Black Crucifixion – Hope of Retaliaton

Black metal ei ole enää mikään ihan tuore ilmiö. Alan suomalaisbändeistä vanhimmatkin alkavat olla jo yli 20-vuotiaita, mukaan lukien Rovaniemen Black Crucifixion. Black Crucifixion juhlisti kypsähköä (?) ikäänsä kahdella julkaisulla. Molemmista julkaisuista on puolet studiota, puolet liveä. Tämä Hope of Retaliation on sitten se toinen julkaisu, jonka sisältö on kokonaan ennenjulkaisematonta.

Yhtyeen valitsema tie on pitänyt sen kulttibändinä, mutta siihen se on pyrkinytkin. Yhtyeestä ei ollut juuri mitään havaintoa noin kymmeneen vuoteen, ja sitten se julkaisi Faustian Dreamin (2006), joka ei ollut enää edes black metallia, vaan jonkinlaista progressiivista rockia, johon oli tallentunut Black Crucifixionille ominainen mystiikka ja melankolia. Sitten se soittikin black metallia keikoillaan viime vuoden puolella, ja black metallia edustavat nämä Hope of Retaliatonin uudetkin biisit. Kuulostaa melkoiselta hakemiselta, mutta kyllä minusta tuntuu vahvasti siltä, että bändi on aina tiennyt mitä se tekee. Niin myös nytkin.

Hope of Retaliatonilla uusia biisejä on vain neljä, joista yksi on puolitoistaminuuttinen välisoitto. Siinä mielessä olen pettynyt, sillä olisin mieluusti ottanut haltuuni uuden studioalbumin. Mutta mikäli verkkaisista toimintatavoistaan tunnettu yhtye ei ole tämän enempää biisejä kynäillyt ja nämä livebiisitkin haluttiin kansan kuultaviksi, niin jokseenkin erikoinen ratkaisu on hieman loogisempi. Tosin enemmänkin olisi uutta materiaalia saanut tulla, sillä Black Crucifixion tuntuu olevan erittäin hyvässä vedossa. Nämä biisit oikeastaan summaavat kaiken sen, mitä Black Crucifixion on tähän mennessä tehnyt. Kappaleissa on mukana mystiikkaa, pohjoisen kylmyyttä sekä depressiivistä otetta, mutta tyylillisesti Black Crucifixion on lähempänä 90-luvun alun myrskyjä kuin koskaan muulloin uransa aikana. Tämän yhtyeen kohdalla kaikki ei tosiaankaan ole mustaa ja valkoista, vaan siihen väliin mahtuu aika monta harmaan eri sävyäkin.

Livepuolen äänityksiä on viisi, ja ne on jakautuneet kiitettävästi sekä uuteen että vanhaan. Master Spiritin ja Promethean Giftin liveversiot eivät varsinaisesti yllätyksiä tarjoile, mutta Faustian Dreamin Winterkill ja Where Will You Hide ovat saaneet black metal-kuosittelun myötä uudet kasvot. Hyvässä vedossahan yhtye on ja näilläkin keikoilla tuntuu olleen varsin tiukka tappamisen meininki, jolloin noiden kappaleidenkaan tulkitseminen ei ole mennyt liiaksi sörkkimään niiden synkeää ominaisluonnetta. Sitä en tosin pikaisella tutkimisella saanut selville, millä keikalla/keikoilla nämä biisit on taltioitu. Vaikka eipä sillä ole juurikaan väliä.

Livebiisien takia en näe Hope of Retaliationia erityisen maailmaa mullistavana levynä, mutta nämä uudet biisit ovat minulle se perimmäinen syy kouluarvosana kahdeksikon antamiseen. Kuulisin uutta materiaalia mieluusti enemmänkin. Ja sanotaan nyt vielä näin, että odottelen Tuska Open Airin keikkaa innolla!

Kohokohdat: Retaliation, Blood Soaked Snow, Promethean Gift, Winterkill

Black Crucifixion – The Fallen One of Flames / Satanic Zeitgeist

Black metal ei ole enää mikään ihan tuore ilmiö. Alan suomalaisbändeistä vanhimmatkin alkavat olla jo yli 20-vuotiaita, mukaan lukien Rovaniemen Black Crucifixion. Black Crucifixion juhlisti kypsähköä (?) ikäänsä kahdella julkaisulla. Molemmista julkaisuista on puolet studiota, puolet liveä.

Black Crucifixionin julkaisuista tämä The Fallen One of Flames / Satanic Zeitgeist on nyt se, joka ei sisällä mitään mitä ei olisi ollut mahdollista kuulla jo jotain muuta kautta. Se on sitten eri asia, miten helposti tämä materiaali on ollut kuultavissa. The Fallen One of Flames on julkaistu jo muutamaan otteeseen uusintajulkaisuna, ja oikeastaan joka kerta on ollut riittävästi edellytyksiä kulttuuriteosta puhumiseen. En tosin tiedä kaikkien julkaisujen virallisuudesta, saatavuudesta puhumattakaan.

Kasettina alunperin vuonna 1992 julkaistu The Fallen One of Flames on joko päätynyt remasteroitavaksi tai sitten äänityksen laatu oli muutenkin poikkeuksellisen hyvä, sillä soundeiltaan The Fallen One of Flames on ajan keskitasoa parempilaatuisempi bm-demo. Vaan eipä sillä, kyllä tämä kämäsyyden tunnusmerkit täyttää. Niin myös kappalemateriaalinsa osalta, sillä Flowing Downwards ja Master Spirit ovat melkoisen hyviä ja tyylitajuisia kappaleita. Black Crucifixion tosin onkin varsin tyylitajuinen yhtye, sillä se on vuosien aikansa haastanut sekä faninsa että itsensä tekemällä black metallia, joka kuulostaa omanlaiseltaan. Tosin tämän demon kohdalla voidaan puhua vielä identiteettikriisistä, sillä Black Crucifixion soitti vielä primitiivisempää tavaraa kuin mihin se lopulta päätyi.

Liveäänite Satanic Zeitgeist julkaistiinkin jo pari vuotta sitten, ja muistinkin nähneeni sen vinyyliversion olleen myytävänä TVO:n kuoppajaisten yhteydessä. Se tosin julkaistiin vain vinyylinä ja painoskin oli sangen rajallinen, joten oletan sen myyneen viimeistään viime kesään mennessä loppuun. Siinä mielessä Satanic Zeitgeist puolustaa paikkaansa hyvin uusintajulkaisuna.

Nämä biisit on äänitetty tarunhohtoisen, elokuun 23. päivä 1991 (AD) vietetyn Day of Darkness-festivaalin yhteydessä. Samana iltanahan on äänitetty esimerkiksi tämä legendastatuksen saanut äänite, ja keikan tuona iltana soittivat myös Demigod, Belial, Amorphis ja Sentenced. Tuo ilta on ehdottomasti sellainen, johon osallistuisin kernaasti jos käytössäni olisi aikakone. Mutta kun ei ole, niin pitää tyytyä näihin liveäänityksiin. Laatuhan nyt ei suorastaan korvia hivele, mutta eipä Suomessa juurikaan ollut pro-tason jätkiä jotka olisivat voineet nauhoittaa parempaa jälkeä, varsinkaan keikoilla. Tosin underground-liikkeenä black metallia tuskin kollektiivisesti edes kiinnosti.

Itse sisältönsä puolesta Satanic Zeitgeist on testamentti ajasta, kun Black Crucifixion oli bändinä nuori, kokematon ja epävarma. Sillä ei ollut älyttömästi omaa materiaali, eikä sekään vähä ollut järin nerokasta. Eikä yksikään The Fallen One of Flamesin biiseistä tainnut settilistaan kuulua. En tiedä onko tässä koko keikka, mutta biiseistä kaksi on covereita; Venomia ja Sarcófagoa, tietysti. Yleisesti ottaen tämä on toki mielenkiintoista kuultavaa kaikkine korkeine kiljaisuineenkin, mutta ei välttämättä mitään ohittamatonta.

Kohokohdat: Flowing Downwards, Master Spirit, Black Crucixifion

Beherit – Engram

Vuosi 2009 oli black metallin kannalta mielenkiintoinen vuosi. Kenties legendaarisin alan suomalaisbändi – Beherit – heräsi horroksesta. Beheritin toinen inkarnaatio oli perin black metallinen, ja Nuclear Holocausto Vengeancen luotsaama bändi oli jättänyt ambientin taakseen. Mutta odotukset tietenkin kohosivat aivan älyttömiksi. Olisiko Beheritin uusi plätty vain nostalgista uudelleenlämmittelyä vai aidosti vakuuttava black metal-merkkiteos. Vaikka Engram oli alkuvuoden kohutuin tapaus metallipiireissä, minulla kesti reilun vuoden verran ennen kuin edes kuulin levyltä nuottiakaan. Onhan netin kautta mahdollista tehdä vaikka mitä, esimerkiksi kuunnella levy, mutta halusin säästää itseäni siihen tilanteeseen, kun kuulisin albumin. Engramin yllä leijui siis mystisyyden usva.

Beherit tekee sitä samaa, mitä sadat ellei tuhannet muutkin black metal-bändit tekevät. Beherit on kuitenkin vuohenloikan verran muita edellä, olihan se luomassa black metallin genreäkin. Beherit on ruhtinas, muut ovat lakeijoja! Engram on selkeä paluu 90-luvun alkuun, lähes kaikilla osa-alueilla. Rumpalinakin on Sodomatic Slaughter, joka oli bändissä siis jo 90-luvun alussa. Toiseksi kitaristiksi on saanut Ancient Corpse Desekrator (alias muuan Sami Tenetz) ja basistiksi Abyss, Twisted Baptizer.

Beherit osaa black metallin soittamisen hyvin. Studiossakin kaikki palat ovat loksahdelleet paikoilleen, ja Engram on miellyttävä albumi kuunnella. Näissä kitarasoundeissa on sopivasti särmää, mutta levy ei mene missään vaiheessa sotkuiseksi kolisteluksi. Tavallaan Engram kuulostaa siltä, kuin se olisi tehty suoraan Drawing Down the Moonin (1993) jälkeen, mutta Engram ei kuitenkaan kuulosta henkisen edeltäjänsä suoralta toisinnolta. Beherit on saanut arpia kasvoilleen, jotka viestivät eletystä elämästä. Ambient-menneisyys on siis olemassa. Ambientti ei ole kokonaan poistunut Beheritistä, vaan se on kiinnittynyt yhtyeeseen, tosin lähinnä vain taustalla väijyväksi varjoksi, joka aina silloin tällöin muistuttaa olemassaolostaan. Ja tekeepä Beherit itselleen pari epätyypillistä biisiä: Pimeyden Henki on suomenkielinen ja Demon Advance on 15-minuuttinen järkäle.

Engram on yllättävän hyvä, jopa parempi kuin Beheritilta uskalsi reilun 15 vuoden tauon jälkeen odottaa. Uudeksi Drawing Down the Moonin veroiseksi merkkiteokseksi siitä ei missään nimessä ole, eivät nämä biisit niin hyviä ole! Levystä on otettu jo muutama eri painos muutamassa eri formaatissa. Kiinnostavin lienee Primitive Reactionin 500 kappaleen kasettipainos, mutta jotain Engramin levinneisyydestä kertonee sekin, että sitä on nähnyt Anttiloissa ihan poistomyynnissä asti.

Tänään, pyhän kolminaisuuden päivänä, julkaistaan Beheritin varsinainen debyyttialbumi nimellä At the Devil’s Studio 1990. Odotan sen kuulemista mielenkiinnolla, varsinkin kun kyseessä olisi 20 vuotta vanhoista nauhoista masteroitu pläjäys primitiivistä black metallia.

Kenelle: Niille, joita bändin aiemmat tuotokset ovat liikuttaneet edes jollain tasolla. Ja kyllähän tämä yhtyettä aiemmin kuuntelemattomillekin varmasti maistuisi.
Miksi: Ei tarvitse pelätä; Beherit teki levyllisen relevanttia black metallia. (Osa varmaan epäilee tätä vieläkin).
Kohokohdat: Axiom Heroine, Pagan Moon, Pimeyden Henki

Mustan Kuun Lapset – Talvenranta

Hollolalainen Mustan Kuun Lapset julkaisi urallaan neljä täyspitkää albumia. Kolmas (ja sitä kautta toiseksi viimeinen) oli huhtikuussa 2005 julkaistu Talvenranta. Levy sisältää kaunista ja kaihoisaa mutta välillä raakaakin black metallia. Tosin perinteisesti black metallihan on ensisijaisesti ollut raakaa, muttei kaihoisaa – saati kaunista. Talvenranta ei ole samalla tavalla jäätävän talvinen levy kuin vaikka Immortalin levytykset, sillä siinä on enemmän sellaista lopputalven ja alkukevään tunnelmaa. MuKuLat ovat edellisilläkin levyillään tehneet omanlaistaan musiikkia ja sellaista se on myös Talvenrannalla.

Vaikka black metal onkin raakuuteen painottuvat genre, on Mustan Kuun Lapsilla pääfokus kuitenkin melodisuudessa. Mukulat eivät edes yritä olla pakan ilkeimpiä ja nopeimpia vaikka toki Mukulat näyttävät itsestään sen villimmänkin puolen aina silloin tällöin. Viuluilla ja kitaramelodioilla maalataan levylle kauniit tunnelmat, mutta raakuutta kuitenkaan unohtamatta. Tätä korostavat kauniin runolliset lyriikat, jotka ovat tosin minun (ja monen muun, tästä syystähän bändi on saanutkin kritiikkiä) makuuni liian angstiset… ja jopa runotyttömäiset. Vokaaleja on kahdenlaisia; molemmat Petet ovat äänessä. Lehtinen ärisee korkeammalta ja ulkoisesti etäisesti Pekka Poutaa muistuttava (piti tuokin päästä sanomaan) Tamminen taas matalammasta örinästä.

Aloituskaksikko Elämäsi kuin perhosen siivet ja Surun viiltämät ranteet toimivat mitä parhaiten, samoin kolmosbiisi, singlenäkin julkaistu Lucifer & Rosemary. Mutta taas pitää muistuttaa, että Mukuloilla on jokaisella levyllään ollut runollisen puolensa lisäksi se pimeäkin puoli. Talvenranta ei siinä suhteessa tee poikkeusta, siitä pitää huolen seitsemäs biisi eli Kopros Fagein joka on jo sanoituksellisesti aika raakaa settiä koprofilia-teemallaan (jos ette tiedä mitä tarkoittaa niin googlettakaa!). Myös musiikillisten ansioidensa suhteen se on yksi levyn raaimmista sävellyksistä. Ei sillä että levyn nimibiisi Talvenrantakaan olisi ihan naperoillesopivaa materiaalia. Levyllä on ihan päteviä esityksiä, mutta jostain syystä kliimaksi jää kuitenkin saavuttamatta. Talvenrannalla ei muutamaan ihan ok-tason viisua lukuunottamatta varsinaisia hittejä ole, toisin kuin edellisillä levyillä.

En täysin ymmärrä Talvenrannan osakseen saamaa parjausta. Ehkei tämä levy todellakaan ole mitenkään uraauurtava tai muutenkaan ihmeellinen, mutta huono se ei missään tapauksessa ole. Tosin onhan Talvenranta heikompi esitys kuin Suruntuoja, mutta en sitten tiedä kumpi on huonompi levy; tämä vai Kauniinhauta (2003).  Ihan kuunneltava levy on siltikin kyseessä, muttei tosiaankaan mikään ihmeellinen.

Kenelle:
Miksi:
Kohokohdat: Elämäsi kuin perhosen siivet, Surun viiltämät ranteet, Lucifer & Rosemary, Kopros Fagein

Triptykon – Eparistera Daimones

Heti kun nettiin ilmestyi tieto Tom G. Fischerin luotsaaman Triptykonin olemassaolosta ja ensimmäinen ambienttipörinää edustanut kappale ilmaantui MySpaceen, oli Triptykon heti nostettu uudeksi kuninkaaksi kuolleen Celtic Frostin tilalle. Tämä siis silloin, kun Triptykon ei ollut päässyt edes vauhtiin. Metalliyleisö haukkoi henkeään, kun oli ensialbumi Eparistera Daimonesin julkaisun aika vuonna 2010.

Näin black metallista musiikkia Fischer ei ole kaiketi koskaan aiemmin tehnyt. Triptykon on nimittäin ehtaa black metallia, johon on sotkettu myös doomimpia elementtejä. Tulos on siis saastainen, musta, ahdistava ja maailmoja tuhoavan raskas. Joka paikassa leijailee kuitenkin Celtic Frostin haamu. Kitarasoundi on lähestulkoon pöllitty Celtic Frostin viimeiseltä levyltä Monotheistilta (2006). H.R. Gigerin taiteilema kansikin on muuten vahvasti Celtic Frost-henkinen, sillä se muistuttaa (omasta mielestäni) Celtic Frostin parhaan levyn To Mega Therionin (1985) kantta. Triptykon on äärimmäisen sadistista, murskaavaa ja laahaavaa. Ei tämän edessä voi muuta tehdä kuin nöyrtyä.

Allekirjoittanut ilmoittautuu Celtic Frostin faniksi, joten nyt olisi varmasti sitten odotettavissa lisää kehuja. Mutta ei. Eparistera Daimones ei ole täydellinen levytys. Ei, vaikka siinä kaikuu sekä black metal että Celtic Frostin perintö. Ei, vaikka sen on tehnytkin Tom “Warrior” Fischer. Fanilasit ovat himmentäneet monien näkemyksen Eparistera Daimonesista, sillä se ei tosiaankaan ole maailmanjärjestystä uusiksi kirjoittava merkkiteos. Eparistera Daimonesin laahaaminen kääntyy itseään vastaan, sillä albumi on venytetty jo vanutettu yli 70 minuuttiseksi järkäleeksi aivan turhaan. Vähemmälläkin olisi pärjätty.

Toisaalta yksi miinus on se, että jokseenkin hankalana persoonana tunnettu Fischer ei ole sinut menneisyytensä kanssa. Hän nimenomaan määräsi, miten Celtic Frost toimii vai toimiko se ollenkaan. Ihan kuin hän olisi tullut Celtic Frostin hajottamisesta katumapäälle ja koettanut tehdä levyn, joka kuulostaa Celtic Frostilta. Se on samanaikaisesti sekä Triptykonin vahvuus että sen akilleenkantapää.

Eparistera Daimones on kuitenkin yksi kiinnostavimmista metallilevyistä, mitä tällä vuosikymmenellä on ehtinyt tulla. Valitan, kun kehuja ei tullut tällä kertaa enempää, mutta Triptykon sai kriitikot jo kusemaan hunajaa.

Kenelle: Niille, joita Monotheist puhutteli.
Miksi: Tämähän on suora jatke Monotheistille!
Kohokohdat: Goetia, A Thousand Lies, My Pain

Burzum – Belus

Ajelin kerran yksin autolla Porista Hämeenlinnaan (palauttamaan Haudanusvalta/Lierolta lainattua, nyt käsiteltävää levyä), kunnes siinä Kiikoisten kohdalla alkoi törkeä vesisade. Auton cd-soittimessa sattui juuri silloin soimaan Burzumin Belus. Tuona hetkenä toukokuussa 2010, kun sateen auvoinen jumalatar Esteri kärsi ripulista, alkoi uusi Burzum kuulostaa huomattavasti eeppisemmältä kuin turvallisesti kotioloissa kuunneltuna. Mikähän olisi ollut vaikutus, jos olisin ollut kävelemässä metsäpolulla?

Varg Vikernesin edesottamukset viime vuosina ovat kiinnostaneet metalliyleisön ohella myös valtavirtamediaakin, varsinkin miehen vapautuminen ehdonalaiseen noteerattiin. Mutta metallimediahan oli aivan pähkinöinä kun ensimmäisen Burzum-albumin julkaisu vuosikausiin tuli ajankohtaiseksi. Mies on vaihtanut vuosien aikana mielipiteitään niin politiikasta ja musiikista moneen otteeseen, ja Beluskin vaihtoi nimeäänkin ennen julkaisuaan, kun alkuperäinen Den Hvite Guden-nimi miellettiin liian provosoivaksi. Molemmat nimet tarkoittavat kyllä samaa ja viittaavat norjalaisen mytologian Baldr-jumalaan. Ja tuskinpa Vikernes olisi tehnyt black metallia jos Burzumin kaksi dark ambient-levyä olisivat saaneet paremman vastaanoton. Sille nyt ei tosin mahda mitään, että Belus on black metallia.

Vikernes on ottanut 90-luvun lopun levyistä takapakkia, lähemmäs Filosofemin (1996, tosin nauhoitettu jo 1993) maisemia. Laulukieli on tosin taas vaihtunut norjaksi eikä Belusin äänimaailma ole läheskään yhtä sotkuinen. Pyttenin Grieghallenissa nauhoitettu levy on keskivertoa black metal -albumia siltikin rosoisempi, vaikka se ei ole samalla tavalla brutaali. Belus kuulostaa lisäksi hieman ohuelta, sillä se olisi kaivannut esimerkiksi enemmän syntikoita tunnelmaa luomaan. Belus on kyllä uhkaava samalla kuin horisontissa oleva myrsky, kuten sain tuta tämän jutun alussa kertomani tarinani perusteella.

Levy on varmaan Burzumin bm-levyistä vaikein, sillä se ei helposti avaudu. Avautumista vaikeuttavat myös biisit, jotka sisältävät runsaasti hypnoottista toistoa ja jotka silti osaavat äityä hieman pitkäveteisiksi. Komppikin on pääsääntöisesti rauhallinen, mutta sitten on Sverddans, joka muistuttaa joitakin Burzumin kahden ensimmäisen albumin nopeimpia raitoja. Albumin tuomitseekin kovin helposti pettymykseksi, sillä siinä ei edes ole yhtä iskeviä biisejä kuin Burzumin aiemmilla levyillä.

Belus kuulostaa Burzumilta, mutta samanaikaisesti se kuulostaa joltain uudelta. Aika näyttää, onko Belusista kukoksi alati kasvavalle tunkiolle, kun Vargin vankeusaikana on syntynyt legioonallinen Burzumia matkivia bändejä. Tähän mennessä Belus on jakanut mielipiteitä rankalla kädellä aiempien Burzum-levyjen tapaan ja tekee sitä varmasti myös tuoreella Fallen-albumillaan.

Kenelle: Niille, jotka odottavat Burzumilta black metallia, mutta jotka sietävät lievän muutoksen.
Miksi: Tämä on edelleen Burzum.
Kohokohdat: Belus’ Død, Sverddans, Keliohesten

Immortal – At the Heart of Winter

Toivotan hyvää laskiaista iskemällä soittimeen Immortalin viidennen studioalbumin At the Heart of Winterin vuodelta 1999. Immortalin ollessa kyseessä kristityistä tehdään mehujäätä ja mäkeä lasketaan perin aggressiivisissa merkeissä.

Hieman puisevan Blizzard Beasts –albumikokonaisuuden jälkeen At the Heart of Winter oli selkeä ja hyvin rakennettu nostatus, joka viimeistään vei Immortalin black metal-skenen kärkikastiin. At the Heart of Winter oli myös ensimmäinen Immortalin albumi, jolla ei soita Demonaz. Tämän räpylöihin oli ilmaantunut paha jännetuppitulehdus, jonka takia mieheltä lähti soittokyky vuosiksi. Tosin Demonaz jatkoi yhtyeen kolmantena jäsenenä, sanoittajan ja managerin roolissa. Abbath ja Horgh olivat jääneet kaksin.

Immortal oli kehittynyt musiikillisesti roimasti. Tässä vaiheessa alkoivat thrash metal-vaikutteet lyödä lopullisesti läpi Immortalin jäätävässä black metallissa, mutta myös melodisuutta oli mukana enemmän, mutta Immortalista oli tullut myös polveilevampi ja progressiivisempi. Kaikki biisit ovat yli kuusiminuuttisia, mutta ne säilyttävät mielenkiintonsa. Pelkkä primitiivinen roiskiminen ei pelkästään enää maistunut Immortalille, vaan se halusi nyt luoda tyyntä myrskyn edelle. Immortalin tapauksessa myrsky vaan sattuu olemaan lumivyöryn luokkaa.

Aloitusbiisi Withstand The Fall Of Time on yksi parhaimmista ja eheimmistä Immortalin koskaan tekemistä biiseistä, eikä meininki Solarfallilla suoranaisesti huononekaan. Havaitsin vain itse biisin kuulostavan liikaa Iron Maidenin Where Eagles Dare –klassikolta, mikä tieto tavallaan pilasi tämän kuuntelukokemuksen. Tragedies Blows At Horizonin loppuvaiheissa alkaa puuduttamaan, mutta Abbath pelastaa tilanteen Where Dark And Light Don’t Differ –biisin riffittelyllä, eikä Horghkaan jää rumpupatterinsa takana Pekkaa pahemmaksi. Lumivuoren huippu saavutetaan nimikappaleessa, jonka jälkeen Immortal laskee sieltä alas tuhoava riffimyrsky perässään. Merkillepantavaa on, ettei Abbath soita levyllä sooloja. Joitakin kirpeitä kitaraliidejä toki tulee, muttei varsinaisia esarinvenytyssooloja.

Myös Peter “Tätivihreä” Tägtgrenin Abyss –studioilla äänittämisestä oli paljon hyötyä Immortalille. Bändin jo valmiiksi kylmä ja jäinen soundi sai aivan uusia ulottuvuuksia Tägtgrenin työskentelyn ansiosta. Norjan pingviinien laskiaisrieha kuulostaa todennäköisesti tältä. Lämpömittari näytti siis pakkasta, mutta levyn kaikkein jäätävintä antia ovat sen äänittämisen aikoihin otetut promokuvat, jotka ovat päätyneet myös cd-lehtisen sivuille. Tässä ovat juuri ne promokuvat, joiden takia Immortal on tullut kuuluisaksi myös black metal-piirien ulkopuolella!

Kenelle: Lumiukoille ja laskettelijoille.
Miksi: Pulkassasi saattaa sittenkin olla isin tai äidin sijasta Abbath!
Kohokohdat: Withstand The Fall Of Time, Solarfall, Where Dark And Light Don’t Differ

Kvelertak – S/T

Kirjaa ei kannata tuomita kantensa perusteella, mutta kansi voi olla ratkaiseva tekijä kohteen lähestymisen kannalta. Sama pätee tietty äänilevyihinkin, kuten kävi tässäkin tapauksessa Ensimmäisenä kiinnitin huomiota John Dyer Baizleyn kansitaiteeseen. Äijän jälki on tunnistettavaa, ja tämän töitä on näkynyt enimmäkseen amerikkalaisten metallibändien kanssa, esimerkiksi Baronessin (Baizleyn oma bändi) ja Kylesan kanssa. Päätin siis kokeilla levyä, jossa oli hemmon tunnistettavaa taidetta.

Kyseinen levy oli vuonna 2007 perustetun norjalaisen Kvelertakin debyyttilevy vuodelta 2010. Kvelertak pörrää vaarallisella alueella, ja yrittää naittaa toisiinsa black metallia ja punkkia. Scum yritti tehdä joitakin vuosia sitten samankaltaista mättämistä, mutta nimekkäistä muusikoista huolimatta Scumin ainoa levy jäi tursakkeeksi. Kvelertakissa ei ole yhtä nimekkäitä soittajia, mutta se hoitaa hommansa paljon paremmin kuin Scum. Mutta vaikka bändin vakiomiehistöön ei kuulukaan nimekkäitä henkilöitä, vierailee levyllä kuitenkin Taaken Hoest ja Nattefrost, joka on Carpathian Forestinsa ohella tehnyt soolona punkahtavaa black metallia.

Kvelertakin debyytti jytisee kiitettävän raskaasti. Vaikutteita on haettu myös Norjan itänaapurista, kun uhmakas meno ja rokkipiano muistuttavat The Hellacoptersista. Norjaksi kurlutettu metalpunk rullaa, rällää ja mällää. Soitto on likaista ja saattaa roiskia huolettomasti sinne sun tänne, mutta Kvelertakissa oleva raivo ja draivi paiskaavat kättä black metallin primitiivisyyden ja rosoisuuden kanssa kättä tavalla, johon vain harvat ovat kyenneet. Välillä Kvelertak mäiskii vaan hieman liiankin tasapaksusti, jolloin lähemmäs 50- minuuttinen albumi alkaa väkisinkin toistamaan itseään. Vaihteita taitaa olla Kvelertakin koneessa vain yksi.

Olen kuullut, että Kvelertak olisi kerännyt huomiota ihan kiitettävään tahtiin metallimediassa. Ainakin sitä kohtaan on kiinnostusta riittävästi, että se buukattiin esiintymään tulevaan Tuska Open Airiin.

Kenelle: Niille, jotka eivät uskoneet black metallin ja punkin onnistuneen yhdistelyn olleen mahdollista.
Miksi: Kirkot kytee ja räkä lentää!
Kohokohdat: Mjød, Blodtørst, Sjøhyenar (Havets Herrer), Sultans of Satan

Immortal – All Shall Fall

“Fuck the sun!”

Yllä oleva lainaus on peräisin Olve Eikemon alias Abbath Doom Occultan suusta. Abbath on varmuudella käyttänyt kyseistä lausahdusta kommentoidakseen Tuska Open Air-festivaalien aurinkoista keliä. Immortalin pingviinipuikkomusiikkia on hankala kuvitella auringonpaisteeseen, mutta silti Immortal on soittanut Tuskan päälavalla jo kahdesti. Vuonna 2007 juhlittiin sen paluuta, vaikka Immortalin horrostila oli kestänyt edes neljää vuotta. Kahta vuotta myöhemmin tuo Internetin pilkatuin black metal-bändi oli äänittänyt ensimmäisen pitkäsoittonsa uudelleenkasautumisensa jälkeen ja oli osittain sen kunniaksi soittamassa keikoilla. Valmis lopputulos saatiin kuultavaksi seuraavana syyskuuna.

Bergenin pingviinien kahdeksannen studioalbumin nimi on mahtipontisesti julistava All Shall Fall. Nuclear Blast ei tarvinnut albumin promotoimiseen pahviukkeleita, vaan levy löysi oman tiensä ostajien levyhyllyyn. Immortal oli ehtinyt rakentaa itselleen vankan linnakkeen omasta nimestään vuosien aikana, joten All Shall Fallia ehdittiin odotella innolla. Immortal jatkaakin siitä, mihin se edellisellä albumillaan jäi. Immortal on yhtä kylmä kuin eskimon puikko, ja Abbathin, Horghin sekä uuden basistin Apollyonin soitto on hioutunut timantiksi, joka on samanaikaisesti pistävää, raakaa että äärimmäisen tarkkaan. Demonazin lyriikat edustavat edelleen sitä samaa “Kääk! Kristittyjä!”-sisältöä sotureineen, korppeineen ja Blashyrkhin valtakuntineen. Ja joka puolella on saatanasti (!) lunta ja jäätä. Musiikki on yhtä majesteetillista ja jylhää kuin Norjan luonto. Kuunnelkaa vaikka Norden of Fire, jos ette muuten usko.

Immortal ei ole päässyt löystymään vuosien aikana. Itse asiassa se soi nyt tarkemmin, määrätietoisemmin ja viettelevimmin kuin ennen hajoamistaan. Materiaalin laadukkuuden suhteen All Shall Fallissa ei ole ihan At the Heart of Winterin (1999) haastajaksi, mutta kyllä se Damned in Blackin (2000) ja Sons of the Northern Darknessin (2002) voittaa.

Jos edelliset Immortal albumit upposivat (kuin mummo jäihin), niin uppoaa todennäköisesti myös All Shall Fall. Tätä on hyvä kuunnella nyt, kun pakkaset paukkuvat jo kolmatta kuukautta putkeen. Lapset viihtyvät pulkkamäessä ja blackmetallistit taas metsässä, sillä nyt on ideaali keli uusien promokuvien ottamiseen. Muistakaa muuten pukeutua lämpimästi! Jos saatte paleltuman, niin todennäköisesti Abbath tulee kurkkimaan ikkunoidenne taakse, eikä hän ole Joulupukin asialla!

Kenelle: Lumiukoille.
Miksi: Lumiukkokin voi saada paleltuman. Kysykää vaikka Abbathilta.
Kohokohdat: The Rise of Darkness, Hordes to War, Norden of Fire

The Carnival – Kivulias

Jo vuodesta 1999 (black) metallista hardcoreaan soittanut, kajaanilainen The Carnival on edennyt urallaan pienin, mutta varmoin askelin. A Splendid Time Is Guaranteed For All-demo (2001) julkaistiin alunperin cd-ärränä, sen jälkeen tulikin sitten pieni nippu seiskatuumaisia. Vuonna 2007 se teki lyhykäisen paluun cd-formaattiin ja julkaisi Kivulias-ep:n ceedeenä, jonka se oli joitakin kitararaitoja (jotka nauhoitettiin 2007) lukuun ottamatta nauhoittanut jo vuonna 2005. Toki siinä välissä tuli myös toisen kajaanilaisen bändin, Enormityn kanssa tehty splitti, josta on olemassa myös cd-painos, mutta hällä väliä…

The Carnivalin levyjä aiemminkin julkaissut (omakustanne?-)lafka Krypta Recordsin nimi lukee tämänkin levyn kansissa. Meininki on muuten sellaista mihin ollaan The Carnivalin kohdalla totuttu. Meno on siis primitiivistä ja mustaa kuin mustaakin mustempi tuhka. The Carnivalin turpasaunominen on ehkä hieman tylympää kuin aiemmin ja vokalisti Vesa Moilanen rääkyy sekavasti kuten aina ennenkin, joskin säröisemmin. Mies muuten näyttää harvinaisen hullulta levyn sisäkansissa. Yhteistyö Terveet Kädet-mies Läjä Äijälän kanssa tuntuu vähentyneen, sillä äijä on sanoittanut viidestä biisistä vain kaksi. Kannet ovat tosin edelleen Läjän piirtämät ja sinällään tunnistettavat. Kaikki Kivuliaan biisit liittyvät melkein kiviin, ensin tulee Kivi, sitten Kivisade, Valtuuskunta, Kivi kuluu, Kivulias… siis hetkinen, Valtuuskunta? No joo, ehkei se liity kiviin. Ellei sitten lähdetä hakemaan kaukaa teoriaa siitä, että valtuustojen sun muiden byrokraattisten toimielinten kanssa tappelu on kuin päätä seinään hakkaisi, ja kivihän on mainio rakennusaine… No, ehkei lähdetä harhailemaan ihan noin kauaksi. Mikäli biisi edes kertoi tuosta aiheesta, sanoista kun en ihan saanut selvää eikä lyriikoita tunnu löytyvän mistään.

Kivulias ei  ehkä ole The Carnivalia parhaimmasta päästä, mutta on se silti ihan kelvollinen levytys. The Carnivalin muut levyt kuulleet ainakin tuntevat olonsa tässä kivipätsissä kotoisaksi.

Kenelle: Hemmoille, joille kivi kuuluu osana ravintoympyrää.
Miksi: Kiveä haukkaamalla tulee suureksi ja vahvaksi.
Kohokohdat: Kivi, Kivulias