Crude / Selfish – Split

Tässä on splittiseiska, joka on jo lähtökohtaisesti sen verta kova ettei siitä oikeastaan kannattaisi kirjoittaa yhtään mitään. No, kirjoitetaanpa kuitenkin. Kyseessä on siis seitsentuumainen muovinpala, jolta voi kuulla japcoren ilotulitusta kahden bändin esittämänä, joista toinen on kuunnellut japsihooceensa tarkkaavaisesti ja joka on tuonut sitä oman musiikkinsa kautta kiitettävästi esille. Toinen bändi taas on Japanista.

Crude on massiivinen ja päällekäyvä. No Defeat on reipas, mutta kitarassa ei ole tolkuttomasti säröä, ja itse asiassa suurimman osan ajasta kitaristi iskeekin sooloa silmään. Melko huoleton biisi, oikeastaan, vaikka ei menekään ihan niiden kovimpien Crude-vetojen liigaan. Kappalehan on äänitetty jo vuonna 2010, eli mikään tuorekaan äänitys ei kyseessä enää ole.

Selfishiltä on odotettu uutta musiikkia kuultavaksi jo Cause Painista asti, eli vuodesta 2005. Basistihan on sen jälkeen vaihtunutkin Helenaksi, mutta muuten taidetaan mennä melko samalla miehityksellä. Tosin nämäkin äänitykset on kansien mukaan tehty tammikuissa 2011 ja 2012, joten eipä tämäkään bändi mikään tehoäänityskone ole. No, joka tapauksessa tässä on Selfishin ensimmäinen uusi julkaistu biisi seitsemään vuoteen.  Biisissähän on melko koukukas kertosäe. Tämähän on jo melkein hittibiisimäistä tavaraa, kun Janne karjuu muiden tukemana “What’s the limit? Show me the limit!”. No, eihän Cause Painkaan mikään kaikkein primitiivisintä mätkimistä ollut, joten kyllähän Selfish on jatkanut enemmänkin niillä linjoilla kuin alkuaikojensa d-beatilla. Ei yhtye ole ainakaan menettänyt otettaan, vaan Show Me the Limit on biisinä oikeastaan yhtä kovatasoista pärryytystä kuin Cause Paininkin vedot.

Jos minulta kysytään, niin Selfish vetää tällä kertaa pitemmän korren, mutta kyllähän tämä kannattaa jo Crudenkin biisin takia kannattaa hommata jos yhtyeiden tuotanto on aiemminkin uponnut. En tiedä, olisiko tämä sellainen levy jolla kumpikaan bändi saisi uusiakaan ystäviä… tai ehkä Selfish voisi saadakin. Molempien biisien sanat on kuitenkin isketty mukaan sekä japaniksi että englanniksi. Julkaisijana toimi La Familia.

Crude, Selfish, Ward, Backlash & Sink. 8.3.2012 @ Vastavirta, Tampere

Elämä on yhtä Tampereella ravaamista. Kun olin riittävästi repinyt hermojani opinnäytetyön parissa, hyppäsin automobiilin ja suuntasin sen nokan Pirkanmaata kohti. Tavoitteenani oli kuskata yhden post-apokalyptisen ydinbarbaarin levyjä Tampereelle, hoidella siinä muitakin asioita ja sitten vielä pölähtää Vastavirralle. Siellä taas oli tiettävästi toistaiseksi viimeinen ja ensimmäinen Punk is Danger –keikka, jolle oikeasti pääsin.

 

Toisin kuin edellisenä iltana, oli Sink siirretty ensimmäiseksi esiintyjäksi. Eipä päästetty Vastavirralle valunutta ihmismassaa kovinkaan helpolla, kun Sink vastasi koko illan raskaimmasta annista. Jäi muuten harmillisen lyhyeksi keikaksi. Tämä keikka taisi olla selvästi Porin edellisillan vastaavaa lyhyempi.

Kun otetaan huomioon millaista kamaa Sink vetelee ja millaista murjomista Ward harrastaa, tuli Backlash siihen väliin sopivana välipalana. Enemmänkin Cruden ja Selfishin suuntaan tyylillisesti kallellaan oleva Backlash soittaa hardcorea vahvalla Japani-tatsilla (eli mukana oli pirusti kitarasooloja) ryyditettynä. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta kun oikeasti kuulin Backlashia yhtään missään, vaikka olen ollut samoissa kinkereissä läsnä kun yhtye on soittanut. Ehkä olen jotain kuitenkin jossain välissä kuullut, kun kerta jo tiesin etukäteen minkälaista punkkia Backlash soitti. Biisimateriaali ei tosin ollut millään tavalla tuttua, joten se hieman hankaloitti keikasta kiinni saamista eikä ainakaan nyt jäänyt kovinkaan montaa yksittäistä biisiä mieleen. Mutta jos Backlashilta tulee studioäänitettä, niin eiköhän se(kin) tiensä hyllyyni löydä.

Sitten oli Ward, jonka näin jo toista kertaa tällä viikolla. Wardinkin keikka jäi melko lyhyeksi, mutta yhtyeen “viimeinen biisi” tarkoittikin taas minuuttikaupalla kestävää laahaamista ja luiden murskaamista. Mutta siinä missä Sinkin keikka oli mielestäni Porissa paljon parempi kuin Tampereella, eivät Wardin keikat omiin korviini eronneet toisistaan kovinkaan paljoa. Yhtä hyvät olivat.

Selfishin edellisestä näkemisestä olikin jo minun kohdallani (onko muidenkin?) kulunut jo kaksi vuotta. Saattoi olla näkemistäni Selfish-keikoista niitä kovatasoisimpia, vaikken toisaalta ole nähnyt Selfishiä kuin vain muutamat hassut kerrat.

Edellisellä Suomen kiertueellaan Crude jäi meikältä välistä, mutta Puntalassa 2009 yhtye veti yhden koko festien tajunnanräjäyttävimmistä keikoista. Tiedä missä möyhyissä silloin olin (alkoholia en ollut ainakaan vetänyt, koska piti selvistellä), mutta muistin Cruden roiskineen vähän väkivaltaisemmin, säröisämmin ja vähemmän melodisemmin. Tokihan Crudessa oli läsnä noita kaikkia elementtejä nytkin, mutta eri suhteissa kuin mitä muistelin. Toisaalta muistini onkin luokkaa grillattu kana. Tämmöisten keikkojen myötä taas muistaa, miten helvetisti tälläkin bändillä on kovia biisejä. Levyltä kuunneltuna Crude vaikuttaa useimmiten kesytetyltä siihen nähden, mitä se on livenä. Varsinainen kolmimiehinen kone.

Kone teki tehtävänsä ja teki syvän vaikutuksen. Tästä olisi tehnyt mieli matkata vielä Helsinkiin ja Turkuunkin, mutta se ei nyt tällä kertaa ollut mahdollista. Ensi kertaan, Crude, ja toki muutkin bändit.

Kuvia, joita otin melko paljon.

Crude – Corner

Japanilaisista punk-bändeistä arvostetuimpia lienee Crude, tuo kolmikko joka käy aina silloin tällöin Suomessakin soittamassa keikkaa. Bändin keikat ovat olleet aina jonkinsortin spektaakkeleita joissa hiki virtaa ja laulu soi, mutta studiossa bändi ei ole miellyttänyt ainakaan itseäni täysin samalla tavalla kuin lauteilla. 1999 –EP jätti hieman karvaan maun suuhun, mutta toinen yritys Cornerilla todisti itselleni Cruden olevan osaava bändi myös kotiloissa.

Cornerin (2010) kansissa vilisee kielioppivirheitä, eli sitä kaikkein autenttisinta engrishiä. Biisien nimet ja lyriikat voivat mennä miten sattuu, mutta eipä meillä suomalaisilla ole varaa juuri nauraa tästä asiasta kun Riistettyjenkin sanoitusten englanninnokset menivät vähän miten sattuivat. Loppujen lopuksi hyvä hardcore puhuu vain yhtä kieltä: vihan ja turhautuneisuuden kieltä. Tai oikeastaan Cruden jannut karjuvat japaniksi, joten se siitä kielikysymyksestä.

Mitä itse musiikkiin tulee, niin Crude-mättö on yhtä tukevaa kuin sumopainijan aamupala. Sen lisäksi että Crude soittaa sekä raskaita että tarttuvia biisejä, ovat sen musikantit melkoisia velhoja. Kukin kolmesta veikkosesta handlaa oman instrumenttinsa suvereenisti. Kitarasoolojahan nämä jannut eivät pelkää, mutta ovathan japanilaiset sotkeneet punkkilevyihinsä hevisooloja jo aikojen alusta lähtien. Materiaalin vähyys alkaa harmittamaan, sillä biisejähän ei ole kuin vain kahdeksan. Kaksitoistatuumainen tuntuu hieman alimitoitetulta kapasiteettiinsa nähden, eli hyvä jos levy edes kieppuu 33 kierroksella minuutissa. No, mieluummin näin päin kuin liian pitkä ja itseään toistava levy.

Olin täysin vakuuttunut Cruden esiintymisestä Puntalarockissa kesällä 2009, mutta sen jälkeen hankkimani 1999 ei ihan vastannut odotuksiani, vaikka ihan pätevä levy olikin. Corner vastaa kaikin puolin kokemaani paremmin. Kirsikkana kakun päällä Cornerille on tungettu vielä liveveto kappaleesta Faded, jossa dokumentoidaan Cruden livekuntoa äärimmäisen loistavasti.

Kohokohdat: Corner, Will Understand in the Future, Faded

Crude – 1999

Tiedättekö sen tunteen, kun ette ole katsoneet ulos ikkunasta ja lähdette lämpöisistä sisätiloista ja heti oven avattuanne lumimyrsky paiskautuu naamallenne. Jotenkin tuollaiselta minusta tuntui, kun Crude aloitti soittonsa Puntalassa 2009. Japanin Hakodatesta ponnistava Crude on yksi tämän hetken tunnetuimmista japanilaisista hardcore-bändeistä. Suomessakin se on vieraillut jo monta kertaa

Tämä LP tunnetaan kahdella nimellä: 1999 ja Change Everything From In To You First. Alunperin se julkaistiin vuonna 1999 (No shit, Sherlock!) ja julkaisijana oli japanilainen Straight Up Records, joten olikin ilmeisesti selvää ettei sitä saanut länsimaihin kovin helposti. Feral Ward liihotti pelastavana enkelinä paikalle ja teki albumista uusintajulkaisun… tosin vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Biisit on kirjoitettu takakanteen kököllä englannilla, mutta kappaleet on mitä ilmeisimmin silti laulettu japaniksi. Hyvä vain, koska pidän japanin kielen tuomasta eksotiikasta. Instrumentaalinen Complete the Run aloittaa tämän japanilaistyylisen juoksukilpailun. Vauhti on tosiaan kova ja riffit ovat painavia kuin sumopainija. Välillä tahti hidastuu, ja sieltä tulee kitarasoolo. Kitarasoolot eivät ole kuitenkaan Cruden tapauksessa esinahan tarpeetonta venyttämistä, vaan ihan oikeasti olennainen osa musiikkia. Crude ei soita ihan perinteistä ränttätänttää, vaan näissä melko suoraviivaisissa biiseissä on havaittavissa jonkin verran progressiota ja teknistä taituruuttakin. Hyvä soittotaito ei kuitenkaan verota fiilistä, päinvastoin.

Olin levyyn kuitenkin jokseenkin pettynyt. Se ei mäjäytä turpaan samalla teholla kuin mitä livenä, vaan kotioloissa Crude kuulostaa liiankin kesyltä. Ei sillä, kyllä tässäkin on intensiteettiä ja raivohulluutta ihan riittävästi, mutta korkeisiin odotuksiini 1999 ei osaa vastata.

Kohokohdat: Struggle to Get Free, If You Have Will, Sense