Rytmihäiriö – Todellisuuden mestari

rytmis_todellisuusVähän aikaa sitten oli taas se aika, kun Alibin irtonumeromyynti räjähtää ja Gambinankin kysyntä on Alkossa tavanomaista korkeampaa. Juu, Rytmihäiriö pisti uuden levyn pihalle. Edeltäjiään neutraalimmalla nimellä kulkeva “Todellisuuden Mestari” ei mitään sen suurempia muutoksia Rytmihäiriön linjauksiin tee, mutta jatkaapa siitä mihin viimeksi kolme vuotta sitten jäätiin.

Musiikillisesti Rytmihäiriö ei ole nyt keksinyt itseään uudelleen, vaikka se on menneisyydessään sen pari kertaa tehnytkin. “Todellisuuden Mestari” ei ole vähentänyt nyky-Rytmihäiriön hevistelyprosentteja, mutta se on kuitenkin levynä edeltäjäänsä suoraviivaisempi. “Todellisuuden Mestari” osuu suoraviivaisemmalla ja ronskimmalla menollaan vesurilla suoraan ohimoon, kun viimeksi tunnuttiin enimmäkseen vain huideltavan. Levyllä on useampikin silkka täysosuma eikä varsinaisia filleriraitoja oikeastaan ollenkaan, mutta kyllä tässä on silti joitakin elementtejä jotka eivät minuun niinkään kolise. Keskivertosuomimetallibändiä Rytmihäiriö on toki räkäisempi ja koruttomampi, mutta omilla standardeillaan Rytmihäiriö voisi olla räkäisempikin, eikä sen tarvitsisi edes mennä 90-luvun alkupuolen tuotannon imitoimiseksi.

Mitä sanoituksiin tulee, niin tämä bändi osaa kyllä hämmästyttää siinä miten pitkään voidaan uusia juttuja vääntää samoista vanhoista aiheista. “Todellisuuden Mestari” onkin yksi surmacoren Tuttu Juttu Show, jossa pipopäiset rappioalkoholistit kisaavat toisiaan vastaan suorittamalla veritöitä, pääpalkinnoksi luvattu pullo Iso-G:tä kiiluen verestävissä silmissään. Kieroa ja sairasta kamaa kautta linjan. Onko tämä lyyrinen anti sitten entistä kierompaa ja sairaampaa, siihen en ota kantaa, tosin oman todellisuuteni mestarina joudun sanomaan, että tällä(kin) levyllä sanoituspuoli kutkutteli lopulta musiikillista puolta enemmän.

Meno vaikuttaisi kaikin puolin reippaammalta kuin “Surmantuojalla”, joka ei loppujen lopuksi iskenyt kovinkaan monella tavalla kuin ehkä vain julkaisunsa tienoilla. Luulen “Todellisuuden Mestarin” olevan edeltäjäänsä pitkäikäisempi tuotos.

Kohokohdat: Viinahampaat, Gambinaa vastaan, …ja loput luetaan Alibista

Evil Army – S/T

evilarmyHeti alkuun voisin sössöttää jotain elämän perusasioista. Jos thrash metal-bändillä ei ole RIFFEJÄ, sillä ei ole mitään. Piste. Vaikka sillä olisivatkin kaikki muut elementit kunnossa, niin nimenomaan riffit ovat se juttu mikä pitää thrash metallin hengissä. Tämä probleema tuntuu korostuvan varsinkin nykyään, kun thrash metal-bändejä nousee 80-luvun raunioista todella paljon, mutta harvalla niistä on tarjota riffejä. Tähän ongelmaan on vastauksena amerikkalainen Evil Army, joka on bändinä ihan syystäkin kerännyt pahaa mainetta lähinnä ulkomusiikillista syistä, lähinnä jäsenten ylenpalttisesta (päihde)sekoiluista, joka on vienyt miehiä Evil Armyn riveistä jopa ennenaikaiseen hautaan ja kiven sisälle. Kaikesta pelleilystään huolimatta Evil Army on saanut kymmenvuotisen olemassaolonsa aikana aikaiseksi tolkuttoman hyvää musiikkiakin. Näistä saavutuksina tärkeimpänä tullaan todennäköisesti muistamaan yhtyeen tähän mennessä ainoa julkaistu pitkäsoitto Evil Army, vuodelta 2006.

Mitä tällä albumilla sitten on? No ainakin 80-luvulle viittaavaa, suoraviivaista ja äärimmäisen väkivaltaista thrash metallia, jonka tempo ei kuitenkaan nouse edes Dark Angel-lukemiin. Evil Army ei myöskään tapaile erityisen paljoa Eurooppa-bändejä ilmiselvää Sodom-palvontaa lukuun ottamatta, vaan pohjaa soundiaan enempi sinne crossover-osastolle. Evil Armyllai on helvetin hyviä riffejä ja tolkutonta crossover-henkistä rähinää tarjotaan myös rytmipuolellakin. Myönnän nauttivani myös suuresti Rob Evilin rähinästä mikin varressa, vaikka kieltämättä mies on yltänyt parempiinkin suorituksiin. Soundit ovat kohdallaan, ja samaten biisit. Kieltämättä omat suosikkini osuvat albumin alkuvaiheille, kun yksittäisistä biiseistä puhutaan, mutta osa niistä onkin jotakuinkin parhaita thrash metal-biisejä mitä muistan viimeisen kymmenen vuoden aikana kuulleeni. Tykittelyä kyllä jatketaan hamaan loppuun asti, eikä armoa tunneta. Helvetin loistava levy, jolla on kaikki kohdallaan.

Kohokohdat: Evil Army, Realm of Death, Sgt. Says Kill, Conquer Human Life, Watch Me Fall

Foreseen – Structural Oppression

foreseenstrucForeseenin edellisestä levytyksestä olikin kulunut hieman aikaa. Structural Oppression-single on nimittäin yhtyeen ensimmäinen levytys sitten vuoden 2011 Upright-splitin, ja ensimmäinen tällä kokoonpanolla taltioitu äänite. Bändistä on nimittäin vaihtunut rytmiryhmä kokonaan, ja varsinkin Dimin asteleminen Foreseenin basistiksi on muovannut Foreseenin soundia aivan uusiin suuntiin.

Foreseenin musiikillinen pohja on Structural Oppressionilla yhä hardcoressa ja 80-luvun lopun NYHC-meiningeissä, mutta hevi on ottanut suuremman vallan. Tämä on sitä crossoveria sitten, jossa vaikutteita on hardcoren lisäksi myös speed/thrash metallissa. Osa kiljaisuista menevät yliäänikirkaisuiksi ja sooloissa on enemmän hevihenkeä, riffit ovat riffejä. Tästä tekstistä tosin saattaa syntyä sellainen käsitys että Foreseen olisi muuttanut tyyliään totaalisesti, vaikkei se ihan niin totaalista muutosta itselleen ole tehnyt. Uusia sävyjä on tullut mukaan enemmän, ja asettuvat sujuvasti osaksi Foreseenin soundia.

Kuten singlessä pitäisi ollakin, niin tälläkin singlellä on kaksi biisiä. Structural Oppression on niistä se selvästi parempi, mutta en minä näe kyllä B-puoli Absordin jäävän sen jalkoihinkaan, ainakaan pahasti. Singlenä tämä mälli toimii varsin hyvin, enkä näe yhtään syytä miksei se toimisi myös pitkäsoittona, Foreseenin soundihan on varsinkin nykyään velkaa todella monelle teini-ikäni suosikkibändille. Bändi onkin buukannut studiota loppuvuodeksi…

Kohokohdat: Structural Oppression

D.R.I. – Dealing With It

D.R.I. Siinäpä vasta tiukka bändi. Itse löysin D.R.I.:n vasta sen crossover-levyjen myötä (2000-luvun alussa kun niitä sai divarista edullisesti), joita se teki 80-luvun lopulla. Crossover (1987) oli pitkään vanhin hyllyni D.R.I.-levy, mutta jossain vaiheessa paneuduin yhtyeen alkuaikojen hösselimpään laitaan. Sitten jossain vaiheessa sitä eteni hyllyynkin asti.

Dealing With It on D.R.I.:n varsinainen ensimmäinen studioalbumi, kun Dirty Rotten EP lasketaan vielä EP:ksi. Vuonna 1985 ilmestynyt kohelluslevy oli jo yhtyeen ensimmäisiä metallisimpiakin sävyjä esitellyt kiekko. Sitten se ydinkysymys… onko tämä nyt heviä vai punkkia? Jos minulta kysytään, niin selkeästi kyllä punkkia. Hardcorea sellaista. Ja totta kai hyvin nopeaa ja tiukkaa sellaista, eli ei mikään ihmekään jos joku bändiläisen faija kuvaili bändin jätkiä ystävällisesti termillä “Dirty Rotten Imbecilles”.

Ukkelit olivat tuohtuneita ties mistä asioista, pääasiassa presidentistään Ronald Reaganista, mutta toki harmistuksen syitä löytyi punk-skenestäkin. Tämä yleinen kiukkuisuus konkretisoituu tietty nopeaan ja äkäiseen musiikkiin. D.R.I:lle oli tärkeintä päästää höyryjä pihalle. Näiden jannujen keikoillahan oli kaiketi aika villiä menoa, joissa varmasti lenteli muutakin kuin nyrkkejä ilmaan. Samanlaista mieletöntä energiaa purkautuu myös Dealing With Itin 25:llä raidalla, joista voisi pitää hardcoren ja metallin yhteenpaukautuksen merkkiteoksina. En nyt tiedä mitä järkevää sanottavaa tästä levystä pitäisi nyt keksiä. Ihmetteleekö joku muuten vielä, miksi rässiliivissäni on D.R.I.-ukkeli?

Kohokohdat: Snap, Mad Man, Stupid, Stupid War, Reaganomics, Argument Then War

Delta Force 2 – Megamosh 2011

En kykene samaan urotekoon kuin M. Hirvelä Toisen Vaihtoehdon Delta Force 2-arviossaan, eli en kirjoita arviotani lyriikoiden muotoon. Se olisi paitsi hyvän idean häikäilemätöntä kopioimista, niin tuskinpa myöskään pääsisin edes unissani käsiksi samanlaiseen verbaaliakrobatiikkaan, varsinkin kun tyyppi varmasti pisti pakettiin viidakontäydeltä terroristeja Kolumbian viidakkoja kolutessaan siinä samalla. Katsotaan nyt kuitenkin, mitä saan Megamosh 2011:sta pupellettua.

Ensinnäkin Megamosh 2011 on edeltäjäänsä lyhyempi levy. Näin jälkikäteen ajateltuna Personal Vietnam (2009) oli ehkä turhankin pitkä, kun kokonaisuuteen kuului muutama filleriraitakin. Nyt on vähemmän biisejä, mutta niihin on taidettu yleisesti uhrata enemmän ajatusta. Levy on ehkä lyhyempi, mutta sen laittaa nyt herkemmin soimaan toistamiseen kun se kerran on jo tauonnut. Delta Force 2 laulaa edelleen samoista asioista, eli vegaanisafkasta, sipseistä, illanviettotavoista ja toki Jyväskylän meiningistä. Tosin nyt Jyväskylää pistetään paskaksi jo heti kansitaiteessa. Humoristisen mesoamisensa lisäksi Delta Force 2 muistaa ottaa myös vahvasti kantaa tärkeistä asioista. Tsekatkaa vaikka Metalpunk-balladi tärkeistä asioista.

Sipsikeisarin marssia soitettiin bändin keikoilla jo Personal Vietnamin julkaisun aikoihin, ja itsehän menin eräässä keikka-arviossa luulemaan jopa suoraksi S.O.D.-lainaksi. Tai onhan se biisi enemmän tai vähemmän lainattu. Pahan ulospurkaus sen sijaan on ehta coveri. Kyseessähän on Sodomin Outbreak of Evil, joka olisi ehkä ansainnut paremman sanoituksellisen käsittelyn, mutta meneehän tämäkin. Ja onhan kappaleesta saatu hyvin Delta Force 2:n näköinen. Toisenlaista lähestymistapaa edustaa taas Älä niele paskaa, jonka alussa on vierailemassa muuan Asa Masa. Asan fiittauksesta tuskin kenenkään tarvitsee hermostua, kun Anthrax löi hynttyyt yhteen Public Enemyn kanssa jo 20 vuotta sitten.

Kokonaisuutena Megamosh 2011 ei eroa edeltäjistään dramaattisesti, mutta kuitenkin sopivasti erottuakseen niistä. Uutuudenviehätyshän katosi tämän bändin yltä jo aikaa sitten ja vitsi ei enää varsinaisesti naurata, mutta sehän ei estä Delta Force 2:ta vetämästä kuuntelijaa kasettiin? Ehkäpä kannessa tallusteleva sipsikeisari tulee iskemään sinunkin kotikyläsi matalaksi? Jos se tulisi jossain päin Suomea vastaan, opastaisin sen toki Hämeenlinnaan… Lahden kautta, ihan vain Teittisen harmiksi.

Kohokohdat: Perjantaipullo, Metalpunk-balladi tärkeistä asioista, Pitsa ilman juustoa ja natseja, Pahan ulospurkaus

Suicidal Tendencies – Join the Army

Suicidal Tendenciesin ura ei lähtenyt käyntiin ihan helpoimman kautta. FBI alkoi osoittaa mielenkiintoaan yhtyettä kohtaan jo liiaksi, kokoonpano vaihtui alvariinsa, Los Angelesissa oli soittokielto pitkälle 90-luvun alkuun asti ja kuilu debyyttilevyyn (1983) alkoi kasvaa. Sitten olikin jo vuosi 1987. Paljon oli ehtinyt virrata olutta Venicen baareissa ja verta suisidaalisten maanikoiden nokista. Hardcorekin oli alkanut saada uusia ulottuvuuksia ja kimalteinen glam metal olikin kovinta hottia Hollywoodissa. Thrash metal oli käytännössä jo olemassa, kun Suicidal Tendenciesin kakkoslevyn Join the Armyn värväyskäsky kuului.

Ei moni varmaan edes olettanut koskaan kuulevansa Suikkareista toistamiseen. Join the Army on Bad Religionin ohella niitä käänteentekeviä paluulevyjä, joilla jo kuolleeksi julistettu bändi tulee ja iskeekin pitkän tauon jälkeen kaikille luun kurkkuun. Join the Army ei ehkä ole ensimmäinen levy, joka keksi yhdistää hardcorea ja metallia toisiinsa, mutta se oli varmasti ensimmäisiä onnistuneita levyjä alalla, jota on sittemmin alettu nimittämään crossoveriksi. Yhtyeen soundi oli muuttunut entistä nopeammaksi ja piiskaavammaksi, raskaammaksi ja metallisemmaksi. Silti Suikkarit pitivät punkin perusvireen (aggression ja vauhdin?) musiikkinsa taustalla, jolloin musiikki pysyi riittävän yksinkertaisena. Mihinkään se ei kuitenkaan kuollut. Onhan Join the Army nyt nopea, itse asiassa nopeampi kuin edes muistin. Vai pyöriikö levysoittimeni ylikierroksilla?

Ja mitä itse biiseihin tulee, niin nyt monoteltiin jo ihan eri ulottuvuuksissa. En hirveästi perustanut ensimmäisen levyn biiseistä, mutta Join the Armylle on tallentunut joitakin sellaisia biisejä, joidenka veroisia biisejä vain harvempi crossover-bändi kykeni tekemään. Eipä ollut Suikkareilla ja D.R.I:llä kauheasti kilpailijoita crossoverin kuninkuusluokassa. Suikkarit tekivät vielä pari kovaa levyä, mutta niitä seuranneilla levyillä soundi metallistui entisestään, biisinkirjoituksesta katosi välittömyyttä eikä taso pysynyt muutenkaan yhtä korkealla. Mutta voitko muka sanoa Join the Armyn kommandolle, ettet aio liittyä Cyco-armeijan rivisotilaaksi?

Kohokohdat: Suicidal Maniac, Join the Army, War Inside My Head, Cyco, Two Wrongs Don’t Make a Right (But The Make Me Feel a Lot Better), Looking in Your Eyes

Rytmihäiriö – Saatana on herra

Rytmihäiriön Gambinan ja veren sekaista paluuta odotettiin innolla, kieli pitkällä ja vesurit ojossa. Surmaa kännissä –Ep (2002) jätti odottamaan paljon, mutta jatkoa saatiin odottaa vuoden 2005 ystävänpäivään asti. Tuona ystävänpäivänä ystävälle ei annettu lahjoja tai pusua poskelle, korkeintaan huitaistiin vesurilla ohimoon ja oksennettiin vielä päälle. Itse olin jo sitä vanhaa fanikuntaa, joka odotti albumin ilmestymistä. Rytmihäiriön toinen albumi ja ensimmäinen Unto “Une” Helon sekä kitaristi Janne Perttilän kanssa, Saatana on herra, ilmestyi If Societyn, Thrash and Burnin ja Rönötönttö Recordsin kimppajulkaisuna.

Kaikki vanhat elementit olivat tallella. Musiikki oli kiivasta surmacorea, joka otti vaikutteita sekä metallista että hardcore punkista. Tosin pahimmat grindcore-vaikutteet olivat kadonneet, ja aiempaa siistimpi soundi ei ollut enää sitä, mikä teki 90-luvun alun Rytmihäiriöstä käsittämättömän raa’an. Tosin bändi (ja varsinkaan Perttilä) eivät olleet vielä kaikkein kokeilevimmalla tuulella, joten Saatana on herra on bändin 2000-luvun levytyksistä lähimpänä bändin alkuaikojen meininkiä. Sanoituksellisestikin liikuttiin tutuilla vesillä, eli laulettiin Alibista tuttuja tarinoita surmaamisesta ja alkoholin vaikutuksesta siihen. Mutta nyt surmatöille tarjottiin uutta syytä: vanhaa kehnoa. Kannessa näkyy nyt myös ensimmäistä kertaa bändin toinen logo, eli spurgugrammi. Ja onhan albumille sisällytetty pätkä legendaariselta Rock-kasetilta:

“Esimerkiksi lause “Saatana on herra” on varmasti suurimmalle osalle ihmisistä ei-toivottua informaatiota.”

Nimibiisin bassoriffi on edelleen perin mehevä, ja samalla biisillähän vierailee eräskin Mika Luttinen, joka ei ole ainoa Rytmihäiriön vieras. Hemmoja on erityisesti mukana Moonsorrowista kuoroja hoilaamassa, joka oli sekin uusi elementti bändin ilmaisussa ja viestitti tulevista, eeppisemmistä vivahteista. Perttilä tosin myös käyttää kitaraansa muutaman eeppisemmän riffin veistämiseen, mutta pääpaino on silti väkivaltaisella mättämisellä.

Albumin julkaisemiseen liittyy eräs absurdi pointti, jota en ymmärrä täysin vieläkään. Spinefarm ei nimittäin sainannut Rytmihäiriötä, vaikka tämä oli Spinen ensimmäinen bändi 90-luvun alussa. Alamerkkejäkin oli Spinellä jo runsaasti, joten yhtiön löyhään linjaan bändi olisi kyllä sopinut. Eri asia sitten on, halusiko Rytmihäiriö edes Spinefarmille, joka oli kokenut melkoisen muutoksen Pääkkösen makuuhuoneesta toimineesta pikkumerkistä Suomen johtavaksi metallilabeliksi. Sittemmin Mokoma-miesten pyörittämä Sakara kiinnitti Rytmihäiriön ja julkaisi Saatana on herran uudestaan. Saatana on herra keräsi yhtyeelle roppakaupalla uusia faneja. Siistitympi soundi tosin karkotti joitakin niistä vanhoista faneista, jotka eivät ehtineet vielä Surmaa kännissä –EP:stä pelästyä. Sakaran mukaantulo toi varmasti vielä lisää faneja, joista kaikkia ei bändin punkimmat juuret (valitettavasti) kiinnosta.

Kohokohdat: Saatana on herra, Tissit Gambinassa, Jos otan… niin tapan, Viimeisten päivien juoksuhaudat

Rytmihäiriö – Ihmisiä kuolee

Kas niin, tässä on sitä kuuluisaa historian siipien havinaa. Toisella seiskatuumaisellaan helsinkiläinen Rytmihäiriö jatkoi siitä, mihin Surmatyö-EP:llä vuonna 1990 jäi. Jatkoa seurasi jo saman vuoden puolella, kun keväällä 1990 käytiin studiossa uudemman kerran. Kitaristeja oli tällä kertaa mukana kaksi, sillä Tuukan kaveriksi oli liittynyt lyhyeksi aikaa myös Nastis-nimellä kulkenut hemmo. Ihmisiä kuolee -EP:n julkaisua varten Rytmihäiriö pääsi ihan levy-yhtiön listalle asti. Ihan oikeasta levy-yhtiöstä on paha puhua, sillä levy-yhtiönä toiminut Spinefarm toimi vasta perustajansa Riku Pääkkösen makuuhuoneesta käsin. Tästä huolimatta levyhän saatiin julkaistua, ja sehän riittää, eikös?

Biisejä on viisi. Jos minulta kysytään, niin aloitusbiisi Ihmisiä kuolee on varmaan paras Rytmihäiriön biisi koskaan. Tehokas riffi ja etäinen, mutta irrallisen oloinen “vihaan ihmisiä / surmaan ihmisiä” –sample kuvaavat biisin tappavaa tehokkuutta hyvin. Sanoitukset myös esittelevät vesurin käyttämisen surmavälineenä, mutta palloviinaa eli Gambinaa ei maistella vieläkään. Alkoholia ei siis laiteta veritöiden syyksi, vaan mikä tahansa korkeampi voima, joka on tämän EP:n kontekstissa ufot. Surmaaminen kestää vain alle kymmenen minuuttia, ja koko aika on käytetty terävien riffien, hitaampien mosh parttien ja surmaamisesta kertovien sanoitusten sekamelskaan.

Biisien nimissä ja sanoituksissa olevat kielioppivirheet voivat syödä vakuuttavuutta, mutta rosoisilta ja asiaankuuluvilta ne tässä yhteydessä näyttävät, tosin ne ovat osin edelleen ajankohtaisia. Talouselämä on ajankohtainen vieläkin, vaikka on jo 20 vuotta vanha. Sama pätee myös yhdys sana virheen sisältävään Sionisti siat –biisiin. Huvittavimmat biisinnimet ovat Ufojen kosminen viesti ja jokseenkin hämärä Sika Paska 11 mistä tuo numero 11 tulee?

Soundit ovat raa’at ja primitiiviset. Ne ovat kyllä paremmalla tasolla kuin Surmatyöllä, mutta Paten vokaalit tuntuvat kuulostavan tavallista häijymmiltä. Näin Amen-splittiä kuulematta voisin julistaa, että nimenomaan tällä EP:llä alkuaikojen Rytmihäiriöllä oli käytössään parhaimmat soundit. Jos vain olisi albumikin tehty näillä säädöillä, niin johan olisi veri lentänyt paremmin! Tuolloin ensiaskeliaan ottaneen Spinefarmin myöhemmät vaiheet ovat sitten aivan toinen tarinansa. Arvaisin kyllä että tämä kiekko on löytänyt tiensä monen keräilijän hyllyyn pelkästään sen vuoksi, että sen on julkaissut Spinefarm. Alkuperäinen painosmäärä oli 1000 kappaletta, mutta Svart Recordsin repressin painosmäärästä ei le hajua.

Kohokohdat: Ihmisiä kuolee, Talouselämä

Rytmihäiriö – Surmatyö

Vuonna 1988 perustettu Rytmihäiriö senkun porskuttaa. Mutta nyt kun bändin soundi on samoista sanoituksellisista aiheista ja rankasta menosta huolimatta melko pliisua (ja joidenkin mielestä jopa liian taiteellista) on syytä muistaa, mistä Rytmihäiriö aloitti. Bändin ensimmäinen EP oli Rytmihäiriön itsensä kustantama Surmatyö, kataloginumerolla äpärä 001. Vokalistina oli Pate Vuorio, kitaristina Tuukka. Bändi oli juuri kehittelemässä surmacore-konseptiaan ja koko bändiään, sillä Pate oli vasta tullut bändiin grindcore-bändi Nauseasta (eri Nausea kuin se jenkkibändi) ja demon nauhoittamista (joulukuu 1989) edelsi aikakausi, jolloin bändissä oli kaksi kitaristia.

Jo tässä vaiheessa Rytmihäiriö lauloi väkivallasta. Sanoituksellisia aiheita oli todennäköisesti otettu Alibista, mutta sanoitukset ovat tässä vaiheessa vielä vähän keskeneräisen tuntuisia. Eikä bändi laula Gambinasta sanaakaan. Tiedä sitten, oliko kukaan bändistä vielä maistanutkaan sitä. Kiekon raainta antia ovat ehdottomasti Paten epäinhimilliset vokaalisuoritukset, muiden instrumenttien soundit ovat hieman ohuet. Musiikki on todellakin surmacorea, eli metallin ja punkin väkivaltaista ristisiitosta. Varttiin on tungettu kymmenen biisiä, jotka eivät väkisinkään ole kovin pitkiä. Paten Nauseasta mukanaan raahaamia grindcore-vaikutteitakin kuulee. Mukana on sentään EP:n nimibiisi eli Surmatyö, joka oli se viimeinen niitti arkkuun joka määritteli bändin sanoitukselliset aiheet. Rytmihäiriö myös rönsyilee melodisemmalla osastollaan Olympiadi-biisissään ja Idiootin alussa kuulee jopa pianoakin. Kovin kokeilevaa tämä materiaali ei kuitenkaan ole, mutta kyllä Rytmihäiriön ilmaisu oli seuraavilla levyillä hieman pelkistetympää.  Viimeinen biisi on Rytmihäiriölle tuolloin epätyypillisesti englanniksi laulettu (pari vuotta myöhemminhän tuli Amenin kanssa tehty split, jonka biisit olivat englanniksi) Hammer Homicide. Biisi on enemmänkin thrashiin kallellaan, kestoakin sillä on muita biisejä enemmän.

Seuraavalle Ihmisiä kuolee –EP:lle ei näistä biiseistä päätynyt yksikään. Surman siipien havinaa –albumillekin näistä kymmenestä rallista selvisi vain yksi; Perjantaina juostiin. Perjantaina juostiin ilmeisesti tarpeeksi kovaa, ja juostaan edelleen, köh köh…

Kohokohdat: Perjantaina juostiin, Surmatyö

Lobotomia – Nada é Como Parece

Brasilialaisesta hardcoresta puhuttaessa on samaan hengenvetoon Ratos de Porãon kanssa  mainittava Lobotomia. Se perustettiin vuonna 1984 São Paulossa, samassa kaupungissa kuin Ratos de Porão. Liekö Lobotomian pojat olleet vakuuttuneita RDP:n tekemisistä, kun bändin hekin sitten perustivat. Ensimmäinen levy Lobotomia julkaistiin vuonna 1986 ja toinen, Nada é Como Parece vuonna 1989.

Tässä välissä Lobotomia joutui monien muutosten eteen.  Lobotomia oli joutunut kokemaan remonttia miehistössään, sillä bändin debyytin pompottelevista bassokuvioista vastannut naispuoleinen basisti Zezé (joka osaltaan oli lisännyt bändiin kohdistunutta mielenkiintoa) oli lähtenyt bändistä. Mennessään hän oli vienyt myös alkuperäisen vokalistin ja tilalle oli saatu Marcão, joka on bändin nykyisessäkin kokoonpanossa rääkymässä ja riehumassa lavalla kuin piriä vetänyt oranki. Bändi myös kasvoi viisimiehiseksi toisenkin kitaristin liityttyä bändin riveihin. Myös levymerkki oli vaihtunut pienestä ja tuntemattomasta New Face Recordsista nimekkäämpään Cogumelo Recordsiin. Cogumelo oli siis se lafka, joka ensimmäisenä sainasi Sepulturankin aikoinaan. Tätä kautta Lobotomialla oli mahdollisuus saavuttaa hieman enemmän yleisöä.

Edeltäneeseen levyyn verrattuna Nada é Como Parece oli hyvinkin erilainen. Jo Lobotomia oli erityisesti kitaratyöskentelynsä takia paikoin metallinen vaikka hardcorea varsinaisesti olikin. Nyt tilanne oli tavallaan kääntynyt nurinkuriseksi. Kun Nada é Como Parecea kuuntelee niin heti ensimmäisenä huomaa metallisuuden. Levyn mieltää ennemminkin metallilevyksi, jossa on hardcore-vaikutteita, joten olisikin parasta puhua crossoverista. Crossoverihan oli näihin aikoihin kova juttu myös Brasiliassa. Soundit ovat kirkastuneet sitten debyytin ja selkeistä soundeista tulee mieleen Sepulturan Beneath the Remains, vaikkei se edes ole nauhoitettu samassa studiossa ja saman tuottajan ohjauksessa. Yleisesti ottaen levy ei ole ihan yhtä kova esitys kuin edeltäjänsä, vaikka sillä onkin varmaan Lobotomian paras biisi: yksinkertainen mutta sitäkin tehokkaampi Manicomio. Toinen huippukohta on Sepulturan mieleen tuova Donos do Sistema/Mosh to Die-kaksikko.

Kannesta tulee mieleen jonkun halvan lomakohteen drinkkimainos. Kannessa vaan mainostetaan jäätelöä… aivojäätelöä! Ensimmäisenä ei aivoja edes huomaa ja siihenhän levyn nimikin jo viittaa: Mikään ei ole sitä miltä vaikuttaa. Tämä jäi sillä kertaa Lobotomian viimeiseksi levyksi, sillä bändi hajosi vuonna 1991, mutta palasi yhteen reilut kymmenen vuotta myöhemmin. Uuden levynkin se teki uudella vuosituhannella ja hyvin näkyy ukoilla olevan vieläkin virtaa keikoilla, tosin siellä on taas eri äijät kuin mitä vuonna 1989.