Antimelodix – Hellfuck 2012

antimelodixhell2012Petroskoilainen Antimelodix on itselleni tietyllä tavalla käänteentekevä orkesteri. Kesällä 2011 olin jo pari kertaa miettinyt oikean paperizinen teon aloittamista, ja muistan kuinka vastasin yhdellekin siitä kysyneelle kaverille “Ei ole aikaa”. Sitten näin Puntalassa Antimelodixin, ja jostain syystä päätin että tuon bändin haastattelu pitää saada omaan zineen. Eli Antimelodix tavallaan oli se viimeinen niitti. Keikan yhteydessä ostettu “Hellfuck 2011” osoittautui sekin hyväksi äänitteeksi ja pari sen jälkeen nähtyäkin keikkaa ovat jättäneet hyvän mielen. Kun bändi vieraili Suomessa alkuvuodesta, niin mukana oli jo uutta levytystä “Hellfuck 2012”.

“Hellfuck 2012” jatkaa siitä, mihin “Hellfuck 2011” jäi. Antimelodix jatkaa synkän maailmanlopun neocrustinsa veistelyä. Jotain on kyllä tapahtunutkin, kun yhtye soittaa crustinsa eri otteella kuin aiemmin, joten yhtye on ainakin välttänyt sen sudenkuopan että olisi tehnyt saman levyn useampaan kertaan. “Hellfuck 2012” viestittelee jo hieman paluusta bändin debyyttialbumi “Hellfuck 2009:n” rujoimpiin ja väkivaltaisempiin maisemiin, muttei missään nimessä ole unohtanut minne viimeksi jäi. Yhtye ei kaihda flirttailuja grindinkään kanssa, mutta samalla Antimelodix on ottanut vähän eeppisempää linjausta, kun neljän biisin lisäksi kiekolla on jopa intro. Muutenkin Antimelodixin olemus on mennyt tarkempaan ja jylhempään suuntaan, ja onhan bändi myös päässyt parempaan studioon, kun edellistä levytystä vaivannut tukkoisuus on tiessään.

Biisiensä osalta “Hellfuck 2012” ei iske läheskään yhtä kovaa kuin edeltäjänsä, vaan plätty tuntuu alkuun jopa lievältä pettymykseltä. Tosin on tälläkin levyllä huippunsa, ja yksi biiseistä on uusi versio edellisen seiskan “hittibiisi” Citystä. Tai paremminkin tämä on jatkoa sille kuin ihan uusi versio. En nyt pidä tätä läheskään yhtä tarpeellisena vetona kuin alkuperäistä Cityä, mutta on se kuitenkin yksi “Hellfuck 2012:n” mieleenpainuvimmista biiseistä.

Kohokohdat: No Eternity, State Machinery, City II

His Hero is Gone – Fifteen Counts of Arson

hhig15Ehkä siitä yhdestä T-alkuisesta bändistä on tässäkin blogintapaisessa sössötetty ihan riittävästi, mutta ei näemmä vieläkään riitä, vaikka fokus olisikin nyt sen bändin edeltäjässä, His Hero is Gonessa. His Hero is Gone ehti kasvaa melko legendaariseksi bändiksi elinaikanaan ja nousta yhdeksi tärkeimmistä 90-luvun loppupuoliskon crustibändeistä, jonka debyyttipitkäsoitto Fifteen Counts of Arson julkaistiin vuonna 1997. Tai pitkä ja pitkä, noin parikytminuuttinen roikalehan tämä…

Fifteen Counts of Arsonin (tai Fifteen Covnts of Arsonin, jos halutaan kirjoittelulla kikkailla) biisit jakaantuvat kahteen leiriin. Levyllä on sekä alle minuutin mittaisia biisejä että noin kaksiminuuttiasia vetoja, plus vielä muutama vielä sitäkin pidempi veisu. Suurin osa levystä on kylläkin nopeaa vyörystä, lopun aikaa His Hero is Gone sitten valmistelee noita vyöryjä hieman hitaammilla murjomisilla. Jos tätä nyt siihen yhteen T-bändiin verrataan, niin biisit ovat lyhyempiä, äkäisempiä ja ennen kaikkea vähemmän melodisia. Miltei kaoottisia. Kitarahan ne vähäisetkin melodiat luo ja Burdetten ääni on karu, ja en ihmettele yhtään miksi tästä ovat niin monet inspiraatiotaan ottaneet. Sain itse eniten irti levyn pitemmistä biiseistä, kun niiden aikana His Hero is Gone saa puserrettua melodiaa ja vielä kaupanpäälliksi saa itsensä kuulostamaan vielä raskaammaltakin. Muutenhan tältä en kyllä kuuntele koskaan mitään yksittäisiä biisejä (paitsi Thievesiä), vaan koko rosmon aina kokonaan.

Kohokohdat: Leash, Raindance, Concrete Cage, Thieves

Minuala – Крики Черных Птиц

minualaAntimelodix (joka oli niitä syitä minkä takia alunperin aloin tekemään Ajatuksen Valo-zineä) käväisi alkuvuodesta Suomessa, ja toi mukanaan kaveribändinsä Minualan, jossa on jopa jäsenyhteyksiäkin Antimelodixiin. Minuala operoi jokseenkin samalla kentällä kuin Antimelodix, eli melodisen neocrustin parissa. Tosin Minualan tapa tehdä musiikkia on erilainen kuin Antimelodixilla, ainakin jos verrataan Antimelodixin melko suoraviivaista menoa Minualan hieman polveilevampaan ja yleisesti ottaen hitaampaan crustiin, jota se soitti esimerkiksi Крики Черных Птиц –albumillaan, joka julkaistiin vuonna 2010.

Neocrustilevylle tyypillisesti Крики Черных Птиц:lla on kannessaan myös korppi. Itse asiassa kaksi korppia. Aika helposti tätä voisi muutenkin sanoa melko perinteiseksi neocrustiksi, joka ei melkein vahingossakaan yritä kuulosta miltään muulta. Tosin Minuala tekee crustinsa vähän kunnianhimoisemmin, ja sillä on soundissaan jopa viitteitä post-rockiin. Noita viitteitä on tosin käsittääkseni viljelty vasta bändin toisella pitkäsoitolla enemmän. Крики Черных Птиц:a on kokonaisuutena tosin elävöitetty satunnaisilla suvantokohdilla, joiden myötä albumi säilyttää mielenkiintonsa, ainakin suurimmaksi osaksi. En tiedä olisiko albumi kärsinyt lainkaan pienoisesta typistämisestä, mutta nykyiselläänkin Крики Черных Птиц on varsin tyylikäs levy, vaikkakaan ei sellainen joka ihan joka tilanteeseen sopisi.

Kohokohdat: Хаос во тьме, Кровавый рассвет, Осколки

Horros – Iron Birds

horros-ironHämeenlinnan paras (ja kaiketi myös ainoa) crust-jyrä Horros on hitaiden hämäläisten bändinä julkaissut musiikkia kaikessa rauhassa. Iron Birds on kokoonpanoaan triosta kvartetiksi kasvattaneen (ja sitten taas trioksi kutistuneen) Horroksen toinen seiskatuumainen.

Tämä levynen on äänitetty jo vuotta ennen julkaisuaan, ja levyllä soittava kokoonpanokaan ei ole enää toiminnassa. Horros on palannut yhden kitaran kokoonpanoon, mutta keikoilla Horros on ainakin todistanut liikkuneensa eteenpäin. Tämä äänite ei ehkä kuvasta yhtyeen nykykuntoa parhaalla mahdollisella tavalla, mutta se näyttää jotain kuitenkin tapahtuneen bändin kahden ensimmäisen seiskatuumaisen välillä. Yhtye soittaa toki yhä melodista neocrustia Tragedyjen ja From Ashes Risejen jalanjäljissä, eikä ole tehnyt järin suuria muutoksia soundiinsa. Biisinkirjoitukseen ja soitannollisiin aspekteihin linkittyvät muutokset pystyy silti havaitsemaan selvästi. Kitaravetoinen melodisuus on päässyt ihan eri tavalla framille kuin aiemmin, mikä on sikäli hauskaa kun muistellaan millaisista lähtökohdista Horros on aloittanut. Kitara kuljettaa ja Elias karjuu, ja biisitkin ovat eri tasolla kuin ensiseiskalla. Ennakkomaistiaisena tarjottu Fallen Cities ei koskaan ollut Horros-suosikkini, eikä se ole sitä nytkään. Kaksi muuta kappaletta sen sijaan tarjoavat uusia sävyjä useankin kuuntelukerran jälkeen. Pituudeltaan Iron Birds ei jää pitkäksi levyksi, minkä johdosta rimanalitukset on hyvin pitkälti terminoitu.

Voinen siis suositella Iron Birdsia, mutta toki spektikot voivat vähennellä tästä arviosta ”pisteitä” ojan pohjalla makaaviin lehmiin vedoten. Tämänkaltaista ja näin hyvin tehtyä melocrustia ei Suomessa tosin mitenkään valtaisia määriä edes tehdäkään, ja nuo ovat vain ne pienimmät syyt päästää Horros elämääsi sisälle.

Kohokohdat: Iron Birds, Silence

Doom – Police Bastard

doom_policeCrustibändeistä tärkeimpiin kuuluvan Doomin kenties ikonisin äänite on yhtyeen seiskatuumainen Police Bastard vuodelta 1989, olipa ikonisuuden määritelmänä sitten musiikillinen sisältö, graafinen estetiikka tai EP:n julkaisuvuosi.

Iänikuista “kyttä on natsisika”-retoriikkaa hyödyntävä mutta siihen uusia ulottuvuuksia tuonut Police Bastard esittelee Doomin kaikkein tyypillisimmillään. Kukin Police Bastardin biisi on klassikko, ja nehän ovat toki lyhyitä ja nopeita sellaisai. Tähän bändi pyrki ennen Police Bastardin äänittämistä ja tähän se on myös pyrkinyt sen äänittämisen jälkeenkin. Tässä ovat kaikki elementit kohdallaan; klassisen kokoonpanon hirveä draivi, biisit ja soundit, jotka ovat kirkkaat ja jotka antavat tilaa kullekin instrumentille, mutta jotka ovat kuitenkin sopivan karkeat ja tylyt. Jos jotain crustista luulet tietäväsi, et saa tästä arviosta kyllä mitään uutta irti, johtuen lähinnä siitä että olet kyllä pyöritellyt tätä levyä vaikka kuinka paljon jo muutenkin.

Yhden, ehkä kyseenalaisenkin tähden Police Bastard saa rinnuksilleen melko kapitalistisista syistä; Police Bastard  on tiettävästi historian toiseksi myydyin crustilevy Aus-Rottenin Fuck Nazi Sympathyn jälkeen. 20,000 levyn ostanutta kärpästä tuskin on väärässä?

Kohokohdat: Relief Pt. 2, Police Bastard

Detestation – S/T

detestationDetestation oli kaiketi semilegendaarinen crustijyrä Portlandista. Vuonna 1995 perustettu yhtye ei ollut kovinkaan pitkäikäinen, vaan se lopettikin toimintansa vasta kolmen toimintavuoden jälkeen. Tuona aikana se julkaisi tukun levytyksiä, joista suurin osa oli lyhyempiä EP:tä, singlejä ja splittejä (joista yhden Positive Negativen kanssa), mutta yhden pitkäsoitonkin yhtye ehti tekemään. Detestationin omaa nimeä kantava LP julkaistiinkin niinkin aikaisin/myöhään kuin vuonna 1998, ja samana vuonna yhtye lopettikin.

Detestationin soundissa on kaikuja siltä ajalta, ennen kuin ns. neocrustia soundia luoneet bändit muuttivat Portlandiin. Siten Detestation ei soittanut mitään lyijynraskasta eikä toisaalta mitään järin melodistakaan kamaa. Musiikillisesti Detestation ei ollut mikään maailman omaperäisin yhtye, mutta sillä oli ainakin naisvokalisti, mikä oli jo vähän harvinaisempaa. Eihän Saira nyt edes ollut ensimmäisiä crustibändeissä laulaneita naisia, mutta taatusti omaleimaisimpia hän ainakin oli. Kuvailisin häntä sanoilla “murrosikäinen Pikku-Myy”, ja en, en ole nähnyt hänestä ensimmäistäkään kuvaa.

Albumi kulkee ehkä vähän tylsästi eteenpäin, kun sen biisit ovat lähinnä vain nopeita, nopeita ja nopeita. Eli melko yksipuolisesta levystä on kyse, vaikka varsinkin albumin loppuvaiheilla alkaa astella melodisempaakin ilmaisua mukaan. Yksittäisiä helmiä tästä läjästä on kuitenkin aika hankala nostaa esille. Kertoo jotain albumin tasalaatuisuudesta, tai sitten tasapaksuudesta, riippuen pitkälti siitä miten tällainen kama yleensäkään uppoaa.

Kohokohdat: A Is For, Circle the Wagons, Living Death, Must We Divide

Farcical – S/T

farcicalJoskus käy niinkin, etten edes tiedä mitä kaikkia levyjä hyllyssäni on. Tämä nimenomainen levy on ollut hyllyssäni tätä kirjoittaessa vähintään vuoden päivät, ja vasta nyt sain selville mikä sillä esiintyvän bändin nimikään on. Parilla killingillä ostetun pikkulevyn kannesta oli kyllä kieltämättä hankala tavata nimi “Farcical”, mutta jo pelkästään tämän seitsentuumaisen EP-levyn kansitaide antaa osviittaa siitä, että kyseinen bändi soittaa jotain hyvin rumaa ja liejuista musiikkia. Siitä en sitten tiedä, minkä niminen tämä levytys on, mutta sen verran salapoliisitöitä tein että selvitin levyn olevan tehty vuonna 1997.

Itse asiassa kansi onnistui ainakin hämäämään minua hieman. Odotin jotain psykedeelistä jumitusta ja pössyttelymusiikkia, mutta sainkin jonkinlaista sludgehtavaa crustia. No, en toisaalta ihmettele jos Farcicalin jäsenistö on ollut muissa maailmoissa kun tätä levytystä on tehty, sen verta kieroa ja huuruista tavaraa tunkeutuu seiskatuumaisen urilta olohuoneeseeni. Keskitempoisissa tunnelmissa kuljetaan. Farcicalin tulkinta hardcore-pohjaisesta metelöinnistä ei varsinaisesti armoa anna, vaikka ei missään nimessä tylyintä kaltaistaan olekaan. Eikä kyllä myöskään mieleenpainuvinta tai kiinnostavinta. En sinänsä kyllä ihmettele, että tätä piti myydä niin halvalla.

Kohokohdat: Päädyin tarkistamaan biisitiedot Discogsista, ja sen perusteella Fother (A-puolen päätösbiisi)

Fall of Efrafa – Owsla

fallofefrawolsKas tässä bändi, joka jakaa mielipiteitä hyvin tehokkaasti; Fall of Efrafasta jotkut diggailevat ihan tosissaan, jotkut taas inhoavat sitä jotakuinkin yhtä paljon. Itseäni kiinnostaa bändissä sen esittämän musiikkityylin lisäksi sen sanoitusten aiheet. Yhtyeen lyyrinen pohja on Richard Adamsin kuuluisassa teoksessa Watership Down, josta 70-luvulla tehty piirroselokuva on lapsuuttani eniten traumatisoineita elokuva-elämyksiä, lähinnä väkivaltaisuutensa vuoksi. Tämä brittibändi teki tuohon kirjaan perustuvia levyjä muutaman kappaleen, aloittaen vuoden 2006 Owslasta.

Fall of Efrafa on ottanut kyllä ihan mielenkiintoisen näkökannan neocrustinsa soittamiseen, usealla eri tavalla. Yhtyeellä on paitsi selkeä lyyrinen pohja, niin sillä on myös omanlainen soundinsa. En edes sano mikä melodisuudelle pohjaava orkesteri tästä tulee selkeiten mieleen, mutta kyllä Fall of Efrafa bändi kuulostaisi hyvin erilaiselta ilman sitä, jos sitä olisi ylipäätään olemassa. Jyrätessään Fall of Efrafa on enemmän tai vähemmän selkeää Tragedy-lainailua, johon on paikoitellen ripoteltu kansanmusiikkisoittimia mukaan. Kyllähän noiden juttujen viljelystä tulee väkisinkin mieleen että Fall of Efrafa on neocrustin Finntroll. Sitten yhtye harrastaa myös seesteisempää tunnelmointia ja atmosfäärin rakentamista, vieden bändiä jopa post-rockin ja atmosfäärisen sludgen suuntaan. Ainakin bändin soundia voidaan sanoa omaperäiseksi? Mitä lyyriseen ulottuvuuteen tulee, niin se tukee Fall of Efrafan polveilevaa ja monisäikeistä musiikkia, ja sama toisinpäin.

Eipä mikään ihmekään, jos kaikki eivät tästä pidä. Fall of Efrafalla on kuitenkin biisinsä ja tunnelmansa, joiden avulla se on tehnyt taatusti erilaisen crustilevyn, ja joka on synnyttänyt lukuisia jäljittelijöitä. Jäljittelöiden laatu ei tietystikään ole Fall of Efrafan vika. Tästäkin levystä tuli kauhea keräilykohde jossain välissä, ja onhan levystä edelleenkin myytävänä kaikennäköisiä erikoisversioita erikoishintoihin. Uusintapainokset ovat tehneet touhusta hieman järkevämpää.

Kohokohdat: Pity the Weak, The Fall of Efrafa

Doom – Fuck Their Plutonomy

doomfuckDoom ei tätä nykyä äänitä kovinkaan usein uutta materiaalia. Veteraanistatukseen yltänyt bändi kuitenkin potkii yhä tutkainta vastaan, pääasiassa keikoillaan, joilla on bändin Fuck Their Plutonomy-EP:täkin (2012) kaupattu. Käsittääkseni Fuck Their Plutonomy on tehty alunperin yhtä mennyttä jenkkitouria varten, siinä missä tämän levytyksen julkaisivat japanilaiset, Obi-stripin kera, CD-levynä.

Eipä ole Doomin leirissä tapahtunut dramaattisia muutoksia alituisista kokoonpanomuutoksista huolimatta, mitä nyt joskus bändin biisit taisivat olla lyhyempiä. Muutenhan Doom kulkee melko suoraviivaisissa ja mustissa crust-ympyröissä, ripeästi. Toisin sanoen jos on kuullut Doomin aikaisempia levytyksiä, tietää kyllä miltä Fuck Their Plutonomykin kuulostaa. Tämä tosin eroaa niistä muista Doom-äänitteistä siten, että Doomilla on ollut melko pitkää taukoa sitten edellisen studioreissunsa. Mukana on bändin oman tuotannon lisäksi kaksi coveria. Shitlickers-laina War System ei yllätä, mutta Celtic Frostilta lainattu Nocturnal Fear oli jo totutusta poikkeava valinta. Hyviä valintoja ja hyviä tulkintoja, joiden myötä Doom astelee välillä ulos omalta mukavuusalueeltaan mutta saa kappaleet kuulostamaan myös omiltaan.

Doom ei tuota pettymyksiä, eikä tuota muita positiivisia yllätyksiä kuin sen että bändi kykenee yhä melko mallikelpoisen crustin luomiseen. Fuck Their Plutonomy ei (tietenkään) yllä ihan samalle tasolle kaikkein klassisimpien Doom-levyjen kanssa, mutta se näyttää ainakin Doomin olevan hengissä ja potkivan. Se lienee tärkeintä, kun bändillä on ikääkin jo neljännesvuosisadan verran?

Kohokohdat: Reasonable Force, Ineffectual Goad

Krömosom – Paranoid

kromosom_paranoidEräs vuosi Pisschrist oli todella kova Puntalassa. Levylläkin bändi oli vähintään “aika jees!”-tasoinen, mutta sitten bändi kohtasi loppunsa. Yhtyeen energinen, itseään mikrofonilla piiskannut vokalisti Yeap oli sitten perustamassa uutta bändiä, josta tuli Krömosom. Tähän mennessä yhtye on julkaissut parikin äänitettä, joista tuoreemmasta päästä on kesäksi 2012 päivänvalon nähnyt seiskatuumainen Paranoid. Suurin juttu mitä levyn julkaisuhetkellä taisin ihmetellä oli se, että levy on julkaisti Integrity-Dwidin levylafka Holy Terror Recordsin kautta. No, kyllähän Dwid on hardcorensa kuunnellut enkä epäillytkään häiskän makua, mutta on tuo silti vähän hassu veto kun Krömosom ei ole holy terror-leimaa nähnytkään.

Pisschristin kanssa tällä bändillä ei ole oikeastaan muuta tekemistä kuin vain vokalisti ja se, että bändit soittavat molemmat hardcorea. Pisschristin tulkinta siitä tosin oli enempi crustin puolella, siinä missä Krömosomilla on metallisempi aspekti touhussaan mukana, unohtamatta “noise not music”-pioneerihenkeä. Melkoista d-beat-henkistäkin rupeltamista tämä onkin. Mitä laulusuorituksiin tulee, niin aika maanisesti Yeap tuntuu vetävän vieläkin, vaikkakin tämän korinat tuntuvat olevan miksattu melko alas.

Kaksi puolta, joista toisella puolella on kolme biisiä liki sumpussa ja toisella puolella taas on yksi vähän hitaampi (eli keskitempoinen) veto. Nämä levynpuolet ovat keskenään melkoisessa kontrastissa, mutta eivät niin rajussa etteivätkö ne sopisi toisilleen. Yleisesti ottaen Krömosom tulkitsee tummanpuhuvan hardcorensa hyvin ja omalla soundillaan, vaikkakaan tämän seiskan biisit eivät ole ihan samaa tasoa bändin aiemman kaksitoistatuumaisen kanssa.

Kohokohdat: Bred to Lose, Paranoid