Iskra, Ahna, Better Not Born & Dead in the Water. 12.10.2012 @ Vastavirta, Tampere

 

Dead in the Waterin viimeinen keikka tällä miehityksellä ja muutenkin nyt pieneen toviin. Bändin tulevaisuus on ilmeisesti vielä hieman epäselvä, mutta onneksi soittivat nämä keikat. Tämä Vastavirran keikka taitaa olla parhaimpia DITW-keikkoja mitä olen koskaan nähnyt. En sano miksi, se vain oli.

Better Not Born ei ollut juuri edellisiltaa kökömpi. Taisi olla päinvastoin. Nyt en keksi siitäkään sen paremmin sanottavaa, muuta kuin että hyvä oli!

Ahna on jonkinlainen Kanadan Noituus; rummuista ja bassosta koostuva crust-duo (joo, Noituus on trio mutta siinä on kolme elementtiä [laulu+basso+rummut] aivan kuten Ahnassakin). Aluksi tuo kohellus oli hauskaa seurattavaa, mutta keikka taisi venähtää liian pitkäksi kun bändin musiikista loppui viehätysvoima. Levytettyä tuotantoa näkyi olevan myynnissä kyllä aika runsaasti. Kun keikkakin tuntui näin pitkäpiimäiseltä, niin heti ei tehnyt mieli ostaa bändin kaikkia levyjäkään. Päädyin silti ostamaan vain Noituuden kanssa tehdyn splittikasetin, ja kuitenkin se osoittautuu Ahnankin puolelta niin hyväksi että bändin pitkäsoittojen hankkimatta jättäminen olisi kaduttanut.

Levyllä Iskra on mielestäni ollut aina ihan hyvä, vaikkakin hieman yksitotinen. Keikalla bändiä katseli mieluummin, mutta eipä bändi keikallakaan mikään erikoinen ollut. Tuon pituisen keikan katseli kyllä vielä, mutta varsinkin vokalistinaisen väritön ulosanti alkoi jossain vaiheessa hieman töksähdellä. No, kyllähän tämän nyt kivuttomasti katseli ja touridemoa otti jopa distronsa valikoimiin.

Lisää kuvia on tietty taas nähtävillä. Kertokoon ne enemmän kuin minä.

Musta Torstai: Dead in the Water, Better Not Born & Lähdön Aika. 11.10.2012 @ Suisto, Hämeenlinna

Kolmas Musta Torstai-keikkailtama ja olen tamperelaistumisestani huolimatta taas päättänyt piipahtaa äkkiseltään Hämeenlinnassa katsomassa kun ukkelit sompailevat lavalla soittopeliensä kanssa. Sompailin soittopuuhissa itsekin, tosin kielisoittimien sijasta räpläsin vain vinyylilevyjä dj:n ominaisuudessa.

Lähdön Ajasta en osaa sanoa mitään sen tarkempia kommentteja. Ei mitenkään erityisen säväytyksellinen keikka, mutta ei missään nimessä keskivertoa huonompikaan.

Better Not Born. Ensimmäinen kerta kun näin nämä kaiffarit keikalla. Viime vuoden Puntalassahan minun piti tehdä moinen peliliike, mutta peliliikkeitä teki myös Suomen luonto kiskaisemalla viikonlopun ainoan sadekuuron juuri BNB:n keikalle, jolloin jäin pidättelemään sadetta distroteltalle. No, tätähän oli odotettu. Levyllä Better Not Bornista on vielä ehkä puuttunut se tarkemmin määrittelemätön “jokin”, mutta keikalla yhtye tuntuu olevan paremmin elementissään. Jos bändi saa seuraavalle levytykselleen livemagiccia enemmän taltioitua, niin ollaan oikealla tiellä?

Sitten Dead in the Water ja Riku Tynkkysen toiseksi viimeinen keikka bändin riveissä. Montakohan kertaa ehdin nähdä bändin Suistolla? Aika monta kaiketi. Keikan huonot puolet? Nada. Hyvät puolet? Niitähän riittää, mutta on ehkä parempi jättää sanomatta ettei minusta tule liian dramaattinen kuva. Sanotaan nyt kuitenkin, että sai olla takataskussa aika hyvä syy jättää tämä välistä. En muuten vieläkään käsitä, miten käsittämättömän aliarvostettu bändi on kotikonnuillaan. Missä olitte, hevarit?

Nostan taas hattua Hämeenlinnan keikkarintaman elävöittämisestä, vaikka eipä tälläkään kertaa tainnut porukkaa jaksaa tulla paikalle ihan niin hyvin kuin mitä olisi ollut mahdollista. No, hyvät fiiliksethän – vaikkakin myös hieman haikeat – tästä illasta jäi. Tässä siitä vähän lisää fotoja.

Toinen Vaihtoehto # 237 (1/2012) & # 238 (2/2012)

Nykyään näemmä kirjoittelen Toisista Vaihtoehdoista aina kahdesta numerosta kerrallaan. Here goes.

Ensiksi toki tuli luettua ensin ilmestynyt numero, eli numero 237. Heti aluksi on Näkän tekemä ja asianosaisena olleen Vesa Vahteran kommentteja sisältävä Charming Disappointment –levyarvostelu, ja toki muut arviot ovat käsiteltynä erikseen. Bändijuttuja ei ole tässä numerossa yhtään, tosin Toisen Vaihtoehdon tukikiertuetta käsittelevä juttu oli melko laaja (ainakin sivumäärältään, kun fontista tuli kertalaakista isompaa) ja La Vida Es Un Mus –levylafkastakin on juttua. Muutenhan tämänkertaiset tarinat pyörivät pääasiassa keikkojen ympärillä. AH on tsekkaillut Sokean Pisteen livekunnon keikalla, jonne olisin mennyt muuten mutta olin sidottuna levynmyyntipuuhiin Tampereen Telakalla. Ja Tuukka kävi tsekkaamassa Sielun Veljet jopa kahdella keikalla.

Oma kontribuutioni tätä numeroa varten pyöri Validi Sekmentti-klubia koskevaan haastatteluun, kun pyrin taas tekemään Toikkariin juttua joka poikkeaisi tavanomaisesta bändihaastiksesta. Teinpä siis tavanomaisen klubipromoottorihaastiksen. Tosin MRR:ssähän on ainakin kirjoiteltu tästä Toikkarin numerosta, joten uskon että siellä päässä Validia Sekmenttiä on erehdytty luulemaan jopa bändiksi, varsinkin kun jutun kuvituksena oleva kuvakin antaisi siihen viitteitä. Niin, ja onhan yksi tukikiertuejutun kuvista meikäläisen ottama.

Numerosta 238 ei löydy meikäläisen tekstiä. Olin lehden tekovaiheessa “lomalla”, kun piti saattaa sekä oma lehti että eräs yksityiselämän projekti loppuun. Bändijuttuja on vain kaksi, ja toinen niistä on melko syväluotaava Sekaannus-haastis jota en ole tätä kirjoittaessa vielä lukaissut. Itseäni henkilökohtaisesti kiinnosti eniten Dead in the Waterin haastattelu. Itse asiassa kaavailin alun perin tätä Dead in the Waterin haastattelua Toikkariin, mutta sitten kuulin Allun olevan tekemässä myös haastista joten siinä vaiheessa haastis oli luontevaa siirtää Lampaalle.

Tämänkin numeron pääpaino on kyllä muuten livejutuissa. AH on nyt käynyt Integrityn keikalla, ja oikein tarkkasilmäiset lukijat varmaan huomasivat tuttuja maskotteja jutun taustalla. Aika hyvää duunia on layout technian tehnyt, kun huomasin nuo hahmot vasta tätä juttua kirjoittaessa vaikka olin lukenut raportin jo ainakin kahdesti aiemmin läpi. Ja myös Sokea Pisteen keikalla. Siitä tulikin mieleeni, että minähän olin tuolla keikalla jolla myös Circle esiintyi. Myin silloinkin levyjä, tosin sillä kertaa “oikealla” keikalla. Plussaa myös DIY-livemiksausta käsittelevästä infopläjäyksestä. Taitosta vielä sen verran, että fonttikoko pieneni hieman numeron 237 fonttikoosta.

Deadforger, Dead in the Water & Fault’Indication. 1.7.2011 @ Suisto, Hämeenlinna

Perinteikkääksi muodostunut Ämyrock sai tänäkin vuonna varaslähdön. Metalliahan ei muuten Ämyssä tänä vuonna ollut tarjolla, joten hevitarjonta piti tyydyttää sitten Suistossa järjestetyllä aloitusklubilla. Totta puhuakseni minua ei kiinnostanut Fault’Indication tai Deadforger tippaakaan; olin paikalla Dead in the Waterin takia. Taas.

Jonkinlaista melodista metallia bändi soitellut, melko nuori Fault’Indication sai toimia aloittelijana. Ei bändi varsinaisesti mitään täydellistä musiikkia tehnyt eikä ehkä muutenkaan mitään sellaista mitä vapaa-ajallani kuuntelisin, mutta bändin toikkarointia lavalla oli ihan hauska seurata, vaikken jaksanut keskittyä siihenkään ihan koko keikkaa. Eivät jätkät ainakaan ramppikuumeesta kärsi, tai sitten yrittivät peittää sen energisellä esiintymisellään. Sitten se kompastuskivi; vokalisti. Mies tuntui yrittävän liikaa, ja tämän korkeammat kiekaisut eivät olleet varsinaisesti mieltä ylentävää kuunneltavaa. Monesti huomio karkasi itse musiikista, eikä se nyt tietystikään ole erityisen hyvä asia. Mutta nuori bändi kun on kyseessä, ei siltä kannata täydellisyyttä vielä odotellakaan.

Dead in the Waterin takia tosiaankin olin ylipäätään paikalla. Olen nähnyt bändin jo melko monta kertaa (ja joka kerta niistä on ollut Suistossa), mutta jos bändi on tarpeeksi hyvä sen katselee vaikka 47 kertaa. Sitä paitsi en ollut nähnyt bändiä soittelemassa missään uuden In the End of Hope-pitkäsoittonsa julkaisun jälkeen. Setti oli hieman spesiaalimpi, kun lavalle asteli In the End of Hopella naislaulusta vastannut Sinikka Salminen. Leidi ei tosin sen pitempää lavalla viihtynytkään, ja hoiti muutenkin tonttinsa yhtä eleettömästi kuin bändikin, ilman että esityksestä olisi tullut sen kummempaa teatteria. Tai linssilude-Lökä nyt heilui metritukkansa ja mikrofoninsa kanssa kuten aiemmillakin kerroilla. Välispiikkejäkin oli vain parissa välissä, ja niissäkin kitaristi Putte kehotti sijoittamaan bändin uuteen levyyn, josta oli muuten juuri sopivasti ilmestynyt cd-versiokin. Toisaalta settikin taisi käsittää (mikäli oikein laskin) vain neljä biisiä.

Ihmettelen kyllä hieman Dead in the Waterin sijoittamista keskelle, kun tuomiopäivän doomailu olisi sopinut illan päättäväksi aktiksi, mutta nyt ei näin menetelty. Olen ilmeisesti jo sen verran pihalla Hämeenlinnan metalliskenestä (jossa en ole varsinaisesti koskaan kokenut olevanikaan), joten en tiennyt mitään Deadforgerista. Enkä käynyt tätäkään bändiä ennakkoon kuuntelemasta yhtään mistään, mutta arvasin bändin nimestä kyseessä olevan melodista death metallia soittava pumppu. Eikä arvaukseni mennyt edes pahasti metsään, mutta se oli kuitenkin hieman metalcorempaa ja modernimpaa kuin mitä arvasin. Pisteet tosin nousivat Paradise Lost-coverista ja vielä sen aikakauden biisistä (Say Just Words), mitä kaikkein vähiten osasin odottaa. Keulilla häärivä Ami on toki pitkän uran tehnyt ja miehessä on karismaa, mutta sanotaan nyt näin, ettei Deadforgerin musiikki oikein meikäläisen mieleen ollut. Liian modernia, kliinistä ja äijää. Fiiliksissä (eli kännissä) olevalla yleisöllä kyllä näkyi olevan hauskaa, ja sehän on se pääasia? En tosin itse jaksanut katsoa bändiä kuin vain parin biisin ja muutaman kuvan verran.

Mutta mitäpä terveisiä lähettäisi järjestävälle taholle? No, kolmesta esiintyjästä minua puhutteli vain yksi, mutta Fault’Indicationin ja Deadforgerin puolustukseksi pitää sanoa, että esiintyjälista oli monipuolinen. Järkkärit pelaavat liian usein varman päälle, joten olikin ihan mukava että erityylisiäkin bändejä soittaa samoina iltoina, siinä kun voi avartaa näkemyksiään. En tosin itse kokenut omien näkemyksieni juuri avartuneen tällä kertaa.

Kuvia, taas vaihteeksi.

Dead in the Water – In the End of Hope

Hämäläisistä on varmasti sanottu yhtä jos toista. Yleisin meihin hämäläisiin* mielletty stereotypia on se perinteisin “hämäläiset ovat hitaita”-yleistys. Dead in the Waterin tyypit ovat siinä suhteessa umpihämäläisiä, etteivät nämä ole tosiaankaan kiirettä pitäneet kakkosalbuminsa julkaisun kanssa. Tai oikeammin ilmaistuna matkan varrella on ollut muitakin hidasteita, joista käsittääkseni vain jotkut ovat olleet hämäläisten syytä; kyselin viime vuoden Puntalassa vokalisti Lökältä projektin etenemisestä, ja silloin – ellen täysin nyt väärin muista ja erehdy – odoteltiin koelevyjä. Oikeat levyt saatiin myytiin tosin vasta seuraavan toukokuun aikana, jolloin olin kärppänä ostamassa levyä Levykellarista sen ilmestyessä (eli puoli viikkoa siitä, kun se oikeasti ilmestyi).

Tämän arviointi on tavanomaista Lammaslevyä hankalampi tapaus. Sitä sanoo jo etukäteen itselleen, että nämä biisit ovat helvetin hyviä koska bändin edellisiä levyjä ja keikkoja on fiilistelty suurella tunteella. Sitten alan epäillä, olenko minä mikään kirjoittamaan levystä yhtään mitään rakentavaa, kun olen jo ennakkoon päättänyt sen olevan suunnilleen parasta ikinä. Sitten muistan, että taisin jopa perustaa Pandaluolan kirjoittaakseni niistä bändeistä, joista halusin kirjoittaa. Dead in the Water on yksi niistä, ja onhan bändi koko sivun kolmannen postauksen (ja ensimmäisen keikkaraportin) kohteena. On siis selvää, että minulla on lähes velvollisuus kirjoittaa In the End of Hopesta. Kuolleet kelluvat taas vedessä.

Kun levyn ensimmäistä kertaa pyöräyttää, on ilmeistä ettei Dead in the Water ole tehnyt kovinkaan suuria muutoksia soundiinsa, mitä nyt biisien pituudet ovat kasvaneet eksponentiaalisesti. Kappaleiden kokonaisminuuttimäärät ovat kymmenen minuutin hujakoilla. Paitsi nimikappaleen, se on kolmetoistaminuuttinen. Käytännössä tämä tarkoittaa tempon putoamista entistä hitaammaksi ja samalla kokonaispaketin musertavammaksi muuttumista. Tällä surun ja ahdistuksen määrällä jyrää kivitalonkin, ja siinä ei auta jeesukset, viinapotut tai asuntolainatkaan. Jotain pienehköjä uudistuksiakin Dead in the Water on soundiinsa ajanut, kun levyllä on myös hieman (suomenkielistä) naislaulua sekä selloja.

Meno on aikalailla tasaisen tappavaa, joten tuntuu hieman absurdilta alkaa poimimaan siitä yksittäisiä kohokohtia, kun kappaleitakin on vain neljä. Ehkä yleisesti ottaen levyn alku ja loppu kuulostavat omiin korviini parhaimmilta noin kappaleina, vaikka niitäkin on hankala nostaa selkeästi kahta muuta biisiä ylemmälle alustalle. Ei In the End of Hope ihan parasta ikinä ole, mutta toki hemmetin hieno levy, jälleen kerran. Siitä en sitten tiedä, onko tämä järkäle parempi kuin Echoes… in the Ruins (2007). Sen näyttänee aika.

Kohokohdat: Until You Wake Alone, Shadows in the Night Sky
*En ole porilainen, vaikka Porissa olenkin kohta kaksi vuotta asunut!

Dead in the Water, Deathbed, Horros & Tii Nakujalka, 7.1.2011 @ Suisto, Hämeenlinna

Poikkean perinteisestä kaavasta ja jätän Pandaluolassa tai Lampaassa kirjoittamatta taannoisesta, Hitaiden miehiä järjestämästä tapahtumasta. Raportti on kirjoitettu, mutta se on lähetetty Toiselle Vaihtoehdolla. Se ilmestyy sitten kun se ilmestyy.

Tii Nakujalka

Horros

Deathbed

Dead in the Water

Siirryin Flickristä käyttämään Kuvat.fi –palvelua. Osoitteena on näppärä http://piparnakkeli.hi.fi/kuvat/, jossa ovat tätä kirjoittaessa loputkin tämän tapahtuman kuvat sekä Beartown Hardcorefesteiltä ja Municipal Wasten keikasta!

Suohauta-fest II, 24.9.2010 @ Suisto, Hämeenlinna

Syksy saapui. Lehdet tippuvat puusta, taivaalta sataa paskaa alvariinsa ja tummasävyinen musiikki alkaa vallata asemia levysoittimeni lisäksi myös keikkapaikoilta. Suisto-klubilla oli tällä kertaa erilaisiin paketteihin pakattua doomia koko rahan edestä: Ghost Brigade, Dead in the Water ja Garden of Worm. Minulle tosin jäi hieman hämäräksi, että mikä se ensimmäisen Suohauta-fest oli? Oliko se juuri tämä Piparnakkelin pandaluolan ensimmäinen liveraportti, vai oliko se juuri se iltama jonka jouduin jättämään omien aikataulusotkujeni (=porilaisuuden) takia väliin?

Garden of Worm

Maallikon korvin nämä kolme yhtyettä soittivat samaa paskaa, vain äijät lavalla vaihtuivat. Mutta asiaan vihkiytyneet ymmärtävät, että kaikki kolme yhtyettä erosivat toisistaan melko radikaalistikin. Kaikki kolme ovat olleet reilun vuoden aikana levynjulkaisupuuhissa: Ghost Brigaden kakkoslevy Isolation Songs ilmestyi vuosi sitten, Garden of Wormin ensimmäinen pitkäsoitto viime keväänä ja Dead in the Waterin kakkosalbumin pitäisi pärähtää tiskiin vielä tämän syksyn aikana, jos jumalat ovat suotuisia.

Garden of Worm

SJ / Garden of WormGarden of Worm soitti ensimmäisenä. Jostain syystä bändin uusin albumi ei oikein ole iskenyt, mutta lavalla bändi tuntui toimivan paremmin. Aika kului Garden of Wormin parissa kuin siivillä, mutta samalta kyllä tuntui kahden muunkin bändin kohdalla. Pari paikalla ollutta kaveriani kuittaili Harjun laulusta, mutta minun mielestäni se oli ihan hyvällä tasolla ja sopi oikein hyvin tuohon progeilevaan ja traditionaaliseen doom metalliin. Mutta minun pitää tunnustaa, etten tunnistanut sitä joltain tamperelaiselta bändiltä lainattua kappaletta. Jotenkin tutulta se silti kuulosti…

DITW

DITW, etualalla Pasi "Putte" LehtinenLökä / DITWGarden of Wormin perinteisemmästä progedoomista kuljettiin kohti Neurosista kumartavaa  Dead in the Wateria odotin eniten, ja sen tuleva LP se vasta odotettu onkin. Raastavasti kärisevä Marko “Lökä” Lönnqvist on edelleen Suomen mittakaavassa melko omaperäinen lavaesiintyjä. Tuolla tukkajumalalla on tapana laulaa osan ajasta rumpalia kohti, eikä äijä rimpuile kuin sätkynukke, mutta jotain liikehdintää tämäkin harrastaa, kuten kuvista näkee. Lökä ei tosin ollut ainoa lavalla ollut tukkajumala, sillä joku toinenkin tyyppi käväisi pari kertaa lavalla, josta tosin meinasi loppua tila. Mutta enpä tiedä, onko tämä sitten sellainen bändi, jonka keikoilla tulisi tolkuttomasti riehua, onhan musiikkikin rauhallista ja melko minimalistista. Viime kerrallakin kun bändi soitti Emptiness Insiden koin liikutusta. Biisihän ei ole maailman masentunein ja surullisin biisi, mutta siihen sattuu liittymään tiettyjä tunnetiloja ja tilanteita omassa menneisyydessäni. Nyt se fiilis palasi taas, mutta edelliskertaa voimakkaampana. Alankohan seuraavalla kerralla pillittää, ja mitenköhän kieroon moista toimintaa katsottaisiin?          Ghost Brigade

Ghost BrigadeIllan pääesiintyjä (tai ainakin viimeinen, jos pääesiintyjistä voidaan varsinaisesti edes puhua) oli Ghost Brigade. Tämä bändi on ns. nosteessa ja sen huomasi yleisömääristäkin. Tupa ei ollut ihan täynnäkään, mutta silti väkeä oli hyvin paikalla jo DITW:n aikana. Ilosaarirockissa Ghost Brigaden setti viehätti, mutta se lopullinen kliimaksi jäi saavuttamatta. Nyt intiimimmässä keikkapaikassa jyväskyläläispoppoo kuulosti paremmalta, ja tulinkin ainakin kaksi kertaa. Ehkä pitäisi haamuprikaatin levyihinkin tutustua? Yhdistyyhän bändin musiikissa aggressiota, kauneutta ja hallittua musertavuutta. Lavalla oli ahdasta, mutta sepä ei näyttänyt kielisoitintaiteilijoita haittaavan lainkaan. Liikettä ja eloa oli lavalla sekä jossain määrin myös yleisössä. Mutta vaikka yhtyeen soitanta vakuutti edelliskertaa paremmin, päätin kuitenkin lähteä encoren aikana kalppimaan, johtuen sekä väsymyksestä että narikassa olevan ruuhkan ennakoimiseksi.

Ghost Brigade

PS. Dead in the Waterin Facebook-sivujen kuvagalleriassa muutama lisäkuva DITW:n keikasta. Huomatkaa, että meikämandoliinon ottamia kuvia ovat vain 24.9. otetut kuvat, ne muut ovat muiden ottamia.

Dead in the Water

Hämeenlinnan ylpeys (ja varmaan samalla myös ainoa toivo) punk-rintamalla, Sharpeville, lopetti toimintansa vuonna 2000. Laulajakitaristi ja pääasiallinen säveltäjä Antti Luukkainen päätti erota yhtyeen riveistä etsimään onneaan toisenlaisten bändien (kuten Manifesto Jukeboxin) luota. Jäljelle jäänyt miehistö ei jäänyt tuleen makaamaan, vaan perusti saman tien uuden bändin, Dead in the Waterin. Bändi ei kiirehtinyt ensimmäisen julkaisunsa (tai oikeastaan minkään muunkaan) kanssa ja bändin ensimmäinen julkaisu, orkesterin omaa nimeä kantava seiskatuumainen tuli pihalle loppuvuodesta 2002. Biisejä oli saatu taltioitua kolme kappaletta.

Dead in the Water ei tyytynyt jatkamaan Sharpevillen noudattamaa monimutkaista ja kimurantiksi mennyttä hardcore-linjaa. Hardcoren kaikuja on edelleen kuultavissa, mutta nykyisenlaiseen doom ja death metallin hybridiin on vielä paljon matkaa. Vokalistin virkaa toimittava Mark ”Lökä” Lönnqvistin ilmaisuunkin kuuluu tässä vaiheessa vielä Sharpevillen ajoilta tuttua huutoa ja kähinää nykyisen korinan sijaan. Biisien nimetkin ovat lyhentyneet Sharpen ajoista kohtuullisiin mittoihin, nyt ei tarjoilla enää sanahirviöitä. Sanoituksellisesti ja teeman puolesta mennään kauemmas Sharpevillestä ja otetaan reippaasti etäisyyttä, kohti syvempiä ja tummempia vesiä. Lohtua ei ole ja apokalyptisia visioita maalaillaan Sharpenkin tapaan tavallista kimurantimmalla tavalla. Seuraava ei ole tarkoitettu esimerkiksi DitW:n tavasta laulaa asioista, mutta se on vain vakuuttava ja kiteyttää levyn sanoman:

“Tomorrow is cancelled!”

Levystä on tehty kaksi painosta. Ensipainos käsitti 500 levyä, joista 25 sisälsi aivan erityisen levypussin veriroiskeineen. Toinen painos oli vain 100 kappaletta, mutta en ole varma kumman painoksen kappale minulla on. Ensimmäisen seiskatuumaisen aikaan Dead in the Water oli siis vielä pitkälti Sharpevillen musiikillista jatkumoa. En oikein osaa määritellä tämän levyn edustamaa genreä kunnolla, tämä kun ei ole hardcorea mutta ei doomiakaan vaan jotain siltä väliltä. Joka tapauksessa Dead in the Water oli vielä muodostamassa omaa linjaansa ja sai tulokseksi hieman haparoivan kokonaisuuden. Jälkihän parani sitten…