Mörkhimmel – In the Shadow of the City

morkhimmel_shadowMörkhimmel on bändi tsekeistä, joka soittaa crustia vahvoin black metal-alleviivauksin. Yhtyeen ensimmäinen äänite In the Shadow of the City on julkaistu alunperin CD-formaatissa vuonna 2008, mutta se on julkaistu myös ranskalaisen Shogun Recordsin kautta uudestaan, vinyylinä.

Mörkhimmel tosiaan soittaa crustia melko black metallisesti, ja sen takia se on varmaan nimennytkin itsensä melko skandinaavisesti ja norjalaishenkisesti. Ihan keinotekoisella “blackened crust”-termilläkään en Mörkhimmeliä kuvailisi, vaikka se termi tähän todennäköisesti yhdistettäisiinkin. Yhtenä referenssinä tulee mieleen kanadalainen, pitkään black metallista crustia soittanut Iskra, joka tosin soittaa ihan eri otteella kuin Mörkhimmel. Ehkä enemmänkin tulee mieleen Hate Them-aikakauden ja itsestään punkin löytänyt Darkthrone. Siellä sun täällä kuulee kyllä myös GISM-viitteitä, mutta se varmaan Mörkhimmelin soundin määrittelemisestä?

Biisejä on kahdeksan. Ne ovat keskenään ehkä turhankin samankaltaisia, kun oikeaa vaihtelua ei In the Shadow of the Cityllä juurikaan ole, mutta toisaalta en minä tämänkaltaiseen musiikkiin olekaan viehtynyt siksi että ne tarjoaisivat yhtä vuoristorataa. Biisit ovat yksinkertaisia, mutta tehokkaita. Mörkhimmelin soundi on sen sijaan vähän hassu. Kaikua on laulussa riittämiin (ja ehkä hieman ylikin) ja rumpusoundit ovat aika ohuet. Tällä äänitteellä Mörkhimmel tosin olikin vain kahden ukkelin studioprojekti, ja rumpuraitoja varten In the Shadow of the Cityllä rytmiä takookin rumpukone. Teknisesti ottaen In the Shadow of the City ei ole mikään ässälevytys, mutta se on kuitenkin vilpitön ja konstailematon kaveri, joka esittää suorasti ja mitään mukisematta muutaman biisin verran laadukasta metalpunkkia.

Kohokohdat: Endless Wall of Fuckers, In the Shadow of the City, Forgotten Existence, Emptyness

Iskra – Bureval

Iskra –niminen bändin tuli löydettyä joskus, kun päätin paneutua enemmänkin kanadalaisen Moshpit Tragedyn toimintaan. Vaikka nyttemmin MT:n toiminnan seuraaminen on jäänyt hieman sivummalle alati kasvavien kiireiden takia, niin Iskraa tuli jokin aika sitten jopa ostettuakin.

Iskran toinen pitkäsoitto Bureval ilmestyi viisi vuotta edeltäjänsä jälkeen, vuonna 2009. Musiikillisesti Iskra jatkaa crustahtavalla black metallillaan. Tai oikeastaan minun korvaani tämä on enimmäkseen black metallia, ja vieläpä hieman geneerisen kuuloista sellaista. Itsehän kuuntelen kyllä ahkerasti myös black metallia, mutta tämä kuulostaa korvaani ehkä hieman liikaa Mardukilta joka ei ole suosikkeihini koskaan kuulunut kuin ehkä Those of the Unlight –levynsä (1992) osalta. Oikeastaan ainoa asia mikä Iskrassa crustiin viittaa on vokalistin crustimainen ääni, muutenhan tässä viljellään kliineillä soundeilla taltioituja sirkkeliriffejä ja blast beatia. Eihän tämä nyt erityisesti suosikkimusiikkiani ole, kun otan black metallini mieluiten saastaisena. Nimikkokappaleen kaltaisissa vedoissa on kuitenkin voimaa, ja onhan Iskran onnistunut tehdä joitakin hyviä riffejä. En tosin keksi kovinkaan montaa syytä sille, minkä vuoksi levyä jaksaisi kuunnella useammin kuin vain muutaman kerran. Debyytti oli kyllä oivempi levy.

Periaatteessa tästä tekee punkkia vain DIY-toimintamalli ja arvomaailma. Iskrahan on kanadalainen bändi, mutta bändin nimi juontaa juurensa Leninin toimittamaan sosialistiseen sanomalehteen. Levyn lyriikat ovat muuten sekä englanniksi että venäjäksi, osittain kaiketi siksi että kansilehtisissä kehotetaan osoittamaan tukea venäläisille anarkisteille.

Ja tänään tämä bändi esiintyy Vastavirralla. Odotan sitä kyllä.

Kohokohdat: Dubroval, Bureval, Kronstadt

Hellboozer Union – Promo 2012

Steelfestit festittiin toukokuussa keskellä kauneinta Hyvinkäätä. Villatehtaan vanha teollisuusmiljöö on oikein viihtyisä, ja oikeastaan aina kun olen Hyvinkäälle päätynyt olen hengaillut nimenomaan siellä. Edellisillä kerroilla syynä tosin olivat Levymessut, joista jonakin vuotena ostin kaikkien muiden levyjen ohella Hellboozer Unionin kasetin. Hellboozer Union sattui soittamaan Steelfesteillä, ja heput kiertelivät alueella tökkäillen uusia demoja ihmisille. Sattuipa yksi niistä myös minun kouraani.

Koska diggailin bändin aiemmasta kasetista (itse asiassa kuuntelin sen juuri tätä kirjoittaessa, ach mikä nauha!) kovastikin, ovat odotukset luonnollisesti tätä uutta promoa kohtaan korkealla. Pitäisi kyllä varmaan tsekkailla tämän bändin touhuja vähän useammin, kun tuon The Awakening of Intolerant Overlord-kasetin (2008) jälkeen on tullut aika monta muutakin äänitettä. Tämän promo-EP:n tarkoitus jää kyllä sikäli hämäräksi, kun samoihin aikoihin on näemmä julkaistu myös Devouring Crufied Whores Servants –demo.

On kyllä mukava huomata, ettei Hellboozer Union ole tehnyt soundilleen paljoakaan tuona aikana. Tokihan bändi on kehittynyt tarkemmaksi ja rujommaksi, mutta kuopiolaisten kaljarässereiden elämäntehtävänä on yhä soittaa kiljunmakuista, likaista ja vanhaa kehnoa palvovaa thrash metallia, jossa on black metal-viitteitäkin. Tosin vain nimeksi, sillä minun korvissani Hellboozer Union on nimenomaan thrash metallia. Näitä biisejä on julkaistu Devouring Crufied Whores Servants –demollakin, mutten tiedä ovatko nämä äänitetty samoissa sessioissa. Levyllä on kyllä pari hieman vanhempaakin biisiä, mutta kovin suurta eroa en niiden välillä huomaa. Eihän näistä biiseistä kyllä yksikään ole huono.

Nämä biisit rässäävät ja saastuttavat kaiken, eli voinhan tätä suositella moisen rässistelyn kavereille. Tätä on ollut hauskaa kuunnella aamuruuhkassa.

Kohokohdat: Death Attraction, Morbid Fate

Behemoth – Grom

Puolan tunnetuin äärimetallibändi taitaa olla museointendentin pätevyyden hankkineen Adam “Nergal” Darskin onnistuneesti jo vuodesta 1991 asti luotsaama Behemoth. Behemoth tunnetaan paitsi sen uskontoja herjaavasta imagosta niin myös sen brutaalista musiikista, jossa black ja death metal kohtaavat. Siinä sivussa se on myös niittänyt mainetta ja kunniaa sekä kotimaassaan että ulkomailla, Suomessakin Behemoth on nähty perin usein. Mutta ennen Nergalin opiskeluja tai Behemothin muuntumista blackened death metal –bändiksi (suorana suomennoksena “mustunut death metal” kuulostaa kömpelöltä”, onko tätä termiä muuten edes suomennettu?) bändi soitti silkkaa black metallia.

Vuosi oli 1996, kun Behemothin kakkosalbumi Grom (=ukkonen) iskeytyi kuin salama mustuneelta taivaalta. Bändissä soitti tuolloin Nergalin lisäksi Leszek ”L. Kaos” Dziegielewsk basistina ja rumpalina Adam ”Baal Ravenlock” Muraszko, joka oli tässä vaiheessa bändin ainoa alkuperäisjäsen Nergalin lisäksi. En toisaalta ihmettelisi, jos Gromin ovat nauhoittaneet vain Nergal ja Baal Ravenlock, sillä L. Kaos tuli bändiin vasta vuoden 1996 aikana. Gromia ääniteltiin vuosien 1995 – 1996 vaihteessa, mutta nauhoittipa levyn mikä kokoonpano tahansa, oli musiikki yksin Nergalin käsialaa, ainakin jos on levyn booklettia uskominen.

Gromilla kuultava black metal on kuitenkin monimuotoisempaa, kuin mitä “puhtaalla black metallilla” voitaisiin ymmärtää. Soundipuoli on kyllä raakaa, mutta ei sentään ihan kellaritasoa. Suurin ero Behemothin nykytuotantoon taitaa löytyäkin vain primitiivisestä tuotannosta, sillä rummuttelukin on pääasiassa samaa kaahausta. Sikäli Grom ei siis eroa Behemothin myöhemmästä tuotannosta, riffitkin sisältävät brutaalia sahausta ja vauhtia. Tosin Nergalin ääntely on “black metallisempaa” ja tulee korkeampaa, kuin nykyinen murahtelu. Nergalin lisäksi paikoitellen kuulee myös naislaulua, mutta se kylläkin kuulostaa sangen kököltä. Myöskään Behemothin käyttämät syntetisaattorit eivät ole soundeiltaan sieltä parhaimmasta päästä, mutta musiikki eteneekin riffien varassa joten eivätpä synat pääse varastamaan kaikkea huomiota, saati satunnaiset akustiset kitarat, joita Nergal on ripotellut vähän sinne sun tänne. Mutta varhaisessa Behemothissa on sitä jotakin, varsinkin levyn puolivälin tienoilla on muutama helposti mieleen jäävä kohta, esimerkiksi Rising Proudly Towards The Sky räjähtäessä totaalisesti.

Grom oli Behemothin viimeinen albumi, joka oli puhtaasti black metallia ilman suurempia death metal-vaikutteita. jälkeen Behemoth alkoi pikkuhiljaa muuttua. Logo meni vaihtoon, ja seuraavana vuonna ilmestyneen Bewitching the Pomerania –EP:n kannessa olikin bändin vielä tänä päivänä käyttämä, tunnistettava logo. Itse sisältökin alkoi pikkuhiljaa muuttua, kunnes Satanica (1999) oli sitten jo melko lähellä sitä, mitä Behemoth on tänä päivänä. Välissä ilmestyi Pandemonic Incantations (1998), mutta sitä en ole päässyt vielä kuuntelemaan, sama pätee Bewitching the Pomeraniaan.

Nykyään mielipiteet Gromista ovat vaihtelevansorttisia. Toinen puoli lyttää albumin Behemothin tuoreempien julkaisujen takia, toinen puoli taas pitää Gromia bändin nykytuotantoa parempana.

Kohokohdat: Spellcraft and Heathendom, Lasy Pomorza, Rising Proudly Towards The Sky

Darkthrone – The Cult is Alive

Alkuvuodesta 2006 olin ihan täpinöissäni, sillä suosikkiyhtyeeni Darkthrone julkaisi uuden levynsä The Cult is Alive tuolloin. Olin ollut innoissani jo bändin edellistä studioalbumista Sardonic Wrath (2004), mutta The Cult is Alive säväytti toisella tavalla. Huomasin kyllä äskettäin, etten ole kuunnellut kyseistä albumia lähes ollenkaan ilmestymisensä jälkeen. Päätin korjata asian ja kirjoittaa pari ajatusta siitä. Olen huomannut, että hyvinkin moni levy jää kuuntelematta jopa vuosikausiksi, jos niille antaa liian paljon sijaa omista kuuntelutottumuksissa liian lyhyeksi ajaksi. The Cult is Alivelle kävi juuri näin.

The Cult is Alive toi Darkthronen soundiin aika räikeän muutoksen, joka on jotakuinkin samaa luokkaa kuin muutos Soulside Journeyn (1991) ja A Blaze in the Northern Skyn (1992) välillä. The Cult is Alive on ensimmäinen moderni Darkthrone-levy, joka ei varsinaista black metallia ole kuin millaiseksi se yleensä mielletään. The Cult is Alive on selvästi Sardonic Wrathin jälkeen tehty, sillä bändin black metal-juuret kuuluvat selvästi ja soundimaailma on lähes samanlainen.

Biiseissä sen sijaan oli tapahtunut jotain, kun The Cult is Alive on välillä hämmentävän lähellä crust punkkia. Se varmasti pelotti joitakin bändin faneja, vaikka sekä Fenriz että Nocturno Culto olivat jo pitkään puhuneet siitä miten punk on olennainen osa Darkthronen soundia. Ei ehkä suoraan, mutta sieltä ne vaikutteet olivat tulleet. The Cult is Alivella Darkthrone hakeutuikin lähemmäs sekä omia että koko äärimetallin juuria. Kappaleista tuli punkimpia, mutta silti raakoja. Ja punk-asenteen mukaisesti kaksikko toi kärkeviäkin mielipiteitään black metallin silloisesta (ja oikeastaan myös nykyisestä) tilasta julki kappaleessa Too Old Too Cold. Silti olen nähnyt kommentteja, joissa Darkthronea syytettiin itsensä myymisestä, vaikka miehet tekivät vain sitä mitä halusivat tehdä… eli sillä hetkellä kenties mahdollisimman epämuodikkainta musiikkia, joka ei muodikkaaksi kyllä The Cult is Aliven seurauksena tullut.

The Cult is Alive on itselläni niitä levyjä, joita on aikoinaan kuunneltu niin paljon että niihin tuskin pystyy koskaan suhtautumaan täysin samalla innolla kuin julkaisuhetkellä. Yhtyeen katalogissa on kyllä kuolemattomia levyjä, mutta The Cult is Alive ei ihan siihen kategoriaan napsahda. Hauska levy kuitenkin.

Kohokohdat: Too Old Too Cold, Atomic Coming, Whisky Funeral, Tyster på Gud

Dishammer – Under The Sign Of The D-Beat Mark

Jos bändin pelkkä nimi yhdistelee Dischargea ja Hellhammeria, ei voi lopputulos millään kuulostaa täydeltä sudelta. Varsinkin, jos yhden levytyksen nimi lainaa vielä Bathorya ja repii vaikutteita vielä Motörheadilta ja Venomilta. Kyseessä on siis espanjalainen Dishammer levyllään Under The Sign Of The D-Beat Mark (2010), jonka kovuudesta olin täysin vakuuttunut ennen kuin olin kuullut oikeasti nuottiakaan kakkamakkarakompin pauketta.

Under The Sign Of The D-Beat Mark on tasan sitä mitä otsikossaan lupaakin; primitiivistä d-beat –mallista hardcorea vahvasti ensimmäisen aallon black metal –filtterin läpi suodatettuna. Ja tokihan siinä sivussa palvotaan vanhaa kehnoa, joka saapuu maailmaan ydinsodan suosiollisella avustuksella. Mikäli nämä kuvaukset Dishammerin ulosannista eivät saa hardcore/käppämetal –fanin housuja kastumaan ilopissasta, niin toivoa ei enää ole. Ja lienee sanomattakin selvää, että soundit ovat erittäin lo-fi, vaikka eivät ne mitään itsetarkoituksellista käppäsuhinaakaan ole. Soittimet vielä erottaa toisistaan ja kitarakin on pääasiassa lyömäsoitin. Tämä nyt on niin primitiivistä musiikkia, ettei sitä voida mitenkään soittaa turboahdetuilla ja kliinisillä soundeilla. Tältä visvaisen crustiksikin kutsuttavan metalpunkin pitäisi kuulostaakin.

Peli vihelletään poikki juuri sopivasti ennen kuin Dishammer alkaa toistamaan itseään liikaa. Ja mitenkö kauan tätä rytinää kesti? Reilu vartti? Siinäkin ajassa Dishammer tosin ehtii toistamaan itseään jo jonkin verran, ja totta puhuakseni Under The Sign Of The D-Beat Mark ei ole joistakin niskat tappavista kohdistaan huolimatta ole kokonaisuutena ihan niin kova kuin mitä odotin. Mutta eipä sillä, Under The Sign Of The D-Beat Mark on silti sangen kovatasoinen levytys. Itse vaan kastelen housuni turhankin herkästi, jos Discharge ja Hellhammer mainitaan samassa yhteydessä. Joku tosin on joskus jossakin meinannut, että nämä Under The Sign Of The D-Beat Markin biisit olisivat ylijäämäkamaa jo nyt valitettavasti hajonneen bändin pitkäsoitolta. Mene ja tiedä, minä ainakin menen palvomaan d-beatin merkkiä.

Kohokohdat: The Devil’s Advocates, Welcome Death, Sexwitch

Barathrum – Legions of Perkele

Barathrum oli 90-luvun lopussa likipitäen ainoa lajissaan. Suurin osa tuolloin uusista black metal –bändeistä käytti soundinsa pohjana syntikoita ja naislaulua, vaikka toisaalta niihin aikoihin tehtiin myös hyvin paljon sirkkelisoundista, “aidompaa” black metallia. Tuolloin jo koko vuosikymmenen operoinut, Demonos Sovaan edelleen henkilöityvä Barathrum toimi jossain siellä välissä. Barathrumiin on liittynyt myös rockaavuutta noihin aikoihin, mikä erotti sen muista aikansa black metal –bändeistä ja kohotti Barathrumin täysin omaan liigaansa. Bändin rockaavamman kauden avauslevy oli kenties Barathrumin kovimpana levynä edelleen pidetty neljäs albumi, kirjainsarjan L-osa Legions of Perkele vuodelta 1998.

Alkuaikoinaan Barathrum soitti hyvinkin primitiivistä black metallia, mutta Spinefarmille siirtyessään Barathrum koki jonkinlaisen metamorfoosin. Studiobudjetti arvatenkin moninkertaistui, olihan vielä edellisenä vuotena julkaistu Infernal edelleen suhteellisen röpelöisillä soundeilla taottu.* Kristallinkirkkailla soundeilla äänitetty Legions of Perkele on todella rockaava ja perinteisen hevin kanssa flirttaileva levy, mutta se ei silti unohtanut alkuperäisiä black metal –juuriaan.

Tietyllä tavalla Legions of Perkele on todella korni albumi. Varsinkin suomeksi lausutut “perkeleet” tosin kuulostavat aina enemmän tai vähemmän hassuilta, puhumattakaan Necromantical Ritualin naisäänistä. Toisaalta Barathrum ei ole ollut muutenkaan täysin ryppyotsainen bändi, ja esimerkiksi Barathrumin tunnetuin biisi Last Day in Heaven on black metal –biisiksi epätyypillisen hilpeä ja rockaava. Kappalehan päätyi sittemmin Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen coveroimaksi, jolloin sen sanoma muuttui joksikin aivan muuksi sen alkuperäisestä, antikristillisestä muodosta. Tiettävästi Sova kosti tämän jollain Trio Niskalaukauksen keikalla heittämällä Timpan kitaristia tuopeilla tai kengillä, riippuen lähteestä.

Barathrum sai kuitenkin tehtyä jotain, joka iski Rautiaisenkin hermoon; levyllisen bassovoittoista ja hyväsoundista black metallia, vieläpä tarpeeksi iskevin biisein esitettynä. Näissä biiseissä on tosiaan sen verran potkua, että black metal-nuorenakin toikkaroinut allekirjoittanut oli täysin myytyä miestä Legions of Perkeleen ensimmäistä kertaa kuullessaan, eikä taicka ole täysin kadonnut vieläkään. Last Day in Heavenin jälkeen albumi tosin menettää hieman tehojaan, muttei onneksi kovinkaan paljoa. Albumi päättyy varsinaiseen nimikkokappaleeseensa, mutta sen jälkeen isketään tiskiin vielä uudet versiot vanhoista biiseistä Deep From the Depths (Hailstorm, 1995) ja Warmetal (Infernal, 1997). Ne eivät ole alkuperäisiä esityksiä oikeastaan parempia, mutta eivät huonompiakaan. Erilaisia vain, mutta silti nautittavia. Toki nämä eivät ole ainoa vanhat biisit, sillä joitakin Legions of Perkeleen biiseistä on demo(ni)tettu jo 90-luvun alussa.

Kokonaisuutena Legions of Perkele on todella vahva ja hyvin tehty albumi. Kun mietin omia black metal –suosikkejani kautta aikain, on tällä levyllä moisissa ajatuksissa aina melko korkeat sijoitukset. Tämä levy teurastaa, rokkaa, koukuttaa, hurmaa ja palvoo Saatanaa. Kaikkia näitä yhtä aikaa.

Kohokohdat: Revenge By Magick, Angelburner, Dark Sorceress (Autumn Siege), The Force of Evil, Legions of Perkele, Warmetal
*Samalla moninkertaistui myös painosmäärä, kun Legions of Perkele on huomattavasti yleisempi levy kuin Nazgul’s Eyrien julkaisema Infernal (joka odottelee edelleen kunnollista uusintajulkaisua)

Wyrd – Kammen

Sainpa tuossa syyskuun alun kunniaksi päähäni soittaa Wyrdia. Edellisen kerran taisin soittaa Wyrdia pari vuotta sitten, sekin syksyllä. The Ghost Albumista (2006) tuli kirjoitettua tänne Pandaluolan puolelle arviokin, mutta sen jälkeen Wyrd on painunut minulta unohduksiin syistä, joita en itsekään tiedä. Tällä kertaa päätin etukäteen, että Wyrdin levyistä käsiteltäisiin tällä palstalla seuraavaksi kirjoitushetkellä toiseksi uusin levy Kammen. Varmaan lähinnä sen takia, ettei se ole yltänyt läheskään samalle tasolle kirjoissani Huldrafolkin (2002) tai The Ghost Albumin kanssa, mutta on silti hyvänäkin pidettävä black metal-levy, jossa on hieman Burzumia että ruotsalaista Katatoniaa.

Siinä missä The Ghost Album oli enemmänkin Katatonia-pastissi, on Kammen enemmänkin paluuta black metallisempaan suuntaan. Melankolia on yhä Wyrdin kantava voima, jonka takia nämä kappaleet kumpuavat perisuomalaisesta ahdistuksesta. Siitä, kuinka suurimman osan vuodesta on perkeleen kylmä. Siitä, kun kanteleesta ovat kieletkin poikki ja pirtissä on kylmä. Lähtökohdat ovat siinä, kaikessa koruttomuudessaan.

Tämän kansantunnon kuvaamiseksi Wyrdin nokkajehu Narqath on tarkistanut hieman bändinsä yleissoundia. Folkahtavia elementtejä on nyt mukana enemmän, eli lähinnä akustista kitaraa ja kannelta. Päinvastaisesti mies laittoi mukaan joitakin junttaheviriffejä, jotka eivät suoraan kuulosta karmeiltakaan mutta eivät toisaalta järin tarpeellisiltakaan. Kammenin suurin (ja oikeastaan ainoa) ongelma on sen liioiteltu pituus. Narqathin visio ei ole potkinut niin pitkälle, että yli tunnin mittainen albumi toimisi täysipainoisena ihan loppuun asti. Liki 18-minuuttisen Rajalla-kappaleen ei olisi ollut niin pitkä. Muutenkin Kammen olisi kaivannut typistämistä, sillä nimenomaan sen vuoksi Kammenin pariin palaaminen ei onnistu aina niin kivuttomasti.

Toisaalta Kammenin kurssia on nostanut semipaska Kalivägi, jolla Wyrd asteli totaalisesti metsään. Bändi hylkäsi sillä täysin katatoniamaiset ja folkahtavat elementit ja siirtyi soittamaan geneeristä tusinasuhinabläkkistä, vain sopeutuakseen uuden levy-yhtiönsä linjaan. Että silleen.

Kohokohdat: The Hounds of the Fall, October, These Empty Rooms, Kammen

Manatark – Chaos Engine

En enää muista, minkä takia päädyin aikoinaan tilaamaan tallinnalaisen Manatarkin toistaiseksi uusimman levyn, Crimson Hoursin. Oli syy mikä hyvänsä, niin yllätyin positiivisesti ja pidin kyseisestä levystä kovasti. Crimson Hours oli samanaikaisesti brutaali, omalaatuisella tatsilla höylätty, black metalliin pohjautuva musiikki teki minuun vaikutuksen. Sitten kun bändiin voidaan yhdistää monia muitakin nimiä virolaisesta metalliskenestä niin johan alkoi kiinnostamaan! Tästä syystä olikin luonnollista, että lähdin (vaikkakin pienellä viiveellä) tutustumaan Manatarkin tuotantoon tarkemmin.

Viron (tai ainakin Tallinnan) metalliskenestä puskee monenlaisia bändejä, vaikka sitä ei loppujen lopuksi pyöritäkään kovin monikaan hemmo. Tästä syystä myös vuonna 1996 perustetussa Manatarkissa on myös muualta tuttuja jäseniä: Laulajakitaristi Draconic soittaa myös Loitsissa ja rytmiryhmä (rumpali Suss ja basisti Martin) on myös Must Missan palveluksessa. Vuoden 2003 joulukuussa julkaistu Chaos Engine sisälsi myös Gates-nimeä käyttäneen kitaristin, jonka viimeiseksi levytykseksi Chaos Engine päätyi Manatarkin kanssa.

Chaos Engine on siis Manatarkin toinen levy. Ensimmäisestä levystä, Viimanegi Veri-kiekosta oli kulunut kolme vuotta ja tuona aikana oli laulukieli vaihtunut virosta englantiin. Olisin itse kuunnellut Manatarkia mieluiten viroksi, onhan lähes jokainen bändi kiinnostavampi kun ne laulavat omalla äidinkielellään. Vokaalipuoli on toisaalta black metallille tyypillisesti ärinää, joten eipä tuolla laulukielellä nyt niin suurta väliä ole. Yksi syy minkä takia Manatarkiin ihastuin johtui sen omintakeisesta, sopivan säröisestä mutta silti kirkkaasta kitarasoundista. Four Walls on esimerkki siitä, miten Manatark kuulostaa itseltään yhdistellessään liidikitarakikkailuja ja vähemmän säröä sisältäviä, rauhallisia kitaramaalailuja. Tosin bassorummut kuulostavat hyvin lepsuilta, ne vain nakuttavat taustalla itsetarkoituksellisesti. Toisaalta Manatark pörrää muutenkin sen verran nopeasti, Chaos Engine karjuu kuin tiikeri ja nopeusmittari on lähes koko levyn keston (vähän vaille 40 minuuttia) ajan punaisella. Ihan perinteistä black metallia Manatark ei soita vaan ujuttaa tummanpuhuvaan ilmaisuunsa myös koneita, puhdasta laulua ja muuta kivaa.

Hyvää musiikkia ei toki tehdä hyvillä soundeilla, vaan hyvät soundit vain tukevat bändiä kun se esittää hyviä biisejään. Tässähän se Manatarkin ongelma onkin, sillä se ei ole suoranaisia tappobiisejä kovinkaan montaa tehnyt. Muutamaa Four Wallsin kaltaista kohokohtaa lukuunottamatta levy on tasapaksua puuroa, johon on vain laitettu pötköön (ihan päteviä) riffejä.  Chaos Engine on hieman puiseva ja yksipuolinen kuuntelukokemus. Ihan kuin Manatark olisi päässyt asettamansa tavoitteen puoliväliin.

Kohokohdat: Parallels And Parity, Four Walls

Satyricon – The Age of Nero

Satyricon on sellainen bändi, jonka tekemisille en ole juuri kostunut. Nemesis Divinan (1996) jälkeen bändi on saanut vain keskinkertaisia levyjä aikaiseksi, mutta silti minua kiinnostaa aina enemmän tai vähemmän kun Satyricon julkaisee uuden levyn. Bändin edellisen tuotoksen Now, Diabolicalin (2006) jopa ostin melkein heti sen julkaisun jälkeen mutta jouduinpa pettymään kun levy sittemmin paljastuikin varsinaiseksi tursakkeeksi. Mutta kas kummaa, huomasin sitten muutamaa vuotta myöhemmin hankkineeni myös bändin uusimman tuotoksen, The Age of Neron (2008). Satyriconia voisi kohta jo kutsua ornitologien black metal-suosikiksi, sillä taas on tirppa kannessa.

Bändissähän on livetilanteita varten isokin miehistö, mutta bändin ytimen muodostavat edelleen Satyr ja Frost. Tämä kaksikkohan on aina ollut vastuussa siitä millaiselta Satyricon levyllä kuulostaa eikä The Age of Nero muodosta siinä suhteessa poikkeusta. Satyriconilla on silti yleensä ollut apulaisia studiossa ja asianlaita on näin nytkin: Basson on soittanut Victor Brandt ja lähes legendaarinen Snorre Ruch on tarjonnut konsultointia kitaroiden kanssa. Päteviä muusikoita Satyriconilla siis on, varsinkin Frost

Commandon alkuriffi on varmaan yksi parhaista riffeistä mitä Satyricon on lähihistoriansa aikana tehnyt. Kaikessa väkivaltaisuudessaan Commando yksin pieksee koko edellisen levyn. Toisaalta eipä Now, Diabolicalin samanniminen avausbiisi täysin turha ollut. Kakkosbiisi The Wolfpack kuulostaa siltä kuin se olisi lähes täydellinen klooni Now, Diabolicalin biisistä K.I.N.G. Molemmat biisit ovat sitä paitsi levyillään järjestyksessä toisena biisinä, joten The Wolfpack kuulostaa häikäilemättömältä rippaamiselta bändin omasta biisistä. Ei sen puoleen, että videobiisi Black Crow on a Tombstone kuulostaisi yhtään sen omaperäisemmältä. Erillisenä ep:nä julkaistu My Skin is Cold on sellainen biisi, joita olisi saanut olla Now, Diabolicilla enemmänkin. Biisi on keskitempoinen, erittäin kylmä ja “black metallinen” mutta silti rockaava. Levyn loput biisit ovatkin sitten jo tasapaksua huttua, mitä oli Now, Diabolicalillakin.

Biisit ovat yleisesti ottaen hieman mielikuvituksettomia ja junnaavia. The Age of Nero päätyy siis toistamaan liikaa itseään, ja paljastuukin lopulta vain kopioksi Now, Diabolicalista. The Age of Nero ei sekään ole kovin vahva levytys, vaikka kuulostaakin välillä edeltäjäänsä paremmalta.

Kohokohdat: Commando, My Skin is Cold