkin erikoinen ratkaisu on hieman loogisempi. Tosin enemmänkin olisi uutta materiaalia saanut tulla, sillä Black Crucifixion tuntuu olevan erittäin hyvässä vedossa. Nämä biisit oikeastaan summaavat kaiken sen, mitä Black Crucifixion on tähän mennessä tehnyt. Kappaleissa on mukana mystiikkaa, pohjoisen kylmyyttä sekä depressiivistä otetta, mutta tyylillisesti Black Crucifixion on lähempänä 90-luvun alun myrskyjä kuin koskaan muulloin uransa aikana. Tämän yhtyeen kohdalla kaikki ei tosiaankaan ole mustaa ja valkoista, vaan siihen väliin mahtuu aika monta harmaan eri sävyäkin.

Livepuolen äänityksiä on viisi, ja ne on jakautuneet kiitettävästi sekä uuteen että vanhaan. Master Spiritin ja Promethean Giftin liveversiot eivät varsinaisesti yllätyksiä tarjoile, mutta Faustian Dreamin Winterkill ja Where Will You Hide ovat saaneet black metal-kuosittelun myötä uudet kasvot. Hyvässä vedossahan yhtye on ja näilläkin keikoilla tuntuu olleen varsin tiukka tappamisen meininki, jolloin noiden kappaleidenkaan tulkitseminen ei ole mennyt liiaksi sörkkimään niiden synkeää ominaisluonnetta. Sitä en tosin pikaisella tutkimisella saanut selville, millä keikalla/keikoilla nämä biisit on taltioitu. Vaikka eipä sillä ole juurikaan väliä.

Livebiisien takia en näe Hope of Retaliationia erityisen maailmaa mullistavana levynä, mutta nämä uudet biisit ovat minulle se perimmäinen syy kouluarvosana kahdeksikon antamiseen. Kuulisin uutta materiaalia mieluusti enemmänkin. Ja sanotaan nyt vielä näin, että odottelen Tuska Open Airin keikkaa innolla!

Kohokohdat: Retaliation, Blood Soaked Snow, Promethean Gift, Winterkill

Black Crucifixion – The Fallen One of Flames / Satanic Zeitgeist

Black metal ei ole enää mikään ihan tuore ilmiö. Alan suomalaisbändeistä vanhimmatkin alkavat olla jo yli 20-vuotiaita, mukaan lukien Rovaniemen Black Crucifixion. Black Crucifixion juhlisti kypsähköä (?) ikäänsä kahdella julkaisulla. Molemmista julkaisuista on puolet studiota, puolet liveä.

Black Crucifixionin julkaisuista tämä The Fallen One of Flames / Satanic Zeitgeist on nyt se, joka ei sisällä mitään mitä ei olisi ollut mahdollista kuulla jo jotain muuta kautta. Se on sitten eri asia, miten helposti tämä materiaali on ollut kuultavissa. The Fallen One of Flames on julkaistu jo muutamaan otteeseen uusintajulkaisuna, ja oikeastaan joka kerta on ollut riittävästi edellytyksiä kulttuuriteosta puhumiseen. En tosin tiedä kaikkien julkaisujen virallisuudesta, saatavuudesta puhumattakaan.

Kasettina alunperin vuonna 1992 julkaistu The Fallen One of Flames on joko päätynyt remasteroitavaksi tai sitten äänityksen laatu oli muutenkin poikkeuksellisen hyvä, sillä soundeiltaan The Fallen One of Flames on ajan keskitasoa parempilaatuisempi bm-demo. Vaan eipä sillä, kyllä tämä kämäsyyden tunnusmerkit täyttää. Niin myös kappalemateriaalinsa osalta, sillä Flowing Downwards ja Master Spirit ovat melkoisen hyviä ja tyylitajuisia kappaleita. Black Crucifixion tosin onkin varsin tyylitajuinen yhtye, sillä se on vuosien aikansa haastanut sekä faninsa että itsensä tekemällä black metallia, joka kuulostaa omanlaiseltaan. Tosin tämän demon kohdalla voidaan puhua vielä identiteettikriisistä, sillä Black Crucifixion soitti vielä primitiivisempää tavaraa kuin mihin se lopulta päätyi.

Liveäänite Satanic Zeitgeist julkaistiinkin jo pari vuotta sitten, ja muistinkin nähneeni sen vinyyliversion olleen myytävänä TVO:n kuoppajaisten yhteydessä. Se tosin julkaistiin vain vinyylinä ja painoskin oli sangen rajallinen, joten oletan sen myyneen viimeistään viime kesään mennessä loppuun. Siinä mielessä Satanic Zeitgeist puolustaa paikkaansa hyvin uusintajulkaisuna.

Nämä biisit on äänitetty tarunhohtoisen, elokuun 23. päivä 1991 (AD) vietetyn Day of Darkness-festivaalin yhteydessä. Samana iltanahan on äänitetty esimerkiksi tämä legendastatuksen saanut äänite, ja keikan tuona iltana soittivat myös Demigod, Belial, Amorphis ja Sentenced. Tuo ilta on ehdottomasti sellainen, johon osallistuisin kernaasti jos käytössäni olisi aikakone. Mutta kun ei ole, niin pitää tyytyä näihin liveäänityksiin. Laatuhan nyt ei suorastaan korvia hivele, mutta eipä Suomessa juurikaan ollut pro-tason jätkiä jotka olisivat voineet nauhoittaa parempaa jälkeä, varsinkaan keikoilla. Tosin underground-liikkeenä black metallia tuskin kollektiivisesti edes kiinnosti.

Itse sisältönsä puolesta Satanic Zeitgeist on testamentti ajasta, kun Black Crucifixion oli bändinä nuori, kokematon ja epävarma. Sillä ei ollut älyttömästi omaa materiaali, eikä sekään vähä ollut järin nerokasta. Eikä yksikään The Fallen One of Flamesin biiseistä tainnut settilistaan kuulua. En tiedä onko tässä koko keikka, mutta biiseistä kaksi on covereita; Venomia ja Sarcófagoa, tietysti. Yleisesti ottaen tämä on toki mielenkiintoista kuultavaa kaikkine korkeine kiljaisuineenkin, mutta ei välttämättä mitään ohittamatonta.

Kohokohdat: Flowing Downwards, Master Spirit, Black Crucixifion

Lopunajan holokausti: WCH:n metallipäivä @ TVO, Turku. 10.4.2010

On hyvin surullista, että TVO:lle käy niin kuin sille on käymässä. Yksi Suomen legendaarisimmista keikkapaikoista muuttuu piakkoin pyörävarastoksi ja pesutuvaksi, mutta sitä ennen oli aika järjestää paikalle sen ansaitsemat hautajaiset. Turun metallitarjonnan kivijalka WCH-yhdistys oli parsinut paikalle aimo annoksen bändejä, joiden takia TVO sai metallifanien puolesta arvoisena monttubileet. Kyseessä oli yksi Piparnakkelin  harvoista reissuista Turkkuseen ja ensimmäinen (ja samalla viimeinen) vierailu TVO:lla. Minua hieman hävettää kun tämä on ensimmäinen kerta kun TVO:lle pääsen, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Kekkerit alkoivat jo iltapäivällä, mutta siitä huolimatta aikataulu oli tiukka joten bändeillä ei ollut mahdollisuuksia pitkiin keikkoihin. Jokaiselle oli varattu suunnilleen puoli tuntia ja sen päälle vielä aikaa roudaamiseen ja soundcheckeihin. Encoreja ei soitettu eikä pahemmin edes pyydetty. Ja huomasinpa muuten että TVO:n henkilökunta on ilmeisesti mieltynyt Dead in the Waterin Less Days Left…-kymppituumaiseen, se kun oli ainoana taukomusiikkina. Suosikkini Turun metalliskenestä eli Hellbox ei jostain syystä ollut ohjelmassa, vaikka bändin miehistöä näkyikin mestoilla henkilökunnan ominaisuudessa. Hellboxin jos minkä bändin olisi kuvitellut soittavan näillä kinkereillä! Mutta pari bändiä oli jopa kasattu uudestaan ihan näitä bileitä varten.

Erinäisen spedeilyn vuoksi kekkerit aloittanut Avoimen Haudan Löyhkä jäi näkemättä, joten ensimmäinen näkemäni bändi oli Speedtrap. Speedtrap on julkaissut viime vuonna kehutun Raw Deal-eepeen, joka on minulta valitettavasti jäänyt vielä kuulematta. Tästä syystä bändin tuotanto ei ollut minulle kovinkaan tuttua, vaikka pari biisiä olen siltä kuullutkin. Livenä Speedtrapin nahan ja ketjujen kyllästämä kasarimeininki iski minuun paremmin kuin pari satunnaista Myspacesta kuultua biisiä. Kaveri kuvaili bändin menoa “Mötley Crüeksi, joka soittaa pelkästään Live Wireä”. Minun korvaani se kuulosti enemmänkin Agent Steeliltä, ja tätä mielleyhtymää vain korosti John Cyriisiltä kuulostava vokalisti. Pitänee tutustua bändin tuotantoon paremmin…

Toinen näkemäni bändi oli sitten jo jonkin aikaa odottamani Cause for Effect. Pitää sanoa, että bändin bassoon, rumpuihin ja murinavokaaleihin luottava grind/jazzcore on levyltä kuunneltuna välillä varsin puuduttavaa kuunneltavaa (varsinkin jos sitä kuuntelee 80 biisiä alle tunnissa), mutta livenä se toimii. Duo soitti tällä kertaa 28 biisiä, joista kymmenen oli uusia. En kyllä ole niin suuri bändin fani, että olisin erottanut uudet biisit vanhoista. Rumpalin ilmeet olivat näkemisen arvoisia ja äijän rumpukapulat lentelivät alvariinsa käsistä pois, onneksi miehellä oli ylimääräisiä kapuloita varastossa bassorummun päällä. Basistikaan ei ollut pekkaa pahempi, äijän räpylä risteili lähes valonnopeudella bassokitaran otelaudalla joten voin vain arvailla montako soittovirhettä hemmo teki ilman että kukaan olisi huomannut mitään. Miehen murinoista pitää antaa erityinen kiitos, jokaisen biisin jälkeen tuli sekunnin mittainen “kiitoksia”-murahdus. Hyvin hauska bändi livenä, jonka tekemisiä seurasi suurella mielenkiinnolla.

“PLÖNKPLÖNKPAMPAMPAMPAMTÖTTÖRÖÖTTÖRÖTTÖTTÖRÖÖPAMPAMPLÖNKIITOKSIA!”

Cause for Effectin jälkeen oli aika pitää ruoka/juomatauko, jonka takia jäivät näkemättä Catalepsy ja Solitaire. Pelkästään Metal Archives listaa noin kymmenen erilaista Catalepsy-nimistä bändiä ja nimen psy-päätteen takia luulin sitä death metalliksi. Tämä Catalepsy olikin se turkulainen, 80- ja 90-lukujen taitteessa toiminut Limonadi Elohopea-jäsenien vanha speed metal-bändi, joka nyt oli tehnyt pienimuotoisen paluun. Tämänhän tajusin tietenkin vasta siinä vaiheessa, kun hypistelin bändin vanhaa Scream-MLP:tä myyntipöydällä. Voin sanoa että hieman harmitti. Jo neljä täyspitkää julkaissut Solitaire taas ei minuun ole koskaan pahemmin uponnut, mutta olisin silti katsonut bändin setistä edes lopun. Jäi nyt sekin sitten näkemättä.

Axegressor soitti tiukan ja tiiviin setin. Ehkä turhankin tiiviin, koska se tuntui loppuvan ennen kuin pääsi kunnolla alkamaankaan.  En oikeastaan Axegressorista perustanut Axecution-eepeen perusteella, joten pääsivätpähän yllättämään hyvällä keikalla. Luoti päähän-hitti tosin oli lyhyen keikan takia kutistunut vain noin minuutin mittaiseksi. Setin loppuvaiheilla soitetiin Kreatorin Terrible Certainty, joka on kyllä sellainen biisi joka on innostanut allekirjoittanuttakin kirjoittamaan pari rässibiisiä. Sinänsä hauskaa, että Axegressor soitti tuon biisin (ja oikeastaan koko keikan) paremmin kuin Kreator nykyään itse. Johnny Nuclear Winter keikisteli rässikalsareissa (ja ekan biisin aikana myös aurinkolasit naamalla) ja otti yleisön haltuunsa, myös kirjaimellisesti että lähti “lavaltakin” yleisön sekaan. Mies oli sen verran innokas että keikka oli hänelle myös fyysisesti uuvuttava…

Siitä on aikaa neljä vuotta, kun viimeksi näin Hateformin. Death/thrash metallia soittava bändi oli tuolloin vasta demoasteella, mutta vuonna 2008 se julkaisi Dominance-albumin. Olisin siis mieluusti tarkistanut millainen bändi Hateform nykyään on, mutta se ei soittanut ainuttakaan omaa biisiä, vaan koko kuuden biisin setti koostui pelkistä covereista. Spesiaali ilta sai spesiaalin setin, ja Hateform soittikin sellaisia biisejä joiden luulisi vaikuttaneen siihen millainen bändi Hateform on. Kuudesta coverista tunnistin neljä (Sepulturan Beneath the Remains ja Territory, Deathin Symbolic ja Carcassin Heartwork) mutta kaksi jäivät minulta tunnistamatta. Olisi bändi pärjännyt hyvin omallakin materiaalillaan, mutta näillä eväillä mentiin tällä kertaa.

Torture Killer oli seuraavana vuorossa. Myöskin Torttujen setti oli nopeasti ohi ja se meni aikalailla takuuvarmasti. Bändi soitti tottunein ottein vain neljä omaa biisiä ja kaksi coveria; Deicidelta ja Morbid Angelilta. Sinänsä yllätyin kun coverina ei tullut Cannibal Corpsea tai Six Feet Underia. Torture Killerilläkin olisi ollut läjä hyviä biisejä mitä soittaa livenä, joten olin hieman pettynyt illan tarjontaan. Sen sijaan että alkaisin nillittämään siitä mitä suosikkibiisejäni TK jätti soittamatta niin pitää kehaista muuten railakkaasta menosta. Hieman rupisempaa death metallia soittanut, jo 80-luvun lopussa perustettu, kertaalleen hajonnut mutta haudastaan herätetty Necropsy tosin jäi väliin uuden tauon takia.

Haudasta oli herätetty myös vasta pari vuotta sitten jäädytetty Mustan Kuun Lapset, tosin vain tätä keikkaa varten. Itselleni kyseessä oli pienoinen unelmien täyttymys, koska en nähnyt bändiä keikalla sen soittaessa jäähyväiskeikkoja Viimeinen laulu kuolemasta-levynsä julkaisun jälkeen. Paluusta ei pidetty kauheasti meteliä lavalla eikä sen ulkopuolellakaan vaan keikka toteutettiin hyvin maanläheisesti. Maanläheinen oli settikin, koska bändi ei soittanut eeppisimpiä ja tunnelmallisimpia biisejään vaan keskittyi suoraviivaisempiin biiseihin ja niihin vanhoihin hitteihin. Kuka palvoo saatanaa-kysymykseen vastasi melko moni myöntävästi ja “verta ja paskaa”-kertosäekin kuului. Kauniinhauta-biisiä tunnelmallisemmaksi ei juuri menty, eli ei puhettakaan että olisi kuultu VLK:n biisejä, varsinkaan Morfiinisiivet-balladia. Olisin siis mieluusti katsonut bändin toisenlaisella keikalla, pidemmällä settilistalla. Tamminen ei harmillisesti murissut, vaan hänen osuutensa karjui Hanninen. Tosin jos festarin omia kotisivuja on uskominen, niin Tamminen ei ollut edes paikalla, vaikka lavalla ollut hemmo kyllä näytti Tammiselta. Oliko se nyt Tamminen vai ei?

“Näyttää olevan aivan v***n kivaa!”
– K. Hanninen

Yksi festarin ennakkoon mielenkiintoisimmista esityksistä tuli Black Crucifixionilta. Vuonna 1991 Rovaniemellä perustetun yhtyeen musiikkikin on vähintään mielenkiintoista. Se lähti alunperin black metallista, mutta lipui nopeasti ulos ahtaasta black metal-muotista ja bändin toistaiseksi uusin levy Faustian Dream on jo aika kaukana black metallista. Yhtyehän oli telakalla vuosikausia, mutta julkaisi tosiaan Faustian Dreamin vuonna 2006 ja soitti muutamia keikkoja Euroopassa syksyllä 2009. TVO:n keikka oli bändin toinen keikka Suomessa sitten vuonna 1991 järjestetyn Day of Darkness-festarin (jonka BC-keikka on julkaistu Satanic Zeitgeist-livenä) jälkeen, ensimmäinen oli edellisenä iltana Black Curse Over Hellsinki-festareilla Helsingin Gloriassa. Black Crucifixion oli näiden kekkereiden ainoa bändi, joka käytti savukonetta, sekä alussa että lopussa. Mystisyyden verho peitti bändiä, onhan bändin musiikkikin esoteerista, mutta maanläheisen keikan bändi soitti. Settilistaan kuului Flowing Downwardsin, Master Spiritin ja Goddess of Doomin kaltaisia klassikoita, mutta myös Winterkillin kaltaisia uudempiakin biisejä. Olipa settilistassa myös Retaliation-nimeä kantava esitys, jota ei ole koskaan (tai ainakaan tähän mennessä) levytetty. Black Crucifixion vastasi illan sekä pisimmästä että myös vaikuttavimmasta keikasta, olihan bändin esiintymisessä jotain ihan erilaista menoa kuin muissa. Bändin keikka oli myös yllättävän raaka, itse ainakin odotin hieman kepeämpää settiä Faustian Dreamin perusteella.

Tällaisissa merkeissä metallibändit ja WCH kuoppasivat TVO:n. Joitakin keikkoja on vielä tätä kirjoittaessa soittamatta, esimerkiksi Lord Vicar ja Spiritus Mortis kuoppaavat vielä paikan, mutta toisaalta punk-iltakin on vielä tulossa. Tunnelma oli haikea mutta samalla kaikilla oli (luultavasti) hauskaa. Tapahtumaan myytiin vain sata lippua, ja siihen kun lasketaan vielä bändit, näiden roudarit ja muu henkilökunta niin luulisi TVO:n tulleen aika ahtaaksi, mutta yllättävän hyvin kaikki mahtuivat sisälle ja meno oli leppoisaa. Olut oli halpaa ja festari-paidatkin kävivät hyvin kaupaksi. Itselleni illasta ainakin tuli ikimuistoinen, kiitokset vaan järjestäjille, bändeille, kavereille, tutuille ja tuntemattomille. Anteeksi nyt katkeruuteni, mutta terveisiä vaan niille, jotka ovat vastuussa TVO:n kuoppaamisesta. Siinä ei kärsi pelkästään Turun vaan koko maan keikkamahdollisuudet.

Tämän perusteella voi kysyä vain yhden kysymyksen: Turkuko muuten Euroopan kulttuuripääkaupunki? P****n v***t.

Graveborne – Astride Over the Grave

Mistään black metal-bändistä ei tule vakuuttavaa ensivaikutelmaa, jos sitä mainostetaan jo Myspace-sivulla lauseella “Dangerous Finnish Black Metal” ja kannesta tulee värimaailmansa ja pääkallojensa takia mieleen ennemmin Hatebreed kuin black metal. Nimikin viittaa enemmänkin death metallin suuntaan, mutta onneksi bändillä on sellainen tyypillisempi veripalttukuva joka viittaisi vähän toisenlaisen mättämisen suuntaan. Tämmöisillä “ennakko-odotuksilla” (jos tässä tapauksessa nyt mitään edes odotti) on yleensä tapana hajota melko nopeasti ja niin kävi nytkin. Värikkäät, kanakeiton väriset kuoret eivät kätke taakseen angstista vihametallia. Tai no onhan tässäkin vihasta kysymys, mutta hieman eri tavalla esitetystä kuin metalcore-genrellä yleensä.

Musiikki itsessään Astride Over the Gravella on ihan kelvollista, modernimman puoleista black metallia. Vaikken ole kauheasti kuunnellut uudempaa Mardukia, niin silti olen sen bändin  touhuista jokseenkin perillä… ja kuulen Mardukin vaikutuksen siis Gravebornessa. Suomessa on tosin muitakin black metal-bändejä, jotka ponnistavat jokseenkin samojen musiikillisten vaikuttajien innoittamina. Esimerkiksi myös ensidemonsa vuonna 2009 julkaissut Cavus on hieman samanlainen, vaikkakin raaempi. Eli Gravebornen omaperäisyyskerroin lähentelee nollaa, mutta värähtää hieman plussan puolelle, kiitos vokalisti Raivon (heh) kuppaisen, Barathrumin Demonos Sovan mieleen tuovan rääkkymisen ja vihan sylkemisen.

Gravebornea ei voida sivuuttaa kahden pennin tusinabläkkisbändinä, sillä se on aika vakuuttava noin demotason bändiksi. Sen musiikista löytyy riittävästi särmää ja se on esitetty ihan mielenkiintoisesti. Tarttuvasti, jopa. Eihän tässä mitään singalong-kertsejä tietenkään ole, mutta muikea riffittely tarjoaa runsaasti tarttumapintaa biiseihin joten ainakin lajityypin ystävien luulisi olevan onnellisia.

Bändillä olisi nyt hyvät lähtökohdat menestymiselle. Sillä on vakuuttava ensidemo ja kaksi jäsenistä (toisella näistä on taitelijanimenä Pentele, hehheh…) on soitellut legendaarisessa Black Crucifixion-bändissä, minkä jokainen skenetietoinen metallisti osaa tunnistaa. Jokuhan voisi markkinoidakin tätä bändiä tuolla tiedolla, jumaliste! Tätä demoa, jota on tehty kokonaiset 200 kappaletta, on vissiin vielä saatavilla vaikka sen julkaisu onkin ollut jo syksyllä 2009. Maalaisjärjellä voi jo fundeerata ettei tätä ole kumminkaan enää kauaa saatavilla. Mutta ainakin toistaiseksi koko demo on introa lukuunottamatta kokonaan maispeississä. Sinne vain!

Linkit:
Myspace