Panssarijuna – Haistoin kerran näätää

panssarijunaTätä kirjoittaessa olen nähnyt Panssarijunan taas keikalla, ja se on joka kerta huikea kokemus se. Panssarijunan musiikissa – jota myös trauma bluesiksi kutsutaan – on elementtejä sekä bluesista, folkista, countrysta että ennen kaikkea punkista. Varsinkin jälkimmäinen kuuluu vallan hyvin Panssarijunasta, mutta ehkäpä perinteistä seiskaseiskaa ei ole niin konkreettisesti mukana. Panssarijunan kohdalla punk näyttäytyy ennen kaikkea asenteellisena juttuja ja lupana tehdä sitä mitä huvittaa ja miten rohkeasti vaan haluttaa. Pelkällä asennoitumisella ei toki pitkälle pötkitä

Panssarijunan suurimpiin voimavaroihin kuuluu sen hurtin sekopäisyyden ohella myös vahvat biisit, joita älpeellä onkin todella paljon. Varsinkin A-puolella on täyttä tykittelyä jo pelkän albumin avaavan Sörkän kurko/Honey alkaa mädäntymään/Siellä oli niin mukavaa seuraa –kolmikon myötä, vaikka eipä B-puolikaan kauaksi jää tuosta loistosta. Yksittäisiä onnistumisia on paljon, mutta tustalla häilyy kuitenkin punainen lanka, jonka ansiosta Haistoin kerran näätää ei ole vain epämääräinen läjä biisejä joiden yhteisenä nimittäjä on vain se että ne ovat samalla levyllä.

Sanoituksethan ovat ihan latvalahot ja kajahtaneet, ja ne sopivat täydellisesti Panssarijunan raakaan soittoon. Siihen liittyen levyn ainoa miinus tulee sanoitusliitteen puutteesta. Ei siis sillä etteikö Jussin laulusta saisi muuten jo ihan hyvin selvää, mutta Panssarijunan liikkuessa sanoituksellisesti varoittamatta täysin absurdeillekin raiteille olisi ihan kiva jos pääsisi tarkistamaan jostain kuuliko laulun sanat oikein. Nyt niitä joutuu kuuntelemaan monta kertaa, mutta ehkäpä tuossa piileekin osa Panssarijunan viehätyksestä.

Eli hyvät biisit, sopivan ruttuinen ja kajahtanut meno sekä sanoitukset tekevät Haistoin kerran näätää-nimisestä vinyylikiekoista hankinnan arvoisen. Tämä on selvästi vuoden parhaita levyjä.

Kohokohdat: Sörkän kurko, Honey alkaa mädäntymään, Jääskeläisen pilli, Haistoin kerran näätää

Abbot – Into the Light / Beyond the High Rise

Yhtyeen kokoonpanossa on porilaisia. Mainittakoon se nyt heti ensimmäisenä doom metal-ryhmä Abbotista, joka on vastikään julkaissut ensimmäisen seiskatuumaisensa. Yhden nähdyn keikan perusteella kiekko piti luonnollisesti sosialisoida omaan kokoelmaan.

Heti ensimmäisenä kun Abbotin hyvällä tavalla ummehtunutta ja homeista doomia kuuntelee, nousevat mielleyhtymät Black Sabbathiin heti ilmeisinä esille. Kyllä Abbot kuulostaa enemmän Sabbathilta kuin monet sen nimeen vannovat doom metal-bändit. Sitä paitsi Abbotin kokoonpanokin on melko samanlainen; yksi näppärä kitaristi, asiansa hyvin ja kuuluvasti hoitava rytmiryhmä sekä nasaaliäänellä massasta erottuva vokalisti. Ei Abbot siltikään mitään liian suoraan Sabbath-apinointia ole.

Black Sabbathia on ainakin kuunneltu melko rankasti, mutta bluesia on sovellettu Abbotiin soittoon keskiverto-Sabbath-kloonia enemmän. Tällä hetkellä Suomessa ei taida ollakaan muita näin ronskisti bluesahtavia doom metal-partioita ollakaan Abbotin lisäksi, tai sellaisia ei ole ainakaan itselleni tullut vielä vastaan. Blues kuuluu paitsi siihen suuntaan kallellaan olevina, maalailevina ja tunnelmaa luovina kitarariffeinä, niin myös JP Jakosen omintakeisena lauluna ja huuliharpun soittamisena.

Pari pientä mokaa toki löytyy, vaikka musiikillisesti Abbot viljeleekin maata jo erittäin hyvälle pohjalle, perinteitä samalla kunnioittaen. Materiaalia nyt on aivan liian vähän, sillä tätä olisi kernaasti kuunnellut vaikka kaksitoistatuumaisen edestä. Miinusta tosin pitää antaa halvoista ja materiaaliltaan hieman olemattomista kansista. Ei sanoitusliitettä tai edes sisäpussia mukana, ja kotelokin erittäin herkkä ottamaan itseensä, vaikka pidänkin levyjäni hyvin. Mutta sehän ei tietenkään Abbotin musiikilliseen puoleen juuri vaikuta.

Seiskan biisit ovat myös yhtyeen Myspace-sivuilla, mutta tokihan tätä on mukavampaa kuunnella vinyyliltä, eiksje? Sitä paitsi on kummallista, että kukaan enää edes käyttää Myspacea.

Kohokohdat (eli se parempi biisi): Beyond the High Rise

Social Distortion – S/T

Social Distortion on hieno yhtye, se on vissi. Pidän yhtyeen kolmea ensimmäistä levyinä jos ei ihan järkähtämättöminä merkkiteoksina niin ainakin todella kovina levyinä. Mommy’s Little Monster (1983) on todella kova kiekko, vaikka se ei periaatteessa olekaan Social D:ta kaikkein edustavimmillaan. Prison Bound (1988) osoitti jo bändin uudistumishalun, mutta toteutus jäi hieman puolitiehen. Voisi sanoa Mike Nessin ja kumppaneiden vihdoin löytäneen oman ilmaisutapansa bändin kolmannella levyllä.

Social D oli jalostanut tyylinsä vuoteen 1990 mennessä, jolloin se julkaisi nimettömäksi jääneen kolmosalbuminsa. Tukenaan torttutukilla oli suuri Epic-levy-yhtiö, mikä oli melkoinen harppaus edellisen levyn julkaisseeseen, melko tuntemattomaan Restless Recordsiin. Bändi soitti edelleen punk-pohjaista rockia, mikä alkoi tosin olemaan jo todella kaukana bändin omistakin juurista. Blues- ja kantrivaikutteet alkoivat puskea yhä enemmän esille, ja Social Distortion onkin kenties paras mahdollinen esimerkki noiden tyylien fuusioitumisesta. Nelikko soittaa tiukasti yhteen, selkeästi tietäen mitä on juuri kulloinkin tekemässä. Oikeastaan ainoa miinusseikka taitaa olla lievä toistaminen, sillä esimerkiksi rumpukomppi pysyy lähes samanlaisena koko albumin keston ajan ja kitarasoundikin olisi voinut olla rouheampi. Biisien välillä on tosin ihan riittävästi vaihtelua, joten yksikään kappale ei kuulosta samanlaiselta muiden kanssa.

Kiekon aloituskolmikko on vahva. So Far Away, Let it Be Me ja Story of My Life ovat kaikki parhaimpia biisejä, mitä Orange Countystä on koskaan kajahtanut. Myös Social D:n tulkinta idolinsa Johnny Cashin alunperin esittämästä Ring of Fire kertonee jo jotain. Kappaleessa on selvästi nostettu hattua alkuperäiselle, otettu siitä vaikutteita koko levyllä mutta annettu myös omaa kosketusta kappaleelle, jolloin se on saanut nykyisen muotonsa.  Joitakin albumin kappaleita tosin vaivaa radioasemien ja Guitar Hero-pelien harrastama puhkisoittaminen, mutta se ei ole bändin itsensä vika. Tai on se sinänsä, että mitäs meni tekemään kyseiset biisit.

Social Distortionista on osittain vastuussa bändin nykyisestä, laajasta suosiosta. Alternative-skenen nousu 90-luvun alussa vei tukkahevibändit komeroon ja marssitti Social D:n luurangon kaikkien nähtäville. Myös albumin nimettömyys on ollut selkeästi tiedostettu asia. Tältä kuulostaa Social Distortion.

Kenelle: Erityisesti niille, jotka tarvitsevat vielä kosketuspintaa Social D:hen.
Miksi: Albumi on oppikirjamääritelmä siitä, mitä Social D ylipäätään on.
Kohokohdat: So Far Away, Let it Be Me, Story of My Life, Ball And Chain, A Place in My Heart

Social Distortion – Hard Times and Nursery Rhymes

Social Distortion on sellainen bändi, joka kerää todella paljon intohimoisia faneja. Niin, ja bändin vaikutusta suomalaiseenkin ns. tangotukkapunkkiin voidaan vain arvuutella. Tämä Orange Countyn mammutiksi noussut, Mike Nessin luotsaaman bändin uutta studiolevyä on odoteltu pitkään ja hartaasti, jolloin siihen kohdistuvat odotuksetkin ovat korkealla. Albumi on nimetty Hard Times and Nursery Rhymesiksi. Arvaan tosin niiden vaikeimpien aikojen jääneen jo taakse, onhan Hard Times and Nursery Rhymes jo toinen levy ilman leukemiaan (vuonna 2000) menehtynyttä Dennis Danellia. Siitä en tosin sitten tiedä, miten paha writer’s block Nessillä on ollut päällä, mutta jokin syy siihenkin varmaan oli että väli Sex, Love and Rock ’n’ Rollin (2004) ja Hard Times and Nursery Rhymesin välillä venähti seitsenvuotiseksi. Niin, ja tokihan rytmiryhmä vaihtui kokonaan. Brent Harding liittyi basistiksi jo vuonna 2005, siinä missä rumpali David Hidalgo Jr. liittyi bändiin vasta viime vuonna.

Hard Times and Nursery Rhymesilla Social D kuulostaa… no, Social D:ltä. Kantrivaikutteet ovat palanneet Social D:n musiikkiin, kun ei ole Nessin isän poika juuri soolohommia levytellyt viime aikoina. Mukana on myös bluesia ja soulia, ja Hard Times and Nursery Rhymes onkin Social D:n juurevimpia levyjä pitkään aikaan, vaikka itse olen aina pitänyt bändin punkimmista levyistä aina enemmän.

Ensimmäisen kuuntelun jälkeen levy kuulosti todella tylsältä ja valjulta. Ne ennakkomaistiaisina tarjotut biisitkin kuulostivat aika kuppaisilta, mutta jälleen lisäkuuntelu paljasti ne sitä paremmiksi biiseiksi. Ei tällä levyllä ole mitään Reach for the Skyn kaltaista hittiä. Saati The Creepsejä. Muutama uusi Story of My Life kyllä on, tai ainakin kovuudessa jotain sen tasoisia biisejä. Taso ei kuitenkaan ole ihan niin korkea, kuin mitä Social D:ltä voisi odottaa vaikka bändi kuulostaa selkeästi itseltään. Tätäkö muka odotettiin ne seitsemän vuotta? Tuskin. Levy on kyllä ihan mukava, muttei ihan niin hyvä että sen takia olisi kannattanut pidätellä hengitystä edes puolia siitä seitsemästä vuodesta.

Luepa Lazysodin kirjoitelma aiheesta, joka on sopivasti ajoitettu julkaisupäivälle kun Tarvainen arvatenkin odotti levyn julkaisua enemmän kuin joulua, uutta vuotta ja omia syntymäpäiviään yhteensä. Mikko varmaan antaa uusia kommentteja nyt, kun levy on ollut jo pitempään pihalla?

Kenelle: Niille, jotka jo Social D:n tuntevat. Ehkei tällä uusia faneja saada niin paljoa kuin vaikkapa nimettömällä kolmoslevyllä?
Miksi: Onhan tämä nyt sitä, mitä Social D:ltä voi odottaa.
Kohokohdat: Road Zombie, California (Hustle and Flow), Machine Gun Blues

Tuomari Nurmio & Köyhien ystävät – Kohdusta hautaan

Tuomari Nurmionhan tuntevat kaikki, eikös? Hannu Nurmion ensimmäinen levyttänyt bändi oli Köyhien ystävät, joka koostui tuomarimme lisäksi kitaristi Esa “Agents” Pulliaisesta, rumpali Juha Takalasta ja basisti Hans Etholénista. Tämä kokoonpano jäi kovin lyhytaikaiseksi, sillä se julkaisi Love Recordsin rakkaudesta syntyneen Johanna Kustannuksen kautta yhden ainoan albumin. Kohdusta hautaan (1979) oli siihen aikaan Suomen rock-kartalla melkoinen outolintu, mutta nykyään sitä pidetään suomalaisen rockin klassikkona.

Kohdusta hautaan on yhdistetty moneen kertaan kevyeen musiikkiin, mitä ihmettä se loppujen lopuksi se sitten onkaan. Johonkin Lasten mehuhetkeen verrattuna Kohdusta hautaan on tosin todella kesy levy. Nurmio ei ole vielä seonnut, vaikka tämä siltä näyttääkin. Ihan selväpäisestä kaverista ei kuitenkaan voida puhua, sillä Kohdusta hautaan on sangen monipuolinen albumikokonaisuus.

Kaihomielinen Kurjuuden kuningas lukeutuu jo saman tien yhdeksi albumin huippukohdista. Nopea ja pirteä Hän on täällä tänään on sangen energinen kappale, ja niinpä albumin linjaton linja on selvillä. Likainen tusina –kappaleessa Nurmio tiputtelee monia nimiä sen ajan suomirock-piireistä, mutta muistaa myös punkkarit, tosin vain Martti Syrjän ja Pelle Miljoonan. Aavaa preeriaa iskee huuliharppunsa kanssa, siinä on sellaista tunnelmaa, joka soveltuu erityisen hyvin niihin kesäiltoihin, jolloin ajetaan kaikessa rauhassa kohti auringonlaskua. 7ender on Pulliaisen johdattelemaa rautalankarokkenrollia. Pulliainen on muuten monipuolisen soittotyylinsä kanssa tämän tunkion kukko, oikea kurjuuden kuningas! Tämä osaa soittaa niin nopeasti ja energisesti, kuin hitaasti ja tunnelmallisesti, erilaisia kitarakikkoja ja –soundeja kokeillen.

Mutta albumilla on myös joitakin sellaisia biisejä, joita en ole koskaan ymmärtänyt. Noille kantrijollotuksille (Makasiinin luona) olen aina ollut allerginen. Jos joku on nähnyt Mars hyökkää! –elokuvan, niin arvaa varmaan jo mitä minulle tapahtuisi jos altistuisin liiaksi kyseiselle musiikkigenrelle. Ankara luottaa Nurmion narisevaan ääneen, joka yrittää vielä hakea sävyjä arabialaisesta musiikista. Hyi, yök ja kauhistus!

Nurmio näytti kyllä helvetin epäilyttävältä tyypiltä. Nurmio sai kyllä huomiota jo näihin aikoihin, ainakin Mauri Kunnas teki tästä tarinan Nyrok Cityynsä. Albumi lienee siltikin yliarvostettu: Soundi nimittäin valitsi sen vuonna 2005 kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiseksi rock-albumiksi. Hittolainen, eihän Kohdusta hautaan pääse mielestäni lähellekään ykkössijaa, tosin kyseinen lista on ehkä muutenkin kyseenalainen. Mutta mitäkö sitten tuumaan levystä? No, onhan se ihan mielenkiintoinen kuuntelukokemus, jolla on hyviä biisejäkin, mutta en tosiaankaan pidä sitä ihan niin hyvänä kuin sitä pidetään. Suosittelen albumia äidilleni.

Nurmio muuten täyttää tänään 60 vuotta! Onnea vain!