Kancer Kountry #2

Ensimmäinen Kancer Kountry tuli itselleni noin vuosi sitten täysin puskista. En myöskään olettanut näkeväni sen toista numeroa ihan heti, mutta talvella 2011 se vaan ilmestyi minunkin postilaatikkooni.

Taitollisesti edeltäjänsä linjoilla jatkava Kancer Kountryn kakkosnumero on pääsääntöisesti mielenkiintoista luettavaa. Lehden ehdottomasti parasta antia ovat Arto Hietikon (se Toikkarin jehu, junou) ja Ville Puumalan (PML-zine) haastattelut. Johtunee miesten taustoista nimenomaan zinejen kanssa näpertäjinä, j0lloin nämä haastikset olivat ehdottomasti lehden A-sarjaa. B:hen tipahtavat lafkapomojutustelut eli Reflections ja Hellstone Records –haastikset. C:tä ovat sitten tämänkertaiset bändijutut Delta Force 2:n haastattelua lukuun ottamatta. Horror- ja Beyond Description –haastikset eivät tosin tarjonneet itselleni mitään. Epäilemättä kiinnostavia bändejä lehden tekijän mielestä, mutta en itse kokenut välitöntä tarvetta hankkia ko. bändien musiikkia kuultavakseni. Tuo ei ole välttämättä luotettavin mahdollinen mittari kun tarkastellaan haastatteluiden laatua, mutta kaiketi se jotain kertoo jos haastattelun lukemisen jälkeen syntyy pakonomainen tarve saada haastateltavan tuotoksia käsiinsä.

Combat Rock Industry 10 vuotta-juttu on ideana ässä, mutta toteutukseltaan ei ihan vastaa otsikkoaan. Teksti on enemmänkin kirjoittajansa muisteluita kymmenen vuoden takaa kuin varsinainen tarina J. Tammisen ja J. Koskisen päätöksestä sulauttaa pienlevy-yhtiönsä yhteen. Juttu on tosin siltikin mielenkiintoinen, summaahan se hyvin Wastedin, Endstandin ja Manifesto Jukeboxin taivalta unohtamatta kuitenkaan I Walk the Linea ja Aurinkokerhoa. Itse levy-yhtiö jää vaan kummittelemaan taustalle.

Lehdykän sisältö olikin pääasiassa siinä. Arvioita ei ole, festivaaliraportteja on sentään yksi viime vuoden Puntalasta. Kolumneja on kolme; pääkirjoituksessa rutistaan baareissa otettavista kimppakuvista, toisessa tehdään gonzohenkinen vierailu Factoryn tilalle muuttaneeseen kiinalaiseen ravintolaan ja kolmannessa julistetaan p-funkin paremmuutta muuhun funkkiin nähden. Tämmöistä tällä kertaa, eli ehdottomasti matalan hintansa väärti. Kolmatta numeroa odotellaan.

Fire Inside – Erään yhtyeen tarina

Suomalaisen hardcoren legenda Endstand on kyllä dokumenttinsa ansainnut, vaikkei bändi ole minua koskaan sen kummemmin puhutellut. Olin Endstandista tehdyn tuoreen dokumenttielokuvan varsinaisessa ensi-illassa Porin Anniksella, jossa oli myös paikalla elokuvan ohjannut Matti Penttilä. Aiemmin elokuva oli esitetty vain Rokumentti-tapahtumassa, jossa sielläkin oli näytillä käsittääkseni hieman erilainen versio kuin tämä lopullinen elokuva.

Elokuva etenee samanaikaisesti kahdella eri tasolla. Ensimmäisellä tasolla Endstandin
(ex-) jäsenet tarinoivat bändin synnystä, kiertämisestä, merkityksestä suomalaiselle hardcorelle, tatuoimisesta (tästä plussaa) sekä omista, henkilökohtaisista suhteista Endstandia kohtaan. Toisaalla bändi treenaa kuumeisesti pitkin kevättä varsinaista jäähyväiskeikkaansa (plus kahta, Fire Inside-salanimellä soitettuja keikkoja) varten, huipentuen lopulta Endstandin keikalle Helsingin Nosturiin osana Combat Rock Industryn kymmenvuotiskekkereitä. Dokumentista saavat eniten irti bändin hyvin jo tuntevat, vaikka sen katsomalla ummikotkin saavat hyvän käsityksen siitä, mitä Endstand oli. Fire Inside ei niinkään herkuttele yksityiskohdilla, vaikka olisin itse näin diskografiafriikkinä ottanut vastaan enemmänkin bändin levytyksiin liittyvää informaatiota.

Dokumenttina Fire Inside on kyllä hyvä. Se kertoo kiertelemättä ja kaartelematta Endstandin tarinaa, näyttää mielenkiintoista kuva- ja keikkamateriaalia sekä on varsin lämminhenkinen. Puolitoistatuntinen dokumentti ei myöskään menetä tehojaan kestonsa aikana, vaan kantaa hyvin loppuun asti. Jotain kertonee sekin, että Anniksen noin muutamasta kymmenestä hengestä koostunut yleisö puhkesi äänekkäisiin suosionosoituksiin esityksen päätteeksi.

Oikeastaan ainoat kritisoitavat asiat liittyvät haastateltaviin. Tai oikeammin niiden puutteeseen, sillä haastateltavien otanta on nykyisellään melko kapea. Kahta ulkomaalaista lukuun ottamatta kaikki haastateltavat ovat olleet Endstandia jäseniä jossain vaiheessa tai sitten muuten vaan bändin lähipiirissä. Useammalla haastateltavalla, joita olisi voinut haalia vaikka Endstandin kanssa soittaneista bändeistä (muistakin kuin Manifesto Jukeboxista), olisi saatu todennäköisesti hieman monipuolisempi kuvaus bändistä.

Eli jos elokuvan katsomista harkitseva urpo arpoo sen välillä, jääkö kotiin juomaan kaljaa ja murjottamaan VAI meneekö elokuvan näytökseen (jossa voi nähdä vieläpä kavereitakin), niin eiköhän vastaus ole selvä. Jos vain on pienikin mahdollisuus katsoa elokuva, kannattaa se mahdollisuus ehdottomasti käyttää. Onhan elokuvien teatterinäytöksissä muutenkin enemmän sielua kuin öllöttimestä katsomisessa tai – Tamminen paratkoon – läppärin näytöltä tihrustamisessa. Esityspaikkoja ei tosin ole montaa. Koska Endstand sai alkunsa Riihimäellä, olisi varmaan ollut melko loogista näyttää pätkää sielläkin. Ilmeisesti tämä ei onnistunut, mutta jäävätpä näemmä hämeenlinnalaiset ja turkulaisetkin väliin. Eikä näytöstä ole sen puoleen Rovaniemelläkään. Onneksi elokuvasta on tulossa vielä jossain välissä DVD:kin. Kuvalevy ilmestyy mahdollisesti vielä tämän vuoden puolella, mutta tarkemmasta ajankohdasta ei ole tällä hetkellä tietoa.

Loppuun vielä näytöslista:

5.2. PORI, Annis
12.2. Seinäjoki, Nuorisokeskus
26.2. Lahti, Kino Iiris
5.3. Helsinki, Andorra
6.3. Oulu, Valve (studio)
18.3. Jyväskylä, Lutakko
29.3. Tampere, Klubi

Kenelle: Endstandin faneille.
Miksi: Fanit saavat rahoilleen (?) vastinetta, muille elokuva saattaa jäädä sekavaksi.
Paras kohtaus: Tiettyjen valokuvien näkeminen.

Wasted – Modern World is Dead

Sitä mukaa kun I Walk the Linella alkoivat hommat mennä ns. “isosti”, niin sitä enemmän Wasted jäi yhä vähemmälle huomiolle. Rönkön veljesten Joensuussa alulle laittama Wasted ei tehnyt vuosikausiin mitään muuta kuin soitti joitakin satunnaisia keikkoja, mutta I Walk the Line levytti ja keikkaili ahkerasti. Hommaan tuli muutos pari kuukautta sitten, kun neljännen albuminsa julkaissut I Walk the Line vetäytyi keikkatauolle intensiivisen kiertämisen jälkeen. Heinäkuussa I Walk the Line soitti vielä joitakin keikkoja, esimerkiksi Ilosaarirockissa. Sillä keikalla – joka oli bändin toistaiseksi viimeinen – tunnelma oli harras, mutta juuri edellisenä iltana Rönköt olivat soittaneet keikan Töminä-klubilla rumpali Miikka Järvisen ja basisti Tuomas Järvisen kanssa… Wasted-nimisenä.

Yhtyehän ei tosin ole missään vaiheessa varsinaisesti hajonnut, vaikka ei olekaan juuri mitään tehnytkään. Mutta tuon heinäkuun aikana Wasted nauhoitti neljä biisiä, jotka Combat Rock Industry pukkasi pihalle alkusyksystä. Wastedin ensimmäinen levytys kuuteen vuoteen oli totisinta totta. Ja minkä niminen vielä: Modern World is Dead. Suora lausahdus, jonka sisällön kaikki ovat varmaan sisäistäneet jo ennen tätä julkilausumaakin.

Jo 2000-luvun alussa Wasted oli yhtye, joka ei jäänyt polkemaan paikalleen. Sen ydin pysyi punk rockina, joka muuttui vuosien saatossa teknisesti laadukkaammaksi. Jonkinlaista muutosta on tapahtunut nytkin, ja Modern World is Dead kuulostaa erilaiselta kuin Heroes Amongst Thieves (2004). Jäljet johtavat sylttytehtaalle, eli I Walk the Linehan se tässä kuuluu joissakin melodioissa ja kappalerakenteissa. Kyllä huomaa, miten Rönköt ovat edelliset vuotensa käyttäneet. Varsinkin Where Criminals Walk Free kuulostaa sellaiselta, että se olisi aivan hyvin voinut olla IWTL:n Black Wave Rising:lla (2008). Mutta jotten pelottelisi ketään, niin Wasted on kuitenkin juurevaa punk rockia eikä mitään sen kummallisempaa. Nimikappale on sitä itseään, mojovilla kertosäkeellä ja “WHOO-O” –huudatuksilla. Mutta A-puolen kappaleet kuulostavat hieman paremmilta kuin B-puolen vastaavat, joten täyden kympin teoksesta ei ole kysymys. Siitäkin huolimatta Modern World is Dead on kelpo levytys, vaikkei ihan Wastedin parhaimpiin levyihin lukeudukaan. Nämä kappaleet saavat toivomaan, ettei Wastedin uusi tuleminen rajoitu pelkästään tähän seiskatuumaiseen.

I Walk the Line – Language of the Lost

Näköjään joka toinen vuosi ilmestyy uusi I Walk the Line-albumi. Kaksi vuotta saatiin taas odotella, jotta saataisiin uusi albumi – Language of the Lost (julkaisuvuotena siis 2010) – pihalle. Kuulin levyn ensimmäistä kertaa jo Rumban ennakkosoitossa, hankin ensin Neon Lights-singlen ja lopulta hankin albuminkin, joka julkaistiin helmikuussa. Neljännellä albumillaan I Walk the Line ei ole tehnyt musiikillisesti kovin dramaattisia muutoksia, mutta taustalla onkin tapahtunut jotain: Bändin levy-yhtiö on vaihtunut kotoisasta Combat Rock Industrysta hieman suurempaan Fullsteamiin.

Edellistä, Black Wave Rising!-kiekkoa (2008) vaivasivat turhan kasarimaiset soundit, jos minulta kysytään. Kasarimaisilla soundeilla en nyt tarkoita tunkkaista äänimaailmaa, vaan lähinnä kiippareiden soundeja. Kiipparit ovat erottamaton osa I Walk the Linea ja tuovat bändiin sitä nykyään arvostettua persoonallisuutta, mutta sillä levyllä niiden turhan pirteä soundi hieman ärsytti, jättipä yksi tuttukin koko levyn hankkimatta niiden takia. Kiipparisoundeja on nyt hieman tarkisteltu eivätkä ne ole enää niin päällekäyvät kuin aiemmin. Levyä voisi melkein mieltää kitaravetoisammaksi. Melankolista punkkiahan I Walk the Line on esittänyt aina, mutta kyllä Language of the Lost kuulostaa edeltäjäänsä tummasävyisemmältä. Myös basistilaulaja Ville Rönkkö on kehittynyt entisestään vokalistina ja mies kuulostaakin entistä vakuuttavammalta.

I Walk the Line ei ole tätä ennen onnistunut luomaan järin eheitä albumikokonaisuuksia, eikä Language of the Lostikaan ihan vielä sellainen ole. Lähelle se kyllä sohaisee, kun levyllä ei ole ensimmäistäkään huonoa biisiä. Jo aloitusbiisi Surrender kuulostaa kaikessa tarttuvuudessaan kerrassaan mielekkäältä. Neon Lights-singlebiisistä en kirjoita enää mitään, kun kirjoitin jo singlestä erillisen arvostelun. Backfire ja Sleepwalking (to the End of the World) ja When the Roads are Running Out luottavat tarttuvuuteensa ja Lost Frequency taas muistuttaa siitä, että bändin sydäntä lähellä on myös rautalanka. Jos levyltä otettaisiin myös toinen single, olisi se melko varmasti Lost Frequency. Levyn erottuvin biisi on kuitenkin akustinen Kill Your Friends. Ei taida IWTL:n diskografiaan mahtua kovinkaan montaa samankaltaista biisiä? Biisit toimivat ainakin levyllä, mutta myös livenäkin nämä toimivat, olen päässyt todistamaan bändin livenä kahdesti pelkästään tämän kevään aikana.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen olen valmis julistamaan Language of the Lostin I Walk the Linen parhaaksi levyksi… tähän asti. Perusteluiksi moiseen heitän hyvien biisien suuren määrän, albumin tasaisuuden ja bändin yhteissoiton, jossa on mukana sitä livetilanteesta tuttua latausta. Bändin ura on ollut koko ajan nousujohteista, eikä minulla ole mitään syytä epäillä ettei bändin lento katkea tähänkään, varsinkaan nyt kun sillä on apunaan uransa paras pitkäsoitto.

Aiheeseen liittyvää:
Neon Lights-single
IWTL, The Over Attacks & Turmovik @ Suisto, Hämeenlinna. 1.4.2010
IWTL @ Monttu, Pori. 8.5.2010

Abduktio – S/T

Kun kuulin ylöjärveläisen Abduktion olevan levyntekopuuhissa, olin innosta soikeana. Thermidor oli yksi parhaista (ellei peräti paras) vuoden 2008 täyspitkistä levyistä joten totta kai odotuksia alkoi kasaantumaan, vaikka melko aikaisessa vaiheessa olikin selvää että Thermidor ei saisi seuraajaa vaan uudesta levystä tulisi paitsi lyhyempi niin myös irrotteleva välityö. Sitähän tämä yhtyeen omaa nimeä kantava MLP onkin: välityö.

12-tuumaiselle, värilliselle (itselläni keltainen, josta kaverini totesi “kusenkeltainen, hyi helvetti!”) vinyylille on tungettu 9 biisiä, mutta silti koko komeus soi vain reilun vartin verran. Kaksi näistä biiseistä on covereita (Bad Brainsia ja [The] Descendentsia), mutta ne olisi mielestäni voinut tiputtaa pois. Samaten Kaikki ihmiset rakastavat rahaa-laulun, mutta silti jäljelle jää kuusi (6) hienoa biisiä. Niissä yhdistyvät mojovat melodiat, sähäkkyys, energisyys ja Abduktiolle ominainen huumori. Tämähän on sitten muuten melko erilainen kuin Thermidor, sillä uusi rieska on rennompi, ei ole yhtä kokeileva ja maalaileva. Ilmaisu on suoraa, rehellistä ja huumoripitoista. Mutta sellaiset biisit kuin Saman meren rannalla osoittavat että Abduktio ei kahlitse itseään punkkiin täysin kiinni. Mutta kuten joku on jo sanonutkin, niin typistämällä tästä olisi saanut aivan helvetin hyvän seiskatuumaisen.

Koko levy on yhtä punk-viittausta. Jokaisen tulisi tietää mille bändille jo pelkkä kansitaide nostaa hattua (jos ette tienneet, niin oikea vastaus on kohdassa 1) värejään myöten, ainoa vaan että alkuperäisessä kannessa ollut Yhdysvaltojen valkoinen kongressitalo on vaihtunut Näsinneulaan. Viittauksia on biisien nimissäkin, koettakaa itse arvata miltä bändeiltä ovat kotoisin biisien Holidays in Kabul, Banned in Ylöjärvi, ja Griller (Nyt maustetaan pääministeri Matti Vanhanen) nimet, oikeat vastaukset kohdissa 2, 3 ja 4. Vaikka biisien nimet ovat osittain lainattuja ovat biisit muuten omia.

“Kaupunki palaa
lähdetään katsomaan”

Levystä tuli painokset kolmella eri värillä: vihreä, punainen ja keltainen. Eli juurikin ne oikeat värit! Keltainen näistä oli hieman spesiaalimpi, sillä sitä saa (virallisesti) vain levyn julkaisseelta Combat Rock Industrylta. CD-versiota levystä ei ilmestynyt lainkaan, mutta ajan trendin mukaisesti mukana tulee latauslipuke jolla ladata levyn mp3-tiedostoina koneelleen jos ei jaksa vinyyliä pyöritellä tai ripata koneelleen. Tai miksei sitä voisi vaikka antaa kaverille, joka ei ymmärrä vinyylien päälle?

Vastaukset:

  1. Bad Brains
  2. Dead Kennedys
  3. Bad Brains
  4. Shitter Limited

Unicef – Käkimassaa / Orkku / 251

Tässä artikkelissa käsitellään yhtä suomalaisen punkin legendaarisimpia levytyksiä. Näitä levyjähän on runsaasti, mutta nyt tarkastelun kohteena on legendaarisen Unicefin legendaarinen sinkku Käkimassaa/Orkku/251. Tämä vuonna 1983 julkaistu single oli samalla helsinkiläisen Unicefin esikoislevytys että bändin joutsenlaulu, sillä Unicefin levytysura rajoittui tähän kiekkoon. Unicefin jäsenetkin olivat poikkeuksellisen mielenkiintoisia tapauksia, näiden edesottamuksista Unicefin aikana että sen jälkeen kun liikkuu aika hurjiakin juttuja. Bändissä ovat siis vaikuttaneet tämän singlen aikoihin myöhemmin Smackissa (ei siis siinä helvetin teinibändi Smakissa) vaikuttanut Rane Raitsikka, Laman viimeinen rumpali Jusa sekä huutajat Jonza ja Tino. Näistä jälkimmäisestä on tehty 90-luvun puolivälissä puolituntinen, Tahvo Hirvosen ohjaama dokumenttikin.

Singlellä on tosiaan kolme laulua. Ensimmäinen on Käkimassaa, joka on itse asiassa pahamaineiselta, brittiläiseltä Skrewdriverilta lainattu coveri. Skrewdriverhan ei ole kovin hyvää valuuttaa natsiyhteyksiensä takia, mutta coveroitava biisi “You’re so Dumb” on ajalta ennen tätä, vuodelta seiskaseiska. Alkuperäisbiisin sanoitukset ovat menneet remonttiin ja biisissä lauletaankin Sorbuksesta. Se alkaakin näin:

“Vittu mä teist oo kiinnostunu
mä haluun vaan viinaa.”

Sinänsä hassua, että Käkimassaa on myös Unicefin tunnetuin biisi, vaikka onkin Skrewdriver-cover. Itse en kyseistä biisiä jaksa enää kuunnella, joten itselleni uppoavat jäljelle jääneet kaksi biisiä paremmin. Ensimmäinen on laahaava Orkku ja toinen kaahaava 251.  Orkku kertoo siitä itsestään, mutta Unicefhan on tunnettu myös sorbuspunk-termistä. Unicefille Sorbus (ennen etiketin ja maun muuttamista) oli jumalten nektaria, ja siitä tehtiinkin tämä biisi 251, joka siis oli Sorbuksen koodi Alkon katalogissa noihin aikoihin. Bändi otti myös keikkapalkkionsa Sorbuksena, mikä tietenkin oli omiaan edesauttamaan Unicefin kiistatonta asemaa sorbuspunkin suuriruhtinaina ja takakannen mukaan hyvän tahdon lähettiläinä. Aikalaisiinsa nähden tällä singlellä on muuten melko hyvä ja kirkas soundi, josta ovat vastanneet sellaiset herrat kuin Kari Kalén ja Jimi Sumén.

Unicef ei tosiaankaan ollut kovin pitkäikäinen vaan hajosi melko nopeasti ja jäsenet lakosivat ympäri maailmaa. Huutaja Tino ja Jonzahan ovat jo poistuneetkin autuaammille huutomaille. Levyn alkuperäinen painos oli Johannan julkaisema ja sen painos oli joitakin satoja. Alkuperäisestä painoksesta tulikin ajan myötä keräilyharvinaisuus. Combat Rock Industry tekikin vuoden kulttuuriteon julkaisemalla tämän singlen uudestaan kesällä 2009. Sekin 500 kappaleen painos myytiin melko nopeasti loppuun eikä toista julkaisua ole ihan heti tulossa.

Piti tehdä tästä jutusta tasan 251 sanaa pitkä, mutta määrä ylittyikin vahingossa tasan sadalla.

Kakka-Hätä 77 – Ei tää lama päähän käy

Kakka-Hätä 77, tuttavallisesti vain Kakkis, on ollut nousukiidossa edelliset kolme vuotta. Uusia levyjä on tullut ainakin yksi vuodessa ja keikkaa on pukannut. Kakkiksen viides tuleminen levytysrintamalla oli Ei tää lama päähän käy-ep, jonka matka tekijöidensä liimahuuruisista päistä kuuntelijoiden levysoittimeen oli pitkä ja kivinen. Biisit on nauhoitettu jo keväällä 2008, mutta levy ilmestyi erinäisten myöhästelyjen takia vasta elokuussa… ja silloinkin suunnilleen koko satsi oli viallinen (neula hyppi ja pomppi), että levyt piti sitten teettää uudestaan. Tästä syystä jo kesäkuussa levynsä Combat Rock Industrylta ennakkotilannut Piparnakkeli sai levynsä vasta syyskuussa.

Kakkis jatkaa sitä, mistä se on tunnetuksi tullutkin. Se takoo siis vanhakantaista punkkiaan räkäisillä soundeilla aivan kuin vuosi 1977 ei olisi koskaan mennyt ohi. “Seiskaseiskapunkille” kumarrellaan jo eepeen ajankohtaista nimeä myöten, olihan se jo Problemsinkin käyttämä nimi (tosin vasta vuonna 1978).  Kakkis ei ole juurikaan tämän(kään) levyn kautta muuttanut ilmaisuaan merkittävästi, mutta minkä takia Kakkiksen pitäisikään muuttaa menestysreseptiään jos se on kerta toimiva? Pieniä muutoksia havaitsee siellä täällä, esimerkiksi aloitusbiisi Me ollaan KK-77:n kertosäkeessä oleva taustahuuto kuulostaa tuoreelta!

Kannet ovat jälleen kerran Jyrki Nissisen piirtämät. Kansista on peräti neljä eri versiota liikkeellä: Jyrki Katainen, Sauli Niinistö, Alexander Stubb ja Ben Zyskowitz. Toisin kuin voisi olettaa, ei näiden Kokoomuksen janttereita uhkaa kansissa pesismailat tai punkkarigorillat, heille ei ole tehty edes ylimääräisiä kasvonkohotuksia. Sille ei vaan mahda mitään, että tällä hetkellä meidän asioista päättävät näinkin pelottavan näköiset tyypit. Onkohan monikin hankkinut tämän levyn neljään kertaan, jokaisella kannella?

Ei tää lama päähän käy on sitä tuttua ja turvallista Kakkista. Tämä on mielestäni selkeästi parempi esitys Kakkikselta kuin edellisellä splitillä (Nissisen) Seksihullujen kanssa. Nimestään huolimatta Kakkis ei ole tehnyt tälläkään kertaa paskaa!

The Phoenix Foundation – 7”

Melankolista punkkia Turun suunnalta, olkaa hyvät!

The Phoenix Foundation on siis turkulainen yhtye, joka on ollut kasassa jo melko pitkään, sillä jo vuonna 2002 bändi julkaisi ensimmäisen seiskatuumaisensa. The Phoenix Foundation soittaa kovan elämän murjomaa melankolista punkkia, joka on saanut vahvasti vaikutteita emo-pohjaisesta musiikista. Ote on kumminkin samalla rento ja hieman popmainenkin. The Phoenix Foundation on julkaissut näihin päiviin asti samalla kaavalla kulkevaa materiaalia, uudistaen soundiaan vain hieman ja vain vähän kerrallaan. The Phoenix Foundation vuosimallia 2002 on vielä hieman raakilemainen ja siloittelematon soundinsa puolesta. Bändillä on kuitenkin oma tatsinsa työstää musiikkiaan ja biisit ovat valmiin kuuloisia. Melankolisuudestaan huolimatta biisit eivät ole laahaavia vaan sitä vastoin melko ripeitä, mutta biisirakenteet eivät ole ihan niitä yksinkertaisimpia vaan biisit tarjoavat kosolti vaihtelua vaikka ne eivät ole edes järin pitkiä, säilyttäen tarttumapintansa.

Itse levy näyttää ulkoisestikin hienolta. Kaikki kolme biisiä on tungettu samalla puolelle vinyyliä, jolloin tämä on vain puolikas, B-posken jäädessä kokonaan tyhjäksi. Vinyyli on vielä oranssi, sekä levypussi on läpinäkyvää muovia, jolle on painettu kelmeä kuva, jonka ainoa väri on… hokkuspokkus vain: musta. Etiketissä on The Phoenix Foundationin logo rujon näköisine korppeineen ja sanoitukset on painettu tuskin postikorttia suuremmalle oranssille paperilapulle. Näin siis omassa versiossani, joka on Combat Rock Industryn vuonna 2005 julkaisema uusintapainos. Olen kuullut villejä huhuja että levyn ensimmäinen painos olisi koreampi ulkonäkönsä puolesta. Ainakin ensimmäisen painoksen kotelo olisi painettu maastokuviokankaalle ja päälle lätkäisty bändin logo valkoisella.

Voin muuten sen sanoa että tästä seiskatuumaisesta on harvinaisen paskamaista löytää informaatiota. Ongelmia aiheuttaa ensinnäkin se, ettei tietoa ole hirveästi. Toinen ongelma on se, että The Phoenix Foundation-nimellä toimivia bändejä on kaksi, tämä toinen Turussa ja toinen Uudessa Seelannissa. Kaiken kukkuraksi härmäläisellä The Phoenix Foundationilla on kaksi tällä nimellä kulkevaa julkaisua: tämä seiskatuumainen sekä alkuvuodesta 2009 ilmestynyt kokopitkä. Näillä lähtökohdilla on tiedon etsintä helppoa kuin mikä…