Darkthrone – The Cult is Alive

Alkuvuodesta 2006 olin ihan täpinöissäni, sillä suosikkiyhtyeeni Darkthrone julkaisi uuden levynsä The Cult is Alive tuolloin. Olin ollut innoissani jo bändin edellistä studioalbumista Sardonic Wrath (2004), mutta The Cult is Alive säväytti toisella tavalla. Huomasin kyllä äskettäin, etten ole kuunnellut kyseistä albumia lähes ollenkaan ilmestymisensä jälkeen. Päätin korjata asian ja kirjoittaa pari ajatusta siitä. Olen huomannut, että hyvinkin moni levy jää kuuntelematta jopa vuosikausiksi, jos niille antaa liian paljon sijaa omista kuuntelutottumuksissa liian lyhyeksi ajaksi. The Cult is Alivelle kävi juuri näin.

The Cult is Alive toi Darkthronen soundiin aika räikeän muutoksen, joka on jotakuinkin samaa luokkaa kuin muutos Soulside Journeyn (1991) ja A Blaze in the Northern Skyn (1992) välillä. The Cult is Alive on ensimmäinen moderni Darkthrone-levy, joka ei varsinaista black metallia ole kuin millaiseksi se yleensä mielletään. The Cult is Alive on selvästi Sardonic Wrathin jälkeen tehty, sillä bändin black metal-juuret kuuluvat selvästi ja soundimaailma on lähes samanlainen.

Biiseissä sen sijaan oli tapahtunut jotain, kun The Cult is Alive on välillä hämmentävän lähellä crust punkkia. Se varmasti pelotti joitakin bändin faneja, vaikka sekä Fenriz että Nocturno Culto olivat jo pitkään puhuneet siitä miten punk on olennainen osa Darkthronen soundia. Ei ehkä suoraan, mutta sieltä ne vaikutteet olivat tulleet. The Cult is Alivella Darkthrone hakeutuikin lähemmäs sekä omia että koko äärimetallin juuria. Kappaleista tuli punkimpia, mutta silti raakoja. Ja punk-asenteen mukaisesti kaksikko toi kärkeviäkin mielipiteitään black metallin silloisesta (ja oikeastaan myös nykyisestä) tilasta julki kappaleessa Too Old Too Cold. Silti olen nähnyt kommentteja, joissa Darkthronea syytettiin itsensä myymisestä, vaikka miehet tekivät vain sitä mitä halusivat tehdä… eli sillä hetkellä kenties mahdollisimman epämuodikkainta musiikkia, joka ei muodikkaaksi kyllä The Cult is Aliven seurauksena tullut.

The Cult is Alive on itselläni niitä levyjä, joita on aikoinaan kuunneltu niin paljon että niihin tuskin pystyy koskaan suhtautumaan täysin samalla innolla kuin julkaisuhetkellä. Yhtyeen katalogissa on kyllä kuolemattomia levyjä, mutta The Cult is Alive ei ihan siihen kategoriaan napsahda. Hauska levy kuitenkin.

Kohokohdat: Too Old Too Cold, Atomic Coming, Whisky Funeral, Tyster på Gud

Darkthrone – Circle the Wagons

Darkthrone, tuo Fenrizistä ja Nocturno Cultosta muodostuva jumalbändi ei taida lopettaa toimintaansa ennen kuin jompikumpi sen jäsenistä potkaisee tyhjää. Uskon monien toivovan yhtyeen lopettavan, sillä sehän on lipunut jo todella kauas alkuperäisestä black metal-karsinastaan. Nyttemmin yhtye on siirtynyt mustuneen heavy metallin soittamiseen, ja varsinkin Fenriz on hurahtanut 80-lukulaiseen metalliin ja punkkiin. No, ovathan hemmot diggailleet tuosta kamasta jo 80-luvulla, mutta nyt kyseisen aikakauden arvostaminen näkyy entistä räikeämmin. Edellinen albumi Dark Thrones and Black Flags (2008) oli hieman black metallisempi, tosin sekin oli heavya. Circle the Wagons on vielä heavy metallisempi, ja muistuttaa kovasti kolmen vuoden takaista Fuck Off and Die –albumia. Nyt Darkthronen 80-lukulainen, crust punkista ja speed metallista ammentava heavy on jo sen verran “80-lukulaista”, että faneja tippuu yhä enemmän kyydistä.

Soundipuolella laatu hieman heittelee, sillä nämäkin biisit ovat äänitetty epämääräisinä ajankohtina. Sävellys- ja sanoitusvastuu ovat jakautuneet suhteessa 50-50, mutta tällä kertaa Nocturno Culto vetää pitemmän korren, sillä hänen kirjoittamansa biisit ovat Fenrizin biisejä parempia. Fenrizin ei tarvitse silti jäädä nuolemaan näppejään pisteenlaskussa. Fenriz on edelleen Fenriz, onhan tämä kirjoittanut mielenkiintoisia kommentteja biiseistä kansivihkoihin ja jälleen listannut suosituksiaan listaksi asti. Mutta mikä tärkeintä: Fenrizin laulutaidot ovat kehittyneet, vaikka ovatkin kaikessa teatraalisuudessaan varmasti liikaa monelle metallimiehelle.

Kaltaiseni punkista että metallista pitävän hyypiön luulisi arvostavan Circle the Wagonsia enemmän kuin omaa isoäitiään. Homma ei olekaan ihan niin yksinkertainen, sillä nämä Darkhronen esittämät biisit eivät ole loppupeleissä kovinkaan hyviä. Those Treasures Will Never Befall You ei ole ehkä paras mahdollinen aloitus levylle, mutta se on toisaalta hyvin erilaista kuin mitä Darkthrone on aiemmin tehnyt. Fenrizin laulama biisi kuulostaa siltä, kuin se olisi ollut jo Dark Thrones and Black Flags –albumilla, mutta samalla vieden bändiä yhä syvemmälle “oikean metallin” alkulähteille. Nimikappaleessa on albumin tehokkain (Fenrizin laulama) kertosäe, Eyes Burst At Dawn iski kuin miljoona nuolta selkään ja Black Mountain Totemin viiltävä riffittely iskeytyy kuin takaraivoon uppoava sotakirves. Ja tokihan nämä jätkät ovat erittäin vihaisia, esimerkiksi I Am The Working Classissa on oikeaa raivoa. Alun manailua lukuun ottamatta Bränn inte slottet
-instrumentaali taas on mainio lopetus levylle, vaikka sortuukin itsensä ylenpalttiseen toistamiseen. Levyn suurimmat puutteet ovat muutamat heikohkot biisit ja tylsistyminenkin iskee helposti. Ihan albumimittaa tämä materiaali ei kanna.

Tämänkaltaisen musiikin diggailu ei ole kovinkaan muodikasta tai mediaseksikästä. 80-luku saattaa olla yleisesti ottaen hieman nosteessa, mutta Darkthrone on liian likainen moiseen ryöpytykseen. Tosin sanomansa puolesta Darkthrone on varmaan suorempi kuin koskaan aiemmin. Se suoraan paasaa “väärän metallin” tuhoamisesta, vaikka tekee sen vakuuttavammin ja vähemmän typerästi kuin Manowar. Darkthrone on edelleen vähintäänkin yhtä “black metal” kuin nykyiset “oikeat” black metal-bänditkin, siksipä kansilehdissä lukee myös “kataloginumero” “ANTI-KING OV HELL 001”. Musiikin muoto on hieman erilainen, mutta ydin ja lähtökohdat ovat samat. Darkthrone karjuu Emperorin käyttämiä lauseita hyödyntäen “I Am The Graves Of The 80s!” ja “I Am The Working Class!” pilke silmäkulmassa, mutta huumorin puolelle menemättä. Tosin jos haluaa kuunnella helvetin hyvin tehtyä punkin ja metallin yhdistelmää, niin suosittelen Inepsyä tai kotimaista Death With a Daggeria. Totta puhuen leikittelen ajatuksella, että Fenriz voisi diggailla jälkimmäisestä.

Arvaan, että seuraava Darkthrone-albumi ilmestyy kesällä tai syksyllä 2011. Darkthronella kun on viimeisen neljän vuoden aikana mennyt suunnilleen 1,5 vuotta levyjen julkaisemisen välissä, niin sanoisin tuota realistiseksi arvioksi.

Sarke – Vorunah

 

sarke_vorunah

Myönnän olevani Darkthronen palvoja, ja myönnän myös Fenrizin ja Nocturno Culton liikkeiden kiinnostavan meikäläistä paljonkin. Kiinnostus Sarkea kohtaan heräsi, kun sain kuulla bändin olevan norjalainen. Minua alkoi kiinnostamaan Sarke vielä enemmän, kun huomasin sen olevan kytköksissä black metalliin. Mutta jukopliut, Darkthronen Nocturno Culton osallisuus se vasta bändin kiinnostavaksi tekikin, vaikkei äijä ole kirjoittanut näitä biisejäkään tai ole niiden onnistumisesta juurikaan vastuussa muuten, kuin laulamalla tyylilleen uskollisesti. Sarkea pitäisi kuitenkin pitää nokkamiehensä Sarken projektina, jonka debyyttilevyllä Nocturno Culto vain sattuu laulamaan. Hyvin Sarke kuitenkin pärjäisi omillaankin.

Arvostelu:
Sarke – Vorunah

Darkthrone – Dark Thrones and Black Flags

Darkthrone tuskin esittelyjä kaipaa. Tuo norjalaiskaksikko julkaisee uuden Circle the Wagons-levynsä tänään (5.4.2010) ja sen julkaisun kunniaksi arvioin bändin edellisen tuotoksen, vuonna 2008 ilmestyneen Dark Thrones and Black Flagsin. Kirjoitan Circle the Wagonsista arvion sitten kun olen saanut sen levyn käsiini, mikä kuitenkin tapahtuu ennemmin tai myöhemmin.

Monet vanhan Darkthronen fanit karttavat nyky-Darkkista kuin ruttoa, joka on päässyt vähän korjaamaan satoa levyn kannessakin. Kannessa on ruumiskärryt täynnä bändin maskotin, Mr. Necron, asiakkaita (Darkthronen ex-faneja?). Jo kannesta voi jotenkin jo päätellä että The Cult is Alivelta lähtenyt kehitys kohti crust punk-vaikutteista, heavy/speed metallista ilmaisua ei ole pysähtynyt. Nocturno Culto ja Fenriz ovat jatkaneet siitä mihin F.O.A.D. jäi. Mutta vaikka Darkthrone ei olekaan yhtä uraauurtavaa ja raakaa kuin 90-luvun alussa ei se siltikään ole menettänyt mustaa ydintään. Vaikka ulkokuori on hieman muuttunut niin kyllä tämän tunnistaa samaksi bändiksi. Darkthrone on edelleen kylmä, minimalistinen ja raaka, tosin eri tavalla.

The Winds They Called the Dungeon Shaker on varmaan Darkthronen kovin levynavausbiisi sitten Panzerfaustin. Fenriz on saanut laulajana entistä enemmän näkyvyyttä edellisillä levyillä ja nyt jopa siinä määrin että hän laulelee tämän aloituksenkin. Kertosäe voi tosin aiheuttaa hieman huvittuneisuutta, tosin Fenriz vetää muutenkin enemmän tunteella kuin taidolla. Toisena tuleva, Nocturno Culton Death of All Oaths (Oath Minus) jää väliinputoajaksi kun levyn selkein “hittibiisi” Hiking Metal Punks pääsee alkuun. Jalka tamppaa tahtia ja kertosäe jää kerrasta päähän soimaan. ”HIKING METAL PUUUUUUNKS… FOREVER!!!” ulvoo Fenriz kuin ihmissusi. Blacksmith of the North (Keep that Ancient Fire) on sekin ihan pätevä biisi vaikka taso hieman tipahtaakin. Loppulevyn taso ei ihan pääse aloitusbiisien tasolle, mikä on kyllä melkoinen harmi kun levyltä jo muutenkin odotti paljon, eikä pelkästään vakuuttavan alkunsa takia. Täysin huono levy ei silti missään nimessä ole, sillä pidän tästä nyky-Darkthronen punk-vetoisesta poljennosta, kuten Grizzly Traden ja Witch Ghetton kaltaisista biiseistä. Jälkimmäinen lopettaa levyn hemmetin hyvillä kitaraliideillä, muutaman tasapaksumman biisin jälkeen.

Darkthronesta on tullut vuosien aikana hilpeäkin bändi. Tai jos ei ihan hilpeä, niin ainakin norjalaiset viilettävät Norjan vuonoilla kieli poskella. Darkthronea ei voi nykytilassaan ottaa liian vakavasti mutta ei sitä voi vitsinäkään pitää. Levyn kansilehtinen ei sekään ole täysin ryppyotsaisesti tehty, sillä jokaisella aukeamalla komeilevat molemmat bändinjäsenet, norjalaisen luonnon ympäröiminä. Mukana on Fenrizin selostusta sanoitusten syntymisestä sekä tämän suosituslista, jolla on aika montakin kiintoisaa nimeä, esimerkiksi suomalaisille tuttu Sarcofagus. Nämä toki tuovat vain lisäarvoa julkaisulle mutta eivät pelasta musiikillisesti epätasaista kokonaisuutta. Dark Thrones and Black Flags on kaukana Darkthronen parhaimmistosta, mutta toisaalta se ei ole edes bändin huonoin levy. Ja kas vain, pystyin kirjoittamaan suosikkibändistäni jutun ilman että se menisi faktoille sokeaksi palvonnaksi!

Aiheeseen liittyvää:
Isengard – Vinterskugge

Kaaoksen ruhtinaat – Mustan metallin messu

Piparnekkelin lukupäiväkirja: Kaaoksen ruhtinaat – Mustan metallin messu, alkuperäiseltä nimeltään Lords of Chaos. Löysin sattumalta kirjastosta kirjan, joka minun on pitänyt lukea jo useamman vuoden ajan, oikeastaan ennen kuin suomenkielinen laitos ilmestyi. Suomenkielinen painos ilmestyi vuonna 2008, kymmenen vuotta alkuperäisen kirjan ilmestymisen jälkeen. Kirja oli jo aiheensa takia sen verran kiinnostava että tein oman ennätykseni ja luin tämän 500-sivuisen kirjan kuudessa päivässä. Suuriksi kasvaneet ennakko-odotukset vain ruokkivat nälkääni. Kirja käsittelee siis black metalliin liittyviä tapahtumia: murhia, kirkonpolttoja ja muuta arveluttavaa toimintaa. Se aloittaa Norjan skenen alkuvaiheista, etenee kirkkopaloihin, käsittelee murhat ja pakana-aatteiden sekä nationalismin tulemisen mukaan. Siinä on kumminkin paljonkin aukkoja, joita koen tarpeelliseksi käsitellä nyt.

Joko teos on kirjoitettu sarkastisesti tai sitten kirjoittajien omat asenteet, ennakkoluulot ja arvot tulevat liiankin ilmeisiksi. Odotin kirjoittajilta huomattavasti aikuismaisempaa näkemystä, sillä nyt metallimusiikin yleistarkastelu tuntuu harvinaisen näköalattomalta lyttäämiseltä. Faneihin suhtaudutaan alentuvasti, stereotyyppisesti ja lähes kaikkea yritetään laittaa teiniangstin piikkiin. “Musiikki on karmeaa metakkaa eikä laulusta saa mitään selvää”-mantra on aika nopeasti kulutettu loppuun. Lukuisat asiavirheet annan anteeksi, mutta en ihan näin lapsellista tekstiä odottanut. Välillä kirjoittajat puhuvat ahneista levy-yhtiöitä keltaista lehdistöä vastaan vaikka sortuvat itse samanlaiseen loanheittoon. “He (death metal-jantterit) näyttivät täsmälleen samalta kuin tuhannet muut kalpeakasvoiset huligaanit.” Niinpä niin.

Itse musiikin päälle ei toimittajakaksikko ehkä ymmärrä, mutta enpä sanoisi tätä muuten huonoksi teokseksi. Kirjaan on kerätty lausuntoja sekä muusikoilta, “oikeilta” satanisteilta, muilta skenen parissa toimineilta, psykologeilta, sosiologeilta, papeilta ja poliiseilta. Tämän vuoksi kirjassa tulee monia erilaisia näkemyksiä tapahtumien kulusta esille, mutta tuomitseminen jätetään lukijalle. Musiikistahan tämä teos ei sinänsä kerro ollenkaan vaan juurikin niistä ulkomusiikillisista seikoista, tosin niinkin oleellinen asia kuin De Mysteriis Dom Sathanasin bassoraidat on kokonaan unohdettu mainita. Teos selventää joitakin valtamedian käsittelemiä asioita, mutta toisaalta koko valtaväestö ei tätä tule koskaan lukemaan vaikka kirjalla on muuten ollut kuulemma muikeitakin myyntilukuja. Ideologisia näkemyksiä tuodaan turhankin paljon esille, varsinkin Varg Vikernesin. Kirja antaa liikaa tilaa fasismille ja harhailee välillä pahastikin, sillä en usko että natsiufot ovat kirjan yleiselle aihepiirille kovinkaan oleellisia. Michael Moynihan on toisaalta yhdistetty uusnatseihin, osittain juurikin tämän kirjan vuoksi. Mies on kieltänyt nämä yhteydet, mutta päätyi siis samojen käsitysten kohteeksi kuin osa haastatelluistakin. En myöskään näe paljoa yhtäläisyyksiä black metallin ja kirjalle nimensä lainanneen, terroria herättäneen Lords of Chaos-ryhmän välillä. Ainoa löyhä linkki black metalliin kun tuntuu olevan ryhmän tekemien julistusten paatoksellisuus, mikä oli vain samanlaista kuin norjassa 90-luvun alussa ja ties missä muualla.

Kirjasta huomaa, että se on kirjoitettu jo vuonna 1998. Vielä 1990-luvun lopussa black metal oli melko tuore ilmiö, mutta se on sittemmin vakiinnuttanut asemansa yhtenä metallin alahaaroista eikä sitä karsasteta lehdistössä enää samalla tavalla. Eihän se ole vieläkään yleisesti hyväksyttyä, mutta Norjassa siitä on jalostettu jo musiikkivientituote. Kirjassa otetaan esille, kuinka Nuclear Blast on kiinnittänyt Dimmu Borgirin ja markkinoi sitä suhteellisen laajasti. Nykyäänhän sitä markkinoidaan Norjassa jopa halpahallien mainoslehdissä samalla tavalla kuin vessapaperia: siitä on tullut jopa kulutushyödyke. Tätä tuskin arvattiin tapahtuvaksi vuonna 1998. Sen sijaan kirja spekuloi sen tulevaisuudesta vähän toisella tavalla; se olettaa, että liike radikalisoituu entisestään ja kytkökset uusnatseihin kasvavat. Ovat ne varmaan kasvaneetkin black metallin yleistyessä.

Kirja kompuroi muutamassa kohdassa. Esimerkkinä olkoon kohta, missä puhutaan Darkthronen Transilvanian Hungerin aikaisista lausunnoista. Bändin lehdistötiedotteena julkaisemaa anteeksipyyntöä ei oteta tosissaan, mutta jostain syystä Fenrizin black metal-juovuspäissään, naiivina nuorena, ilmeisesti shokeerausmielessä fanzineille annetut lausunnot otetaan. Tämähän jos mikä on sitä leimaamista. Sitä paitsi ilmeisesti zinesta revityssä lausunnossa puhutaan “vihan levittämisestä lavalta käsin” ja yleisön agitoimisesta. Darkthronehan on vedellyt ja vetelee paljon keikkoja…

Olisin kaivannut esimerkiksi Fenrizin näkemyksiä, josta on noussut eräs nykyisen skenen näkyvimmistä (ja rennoimmista) hahmoista. Kaveri on tosin alunperin ollut kirjan julkaisua vastaan, verraten sen hypeä Oprahiin, missä hän on toisaalta aivan oikeassa. Kirjan suosio selittyy sillä, että 90-luvun lopussa black metal oli tuoreessa muistissa, sillä raakalaismaisuudet olivat levinneet Norjan ulkopuolellekin. Hyvinkäällähän tapahtui paloittelusurma vuoden 1998 lopussa ja Suomi Finland Perkele oli täynnä kannanottoja black metallista. Ajoituksensa puolesta kirja osui aikoinaan hyvään saumaan, joten on ihmeellistä miksi suomenkielinen painos saatiin ulos vasta nyt. Vaikka black metallin kohdalla voidaan puhua tietystä vakiintumisesta, niin edelleen siihen liitetään ennakkoluuloja, veritekoja ja kirkkopaloja. Suosittelen lukemista jokaiselle, jota tämä musiikkityyli edes hieman kiinnostaa.

Isengard – Vinterskugge

En ole tässä blogissa ilmeisesti aiemmin maininnut, että norjalaisen black metallin pioneeri Darkthrone on yksi suosikkibändeistäni. On ollut jo vuosia, on edelleen ja uskon olevan tulevaisuudessakin. Darkthronehan henkilöityy nykyään kahteen jäseneensä, Ted “Nocturno Culto” Skjellumiin ja Gylve “Fenriz” Nagelliin. Darkthrone on ollut jo 90-luvun puolivälistä lähtien pelkästään levyttävä yhtye, keikkoja kun bändi ei pitkän historiansa tehnyt kovinkaan montaa. Keikkailun laiminlyönti aiheuttaa sen, että bändin jäsenillä on enemmän aikaa omalle itselleen ja muiden projektien toteuttamiselle. Erityisesti Fenriz on kunnostautunut tällä rintamalla, miehellä kun ollut runsaasti erilaisia sivuprojekteja. Yksi vanhimmista on Isengard, jonka Fenriz perusti vuonna 1989 eli ennen kuin Darkthrone oli saanut ensimmäistä täyspitkää levyäänkään vielä pihalle.

Isengard oli puhtaasti Fenrizin projekti eikä siinä hänen lisäkseen muita ihmisiä vaikuttanut. Isengard erosi Darkthronesta jonkin verran, varsinkin mitä vanhemmaksi projektit ehtivät tulla. Vaikutteita Fenriz oli hakenut Lord of the Rings-kirjoista, kuten jo projektin nimestä pystyy päättelemään. Alussa molemmat orkesterit soittivat 80-lukuisen rupista ja primitiivistä death metallia. Vuonna 1989 kummaltakin tuli pihalle demo, Darkthronelta Cromlech ja Isengardilta Spectres over Gorgoroth. Kummallakin demolla ilmaisu on primitiivistä ja raakaa eli ne olivat juurikin oman aikakautensa tyypillisimpiä dm-kasettidemoja. Nämä nauhat eivät edes merkittävästi eroa toisistaan, mutta Darkthrone on hieman jalostetumpi. Olihan Cromlech jo Darkthronen neljäs demo, siinä missä Spectres over Gorgoroth oli vasta Isengardin ensimmäinen.

Vuonna 1991 Darkthrone oli päässyt julkaisemaan ensimmäisen täyspitkän levynsä eli Soulside Journeyn. Demojen suttuinen soundi oli kadonnut ja Darkthrone kuulosti hieman steriililtä, monimutkaiselta mutta tylyltä. Soulside Journey on sekin aikakaudelle tyypillistä death metallia ja vain joitakin soitannollisia ratkaisuja ja kliinisempää äänimaailmaansa lukuun ottamatta se kuulosti samalta kuin muutkin 90-luvun alun Skandinavian death metal-bändit. Samaan aikaan Isengardilta tuli Horizons-demo ja se olikin jo ihan erilaista se! Isengard alkoi lipua pois death metallista ja siirtyä kohti black metallia. Horizons oli edeltäjäänsä verrattuna myös monipuolisempi, sillä kaikki neljä biisiä kuulostavat erilaiselta. Demon aloittava The Fog hämää, sillä pelkästään sen kuuntelemalla voisi saada käsityksen ettei Isengard ole muuttunut edellisestä demosta juuri miksikään. Toinen raita, Storm of Evil, osoittaa jo että muutosta on tapahtunut. Biisi on keskitempoinen ja jopa rockahtava, jossa Fenriz kokeilee omaa, teatraalista lauluääntään ja biisi voidaan luokitella jo folk black metalliksi. Bergtrollets Gravferd eroaa näistä biiseistä jo kunnolla, sillä se on instrumentaali, jossa ainoana soittimena on peikkomainen syntikka. Biisi on sellaista ambientia, jota norjalaiset alkoivat tehdä hieman myöhemmin enemmänkin, etunenässä Mortiis. Päätösraita Our Lord Will Come sekoittaa pakkaa entisestään, sillä se on laahaava ja eeppinen doomahtavan black metallin taidonnäyte. Isengard alkoi jo kuulostaa itseltään eli Fenriziltä.

Vuoteen 1993 mennessä Darkthrone oli ehtinyt mullistaa itse itsensä täydellisesti. Death metal oli väistynyt ja tilalla oli raakaa ja minimalistista black metallia. Yksi sekä Darkthronen että koko genren parhaimmista levyistä, Under the Funeral Moon julkaistiin sinä vuonna. Fenrizillä riitti energiaa myös Isengardille, joka julkaisi kolmannen demonsa Vandreren. Vandreren jatkoi kehitystä ja kuulostaakin erilaiselta kuin Horizons. Fenriz panosti yhä enemmän sillisalaatin tekemiseen ja omaan äänenkäyttöönsä joten hänen äänensä onkin entistä jylhempi. Darkthroneen nähden Isengard on huomattavasti rauhallisempi, sillä se antaa kuulijalle lepotaukoja tunnelmallisten välikohtien merkeissä, demolla on pari instrumentaaliraitaa tätä varten. Mutta osasi Isengardkin olla raakakin, sillä paikoin (Ut I Vannets Dyp Hvor Morket Hviler)  Isengard kuulostaa jälleen Darkthronelta. Koko demo on laulettu norjaksi ja demo on saanut vahvan folk metal-kuorrutuksen, jonka raameissa mennään. Nämä raamit eivät kuitenkaan rajoita Fenrizin tapaa ilmaista itseään vaan demo onkin yksi monipuolisimmista levytyksistä mitä Norjasta tuohon aikaan tuli.

Moni tässä luettelemani ominaisuus kuulostaa varmaan hyvinkin tutulta. Mutta kuinka yleistä tämänkaltainen ilmaisu oli 90-luvun alussa, jolloin black metallin toinen aalto oli vasta muotoutumassa? Eipä kovinkaan yleistä… Isengard olikin edelläkävijäbändi, tosin pienemmässä mittakaavassa kuin isoveljensä Darkthrone. Soundillisesti nämä demot ovat yhtä raakoja kuin Darkthronen alkupään tuotanto, joten hifisteillle näitä ei suositella. Fenrizillä riitti vielä puhtia Høstmørkelevyn tekemiseen vuonna 1995, jonka julkaisun jälkeen mies laittoi bändin telakalle. Levyä saa vielä esimerkiksi Levykauppa Äxästä, kuten myös nämä käsittelemäni kolme demoa yhteen niputtavaa Vinterskugge-kokoelmaa. Fenriz itse on vuonna 2007 todennut, ettei ymmärrä sitä minkä takia ihmiset (kuten minä) pitävät Isengardista niin paljon. Tästä voi päätellä, että Isengard on kuopattu lopullisesti.